Kaikki oli niin
hyvin, elämä edessäpäin. Hän oli nuori ja hänen päänsä oli haaveita ja
suunnitelmia täynnä. Vastoinkäymisiäkin toki oli, mutta ei se riittänyt
masentamaan. Yksinäisyyskin vaivasi, mutta kyllähän sen kanssa eli. Poikaystävä
oli kaukana armeijassa, mutta sinnehän saattoi soittaa ja olihan niitä lomia.
Kaikesta huolimatta elämä näytti valoisalta, olihan hän optimisti.
Sitten se
tapahtui. Se kauhea, jonka nimeäkään ei voi mainita. Se painoi alas, likisti
alleen. Ei riittänyt enää voimia ajatella myönteisesti, ei suunnitella tulevaa.
Peli oli menetetty. Elämä jatkui vielä, mutta se oli vain raahautumista
päivästä toiseen. Mikään ei innostanut. Hän, joka ennen oli ollut niin täynnä
elämää, oli enää vain varjo entisestään. Varjo, joka kulki paikasta toiseen
täysin päämäärätönnä. Haaveet loppuivat, jäljelle jäi vain epätoivoinen
huokaus: ”Herra, anna minun elää.” Sydämessä kuitenkin kyti tietoisuus
tulevasta ja salaa hän toivoi, ettei enää näkisi seuraavaa päivää. Se oli niin
raskasta. Päivästä toiseen hän kuitenkin sinnitteli. Silmät itkusta punaisina. Väsyneenä.
Joskus ei jaksanut edes itkeä, kun kyyneleet loppuivat kesken. Hän vain
huokaili.
Sitä ei kestänyt
kauan. Joitakin kuukausia vain. Sitten häntä ei enää ollut. Ei täällä meidän
keskellämme. Hänen sielunsa oli taivaassa. Hän pääsi parempaan paikkaan ilman
sairautta, kyyneliä ja toivottomuutta. Hän sai nähdä Mestarinsa kasvoista
kasvoihin ennen meitä. Nyt hänellä on hyvä olla. Miten me ymmärtäisimme, kun
kaipaus viiltää sydäntä tikarin lailla? Miten me osaisimme iloita hänen hyvästä
osastaan, kun me jäimme tänne suremaan? Se ei lohduta paljon, usein ei
ollenkaan. Kuitenkin me tapaamme vielä. On vain niin tuskallista odottaa
täällä, kun hän on siellä. Oi Jeesus! Tule jo takaisin!
”Vain hetken
lyhyen…”
Marilka joskus 1990-luvun alussa
Author's note
”Tarina ei ole
tosi, mutta tositapahtumaan perustuva,” kirjoitin ruutupaperin toiselle puolen.
Kirjoitin sen joskus ilmeisesti johonkin Helluntailaisten nuorten lehteen tai
palstalle, nimimerkillä. En muista milloin – hyvä veikkaus on joskus vuonna -91/-92
– enkä muista julkaistiinko sitä koskaan. En myöskään muista, mihin tapahtumaan
se perustui.
