14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Sateenkaarisilta

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Nousisin maan tomusta
liukastelisin väreissä kiivetessäni
kohti sateenkaaren korkeuksia

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Saavuttaisin sillan huipun
Kauhoisin vettä janooni
Sateen ropistessa auringon paisteessa

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Laskisin alas siltaa
Vauhdin huumatessa mieleni
Sotkeutuisin elämän väreihin

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Olisi kuolema kuin ruukullinen kultaa
Sateenkaaren päässä
Hyvin eletyn elämän lopussa.

Author's note
Olin tulossa poikani kanssa kaupasta päivänä, jona vuoroin satoi vettä, vuoroin paistoi aurinko ja välillä satoi ja paistoi yhtaikaa. Ei siis ollut ihmekään, että taivaalle ilmestyi sateenkaari. Poikani hihkaisi: "Katso, se on kokonainen kaari! Ja niin kirkas!" Sitä se oli. Täydellinen kirkas sateenkaari, niin kaunis. Ehdotin leikilläni, että lähdettäisiin etsimään sen päästä kultaa. Poika tokaisi lakonisesti, ettei jaksa vaivautua. Sateenkaari, elämänkaari, tomu täällä, kulta sen toisessa päässä. Se jäi alitajuntaani vellomaan, kunnes purkautui ulos runona.
Lue koko tarina / Read the whole story »

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Oliivipuun katveessa

Marion istui kivetyllä patiollaan lepotuolissa selaillen hajamielisesti aikakauslehteä, jonka oli napannut mukaansa, kun hän kuukautta aiemmin oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Sen piti olla matkalukemista, mutta eihän hän ollut malttanut sitä edes avata matkalla. Ei lennolla, ei katamaraanissa. Hänen mielensä oli myllertänyt aivan liikaa. Eihän hän oikeastaan edes ollut mikään aikakauslehtien lukija, mutta kirjaan olisi ollut vielä vaikeampi keskittyä.

Aurinko paahtoi kuumasti vaikka oli vasta aamupäivä, mutta Marionin lepotuoli oli varjoisan olkikatoksen alla, missä kuumuus tuntui miellyttävältä alati puhaltavan tuulen tuiverruksessa. Marion imaisi huikan freddo cappucinostaan ja nosti katseensa lehdestään, jossa ei oikeastaan ollut mitään mielenkiintoista luettavaa. Miten kauas kotoa hän olikaan tullut ja miten hyvältä se tuntui.

Elämä ei ollut näyttänyt Marionille valoisimpia puoliaan viime aikoina. Työ kirjakustantamossa oli loppunut kuin seinään kymmenen vuoden uran jälkeen. Yllättävä sairaus oli vienyt voimat pitkäksi aikaa ja toipuminen oli hidasta. Viimeinen pisara oli isän aivoverenvuoto, joka vei tämän hautaan vain viidenkymmenen viiden vuoden ikäisenä.

Marion ikävöi isäänsä. Hautajaisista oli puoli vuotta aikaa, mutta paine rinnassa ei vain hellittänyt. Niinä harvoina hetkinä, joina hän salli isän muiston kivuta mielensä pinnalle saakka, kyyneleet alkoivat valua saman tien. Isä oli Marionille läheisempi kuin äiti. Isän kanssa hän oli retkeillyt, pelannut lautapelejä ja jalkapalloa, isä luki iltasadut äidin ollessa usein iltavuorossa töissä.

Kyyneleet kihosivat Marionin silmiin ja valuivat poskille. Isän kuoleman jälkeen välit äidin kanssa olivat kiristyneet entisestään. Sen sijaan, että he olisivat saaneet toisistaan lohtua, äiti tuntui työntävän Marionia yhä kauemmas itsestään. Marion kuulemma liikaa muistuttaa isäänsä eikä äiti kestä sitä. Marion nyyhkäisi. Tuntui pahalta, ettei äiti huolinut lähelleen.

Aikansa kotona pyörittyään, liian väsyneenä hakemaan töitä, liian ahdistuneena tekemään oikein mitään muutakaan Marion eräänä päivänä avasi läppärinsä ja alkoi etsiä matkakohdetta. Isänsä perinnön turvin hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa lähteä jonnekin aurinkoon, pois kotimaisemista, kirjoittamaan. Mitä yksinäisempi kohde, sen parempi, oli Marion tuuminut, kohdetta etsiessään.

Seuraavana päivänä oli Marion nostanut kaksi isoa matkalaukkua sängylleen ja alkanut pakata. Keveitä mekkoja, shortseja, hameita, bikinit. Housuja ja neuletakki. Aurinkolasit. Kamera ja läppäri tietenkin. Pari kirjaa ja iPad.  Matkaliput, vain meno. Passi ja hammasharja! Iltaan mennessä oli Marion hoitanut viimeisetkin tarpeelliset toimet, kuten asuntonsa luovuttamisen vuokravälittäjälle ja järjestänyt henkilökohtaisille tavaroilleen säilytyspaikan.

Se oli ollut lentävä lähtö. Lentokoneessa Marion ensimmäisen kerran oli pysähtynyt miettimään lähtönsä järkevyyttä. Perhoset hyrräsivät vatsanpohjassa, kun kone kiisi pilvettömän Euroopan yllä kohti Ateenaa. Koneen laskeuduttua oli bussimatka Rafinan satamaan, missä Marionia vastassa oli Anita, ystävä lukioajoilta. Yhdessä naiset olivat nousseet katamaraaniin, joka vai heidät Tinoksen tuuliselle saarelle, missä Anita asui Tinokselta kotoisin olevan miehensä kanssa kesäkaudet pitäen pientä kahvila-baaria kuvankauniilla rannalla.

Anitan avulla Marion oli löytänyt itselleen vuokratalon. Pienen valkoiseksi rapatun talon vuorenrinteellä. Talossa oli tyypilliseen kreikkalaiseen saaristotyyliin koboltinsiniseksi maalatut ikkunanpuitteet ja ikkunaluukut. Pienen makuuhuoneen, tupakeittiön ja olohuoneen lattiat olivat kiveä, keittiön ja kylpyhuoneen tasot marmoria. Terassi oli kivetty ja osin katettu kuivatulla bambukatolla. Nurkassa oli kivigrilli. Terassilta oli näkymä pitkälle Aegeanmeren ylle; selkeällä säällä näkyi Mykonos kirkkaana. Yöllä kuu loisti Mykonoksen yllä, bilesaaren valojen sykkiessä pimeässä.

Marion havahtui mietteistään Nicon hypätessä syliin. Nico oli vaalea kollikissa oransseilla raidoilla. Kulkukissa tietenkin alkujaan, mutta jo aivan Marionin ensimmäisinä päivinä talossa oli Nico tullut terassille uteliaana ja nälkäisenä. Marion oli antanut sille tonnikalaa ja raikasta vettä ja kissa oli tullut joka päivä takaisin. Marion nimesi sen Nicoksi ja pian se nukkuikin sisällä talossa ja hyppäsi syliin kerjäämään hyväilyjä.

Kissa kehräsi sylissä Marionin ryystäessä kahvinsa jämät lasistaan. Oli aika avata läppäri ja ryhtyä kirjoittamaan. Marion pyrki joka päivä kirjoittamaan edes vähän, tai ainakin tekemään taustatutkimusta kirjaansa varten. Työtä. Haave. Ironisesti isän kuoleman mahdollistamaa.

Iltapäivän aurinko oli kuumimmillaan Marionin pitäessä ensimmäisen taukonsa. Terassin katteen alla meltemi-tuuli piti huolen siitä, ettei aivan läkähtymään päässyt. Marionin työpiste patiolla oli tuoli ja pieni puutarhapöytä, jotka hän oli sijoittanut osittaiseen tuulensuojaan. Tinoksella tuuli aina samasta suunnasta. Sen näki tuulessa taipuneista puistakin. Niinäkin harvoina hetkinä jolloin ei tuullut, puut taipuivat kuin myrskyn painamina.

Marion suuntasi askeleensa keittiöön. Oli aika syödä kevyt lounas ja ottaa parin tunnin siesta. Ensimmäiset viikot Tinoksella olivat opettaneet saaren rytmiin. Päivän kuumimmat tunnit oli paras viettää nokosilla ilmastoidussa makuuhuoneessa, päivällinen oli mukavin syödä vasta auringon laskettua ja iltahan jatkui pitkälti yli puolen yön.

Juuri kun Marion oli asettunut sängylleen, piipitti puhelin tekstiviestiä. Marion kurkotti kännykän yöpöydältä ja luki Anitan viestin. Anita ei ollut jättänyt ystäväänsä yksin vaikka intuitiivisesti antoikin tälle runsaasti omaa tilaa. Tekstiviestissään Anita kyseli, haluaisiko Marion lähteä heidän kanssaan illalla vuoristoon erään kylän vuotuisiin kesäjuhliin. ”Ehdottomasti!” luki Marionin vastausviestissä. ”Hienoa! Ole valmis kahdeksalta.”

Siestan ja parin tunnin kirjoittamisen jälkeen Marion vaihtoi bikinit ja pareon pitkään leveähelmaiseen kesämekkoon. Illan viileyteen varautuen hän kietaisi harteilleen pitkän huivin. Hän sipaisi hieman meikkiä naamaansa ja keräsi kastanjanruskeat hiuksensa ylös kiharaiselle sykerölle. Sandaalit jalkaan ja hän oli valmis juuri kun kuuli ystäviensä auton ajavan pihaan häntä noutamaan.

Ajomatka vuorille hämärtyvässä illassa oli upea. Marion katseli maisemia haltioituneena. Hän oli rakastunut saareen lähes heti astuttuaan laivasta ulos. Tuuli, aurinko, suolainen tuoksu. Karut villit vuorenrinteet, oleanterien ja bougeainvilleoiden loisto, valkoiseksi rapatut talot sinisine ikkunaluukkuineen. Aegeanmeren kimallus kaikkialla ympärillä. Saaressa oli jotain, mikä tuntui Marionista siltä kuin hänen sielunsa lähtisi lentoon, pääsisi viimein vapauteen arjen kahleista.

Kuukauden hän oli Tinoksella ollut, tuona iltana kun Leandron auto kiemurteli Tinoksen pieniä vuoristoteitä. Teitä, jollaisista Marion ei ollut osannut ennen edes uneksia ennen. Tinos oli ollut kokemusta kokemuksen perään ja vaikka Marion alkoikin jo tuntea olevansa varsion kotiutunut saarelle, se silti tarjosi joka päivä jotain uutta. Uusia tuoksuja – milloin ilmassa leijui sitruunan, milloin aniksen, milloin ihan vain suolaisen meren tuoksu – maisemia, kokemuksia. Kuten tämä iltamyöhäinen retki vuoristokylään.

Marionin mekko hulmusi tuulessa ja helmat kietoutuivat hänen jalkojensa ympärille Marionin, Anitan, Leandron ja heidän kahden tyttärensä, Monan ja Sofian, kävellessä autolta kohti kylän keskusaukiota. He kulkivat kapeaa talojen reunustamaa kujaa ja holvikaaren ali kirkon, koulun ja oliivilehdon reunustamalle aukiolle, jolle oli levitetty pitkiä pöytiä puolikaareen. Marion ja Anitan perhe istuutuivat vapaaseen pöytään oliivipuiden katveeseen odottelemaan juhlan alkamista.

Hämärä ehti laskeutua ja kuu nousta korkealle ennen kuin juhla alkoi. Värikkäät paperilyhdyt valaisivat aukiota bändin viritellessä soittimiaan. Oliivipuun lehti leijaili pöydälle Marionin eteen juuri kun ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmoille ja tuoksuvat ruoka-astiat tuotiin tarjoilupöytiin. Kyläläiset nousivat tuoleiltaan ja siirtyivät hakemaan souvlakia, tzatzikia, perunaa, moussakaa ja muita pöydän antimia. Leandro toi annokset Marionille ja lapsille, Anita itselleen ja Leandrolle. Marion oli varma, ettei ollut ikinä syönyt parempaa ruokaa kuin nuo kyläjuhlien antimet.

Marionilla oli toinen lasi viiniä edessään, kun kyläläiset aloittivat tanssin. Suorastaan lapsenomaisella innostuksella Marion taputti tahtia muiden mukana. Mieli teki tanssimaan, muttei oikein uskaltanut, kun ei osannut askeleita. Marion yritti katsoa tarkkaan tanssijoita oppiakseen ja voidakseen mennä mukaan. Anita, Leandro ja tytöt olivat tanssimassa ja yrittivät houkutella Marionia mukaan aina kun ohi hyppivät.

”Please, come dance”, kuului yhtäkkiä Marionin oikealta puolelta ja ojennettu käsi ilmestyi hänen silmiensä eteen. Marion nosti katseensa ääntä kohti. Pyytäjä oli hauskannäköinen mies, jolla oli ystävällisesti hymyilevät kasvot. Marion keräsi rohkeutensa, tarttui käteen ja antoi miehen johdattaa hänet tanssin pyörteisiin.

”Please, what is your name? My name is Anton”, mies kysyi hieman murteellisella englannilla. ”Marion”, Marion vastasi, tanssista jo hengästyneenä ja sekosi saman tien askelissaan, melkein kompastuen omiin jalkoihinsa. Anton naurahti ja tanssi jatkui.

Tanssi jatkui tunteja. Marion vuoroin tanssi mukana, vuoroin istui antamassa hengityksensä tasaantua. Anton oli mukava seuramies, vaikkei kovin hyvää englantia puhunutkaan. Riittävästi, että vähän saivat juteltua. Marionin katse pyrki tosin seikkailemaan väliin tanssijoiden joukkoon, väliin läheiseen pöytään, jossa istui kuvankaunis nuori kreikkalainen nainen. Marion oli kohdannut naisen silmät tanssin lomassa ja tiesi heti haluavansa tutustua tähän paremmin.

”Please, dance some more?” Anton pyysi. Marion vilkaisi jälleen pöytää, jossa kaunis kreikatar istui, sillä hetkellä yksin. ”Anton, I’m sorry, I’m too tired. Please, you go dance and I watch”, Marion vastasi. Anton oli erinomainen tanssija ja häntä katseli mieluusti. Marionilla oli tosin tällä kertaa muut ajatukset mielessä, mutta ensin hänen täytyi saada olla yksin. Hivenen pettyneenä Anton meni kuin menikin takaisin tanssiin ja hetken kuluttua Marion nousi paikaltaan, silmät yhä kreikattaressa, joka toisinaan vähän ujosti vilkuili takaisin.

Nyt tai ei koskaan, Marion mietti luoviessaan kohti kreikattaren pöytää. Hänen katseensa oli lukittunut toisen naisen katseeseen, josta ujous oli väistynyt heti Marionin alettua kävellä häntä kohti. ”Hi, I’m Marion”, Marion sanoi hymyillen ojentaessaan kätensä. ”Ioanna. Please sit”, sanoi toinen. Marion istui Ioannan viereen. Pieni epävarmuus alkoi hiipiä hänen olemukseensa ja hän hypisteli pöytäliinaa sormissaan. Ioanna tarttui levottomiin käsiin ja Marion nosti katseensa, jonka oli laskenut syliinsä. 

”Let’s go somewhere more private”, sanoi Ioanna nousten, käsi yhä Marionin kädessä.
Ioanna johdatti vikkelästi Marionin aukiolta sen laidalla kasvavien oliivipuiden katveeseen, kulmaukseen, joka oli sopivasti aukiolta piilossa. Naiset istuutuivat kiviportaille vieretysten, tuulen keveästi kahistuttaessa ympärillä kasvavien oliivipuiden lehtiä. He olivat hetken aivan hiljaa, kunnes alkoivat puhua yhtaikaa ja purskahtivat saman tien nauruun. Naiset istuivat käsikkäin, jutellen hiljaa. 

Ilma väreili Marionin mielestä suorastaan taianomaisesti limetti- ja sitruunapuiden tuoksujen sekoittuessa aukiolta yhä leijuvaan ruuan tuoksuun ja mereltä puhaltavaan suolaiseen tuuleen.
”I’ve never felt this good”, tunnusti Marion Ioannalle, joka nyökkäsi hymyillen ja puristi hieman Marionin kättä. ”Still, I think I better go back. My friends are surely looking for me”, Marion huokaisi ja nousi Ioanna perässään.

Ioanna nosti vapaan kätensä ja kosketti Marionin poskea. “I want to see you again”, Ioanna sanoi ja oli Marionin vuoro nyökätä. Marion kiersi toisen kätensä Ioannan vyötärölle ja toisen käden niskan taakse Ioannan kurottuessa kohti Marionia. Varovasti heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli lempeä ja suloinen. Etäällä kaikui orkesterin soitto ja ihmisten nauru.

Sydän ilosta pamppaillen, Ioannan numero kännykässään Marion palasi aukiolle, missä Anitan perhe istui pyödässään hivenen huolestuneen näköisinä, pohtien mistä lähteä etsimään Marionia. ”Marion on tuolla!” äkkäsi Sofia ensimmäisenä. He nousivat kaikki seisomaan Marionin tullessa heidän luokseen posket kevyestä punasta hehkeinä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tuottaa huolta. Olin vaan tuolla... tapasin jonkun... olin juttelemassa...” Marion änkytti, sillä tunne oli liian herkkä, kokemus oli liian tuore jaettavaksi vielä. ”Lähdetäänkö?” Anita ehdotti, osoittaen koko perheelleen, ettei lisäkysymyksiä tarvita.


He pakkautuivat autoon ja matkasivat kotiin yön pimeydessä. Tytöt nukahtivat takapenkille, Marion vietti matkan hiljaa mietteissään. Miten erilaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut niin lyhyessä ajassa, kun hän vaan oli uskaltanut päästää irti tutusta ja turvallisesta ja lähteä. Miten hyvältä tulevaisuus tuntui Tinoksen tuulisella saarella, tuossa valkoiseksi rapatussa talossa vuorenrinteellä, vain kivenheiton päässä merenrannasta. Miten hyvältä tuntui kirjoittaa, miten hyvältä oli tuntunut pidellä Ioannaa. Marion tunsi löytäneensä paikkansa maailmassa ja elämässä.

Author's note
Joka kesä on ikävä Tinokselle, johon rakastuin ensimmäisellä lomareissullani sinne vuosia sitten. Oma haaveeni on Marionin haave, ja kyläjuhlat olivat yksi ensimmäisen lomamatkan kohokohdista. Kaikki muu on fiktiota, Marion ja muut henkilöt ovat fiktiota, mutta Tinos settinginä ja kokemuksena elävät syvällä sisälläni.
Lue koko tarina / Read the whole story »

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Ensilumi

Hashim katseli ihmeissään ikkunasta ulos. Taivaalta putoili hiljalleen valkoisia hiutaleita, jotka katosivat osuessaan maahan. Hashim ei ollut ennen nähnyt lumisadetta. Hän oli nähnyt kuvia, joissa maa oli valkoinen, mutta ei osannut yhdistää kuvia hiutaleisiin, jotka nyt leijailivat hänen ikkunansa ohitse. Lumoutuneena hän tuijotti ensin yhtä hiutaletta, sitten toista. Ja aina pettymys oli yhtä suuri, kun hiutale katosi saavuttaessaan pihan kivetyksen. Lopulta Hashim päätti mennä kysymään isältään, mitä nuo oudot hiutaleet oikein olivat ja miksi ne aina katosivat.

”Se on lunta. Olethan sinä nähnyt kuviakin lumesta,” isä sanoi ihmettelevälle Hashimille. ”Niin mutta kun ei se ole maassa. Sitä vain putoaa taivaalta ja sitten se katoaa,” Hashim valitti. ”Se on syksyn ensilumi ja maa on vielä niin lämmin, että se sulaa pois. Lumi on jäätynyttä vettä ja jos se osuu johonkin lämpimään, se heti sulaa vedeksi taas. Odota vain, kyllä sitä lunta vielä maahankin jää, kunhan maa vähän kylmenee,” isä selitti. Hashim mietti hetken, kohautti sitten hartioitaan ja palasi huoneeseensa ikkunan ääreen odottamaan maan kylmenemistä.

Hashim kuuli ovikellon soivan ja isän menevän avaamaan oven. ”Hashim, se on ystäväsi Mirko. Tuletko!” isä huusi eteisestä. Hashim pomppasi lattialle ja hölkkäsi eteiseen tervehtimään ystäväänsä. ”Hei, Hashim! Ulkona sataa lunta! Tule pyydystämään lumihiutaleita kielellä!” Mirko ehdotti. Hashim ei oikein ymmärtänyt, mitä Mirko tarkoitti, mutta alkoi pukea ulkovaatteita päälleen. Pian ystävykset olivat jo ulkona ja Mirko opasti Hashimia pyydystämään lumihiutaleita: ”Näin. Käännä päätä vähän taaksepäin ja työnnä kieli ulos suusta. Sitten vain yrität tähdätä leijaileviin lumihiutaleisiin.”

Pitkään pojat pyydystelivät kielellä lumihiutaleita. Hiutaleet leijailivat sinne tänne välittämättä ollenkaan kahdesta pojasta, jotka suu auki yrittivät ottaa niitä kiinni. Yhtäkkiä Hashim äkkäsi oikein ison hiutaleen, joka tuli suoraan häntä kohti, kunnes poukkosikin liian pitkälle taaksepäin. Hashim perääntyi päästäkseen jälleen hiutaleen laskeutumiskurssille, eikä siinä innossaan huomannut ollenkaan lyhtypylvästä, joka oli hänen takanaan. Niinpä hän käveli suoraan tolppaa päin ja löi takaraivonsa siihen niin että kumahti oikein. Mirko kääntyi katsomaan mitä tapahtui ja näki Hashimin pitelevän päätään molemmin käsin, naama irvistyksessä. Kun Mirko kuuli, mitä oli käynyt, hän ehdotti, että he menisivät takaisin sisälle. ”Helpompi sitä lunta on muutenkin syödä sitten, kun sitä on metrin verran maassa,” hän vielä tokaisi ja mulkaisi närkästyneenä tolppaa.

Susie '99

Author's note

Suomeen oli alkanut saapua somaleja ja tuona ensilumen päivänä mietiskelin, miltä se mahtaa tuntua lapsesta, joka ei ole ennen lunta nähnyt.
Lue koko tarina / Read the whole story »

maanantai 31. elokuuta 2015

Liian kauhea lausuttavaksi ääneen

Kaikki oli niin hyvin, elämä edessäpäin. Hän oli nuori ja hänen päänsä oli haaveita ja suunnitelmia täynnä. Vastoinkäymisiäkin toki oli, mutta ei se riittänyt masentamaan. Yksinäisyyskin vaivasi, mutta kyllähän sen kanssa eli. Poikaystävä oli kaukana armeijassa, mutta sinnehän saattoi soittaa ja olihan niitä lomia. Kaikesta huolimatta elämä näytti valoisalta, olihan hän optimisti.

Sitten se tapahtui. Se kauhea, jonka nimeäkään ei voi mainita. Se painoi alas, likisti alleen. Ei riittänyt enää voimia ajatella myönteisesti, ei suunnitella tulevaa. Peli oli menetetty. Elämä jatkui vielä, mutta se oli vain raahautumista päivästä toiseen. Mikään ei innostanut. Hän, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, oli enää vain varjo entisestään. Varjo, joka kulki paikasta toiseen täysin päämäärätönnä. Haaveet loppuivat, jäljelle jäi vain epätoivoinen huokaus: ”Herra, anna minun elää.” Sydämessä kuitenkin kyti tietoisuus tulevasta ja salaa hän toivoi, ettei enää näkisi seuraavaa päivää. Se oli niin raskasta. Päivästä toiseen hän kuitenkin sinnitteli. Silmät itkusta punaisina. Väsyneenä. Joskus ei jaksanut edes itkeä, kun kyyneleet loppuivat kesken. Hän vain huokaili.

Sitä ei kestänyt kauan. Joitakin kuukausia vain. Sitten häntä ei enää ollut. Ei täällä meidän keskellämme. Hänen sielunsa oli taivaassa. Hän pääsi parempaan paikkaan ilman sairautta, kyyneliä ja toivottomuutta. Hän sai nähdä Mestarinsa kasvoista kasvoihin ennen meitä. Nyt hänellä on hyvä olla. Miten me ymmärtäisimme, kun kaipaus viiltää sydäntä tikarin lailla? Miten me osaisimme iloita hänen hyvästä osastaan, kun me jäimme tänne suremaan? Se ei lohduta paljon, usein ei ollenkaan. Kuitenkin me tapaamme vielä. On vain niin tuskallista odottaa täällä, kun hän on siellä. Oi Jeesus! Tule jo takaisin!

”Vain hetken lyhyen…”

Marilka joskus 1990-luvun alussa

Author's note
”Tarina ei ole tosi, mutta tositapahtumaan perustuva,” kirjoitin ruutupaperin toiselle puolen. Kirjoitin sen joskus ilmeisesti johonkin Helluntailaisten nuorten lehteen tai palstalle, nimimerkillä. En muista milloin – hyvä veikkaus on joskus vuonna -91/-92 – enkä muista julkaistiinko sitä koskaan. En myöskään muista, mihin tapahtumaan se perustui.


Lue koko tarina / Read the whole story »

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Huvila auringossa

Huvilan valkeat verhot liehuivat repaleisina tuulessa. Kuivuneet lehdet rapisivat jalkojeni alla astellessani rikkoutuneen ikkunan ohi, kulkiessani kohti rantaa. Aurinko kimmelsi meren pinnassa, kevyt tuuli heitti hiukseni kasvoilleni. Kuljin polkua pitkin kohti vanhaa laituria, astelin alas kiviportaita. Istahdin laiturille kuuntelemaan lokkien kirkumista.

Kesä oli jo lopuillaan, mutta merivesi oli vielä pinnalta lämmintä. Pudotin jalkani laiturin reunan yli ja annoin varpaitteni uida vedessä. Aurinko lämmitti suloisesti kasvojani, meren kevyt suola tuntui huulillani. Puristin kädessäni vanhaa kolikkoa, jonka olin löytänyt polulta. Etäällä huusi laivan torvi. Suljin hetkeksi silmäni.

”Hei, sinä, herää,” vaati ääni korvani juuresta. Joku ravisteli minua hartioista. Avasin silmäni ja näin kolme silmäparia tuijottamassa minua tiukasti. Katsoin jokaista erikseen. ”Oon hereillä,” sanoin ja kömmin istumaan. En ollut huomannut vaipuneeni laiturille makuulle, mutta makuulla minä olin. Varpaat yhä vedessä.

Nousin seisomaan ja poimin sandaalini laiturilta. ”Kuka olet, ja mitä teet meidän laiturilla?” kysyi ääni takaani. Käännähdin hämmästyneenä katsomaan puhujaa ja huomasin laituriin kiinnitetyn purjeveneen. Kysyjä oli suoraryhtinen ruskeatukkainen mies, jossain siellä vaille kolmenkymmenen, veikkasin, vaikka vaatteiden perusteella näyttikin suoraan historian oppikirjasta ulos astelleelta.

”Hei sori, mä luulin tätä paikkaa hylätyks, niinkun kaikki nää huvilat ja rannat täällä. En mä tienny, että tän paikan omistaakin joku,” sanoin nostaen käteni kämmenet auki sovittelevasti. Miehet laiturilla katselivat toisiaan ihmeissään. Minäkin katselin heitä ihmeissäni. Jokainen heistä oli pukeutunut kuin olisivat matkalla naamiaisiin.

”Miten niin hylättyjä?” kysyi vaaleaverikkö oikealta puoleltani. ”Ihan näissä jokaisessa asutaan, ainakin kesäkaudet.” ”Niin, ja juhlitaan,” lisäsi pitkänhuiskea mies vasemmalta puoleltani, ”kuten tänäkin viikonloppuna.”

Katsahdin kohti huvilaa valmiina toteamaan, että on heillä siinä juhlapaikkaa kerrakseen. Katto romahtanut, ikkunat rikki, ovi rempallaan, kuistissa ihmisen mentävä reikä, seinät graffitien peitossa… Mietin jo millaisia huumejuhlia siellä mahtavatkaan pitää. Huvilan nähdessäni astuin häkeltyneenä askeleen taaksepäin ja olin horjahtaa mereen. Vaaleahiuksinen mies ehti juuri napata käsivarrestani kiinni ja palauttaa minut takaisin laiturille.

Huvila hohteli auringossa. Ikkunat olivat puhtaat ja ehjät, eivätkä verhot lepattaneet tuulessa. Kattokaan ei ollut romahtanut, eikä graffiteista ollut jälkeäkään. Laiturille vievän polun päässä, siellä verannan reunalla, oli yksinäisen kivipylvään sijasta kaunis kiviholvi ja aivan uuden näköinen portti. Henkäisin hämmästyksestä.

Purjeveneessä pieni koira alkoi haukkua.

***

Kuka on tuo tuntematon tyttö? Mitä hän tekee meidän laiturillamme ja miksi hän säikähti huvilamme näkemistä niin kovin? Katselin tyttöä mietteliäänä. Kiharat mustat hiukset, ruskeat silmät. Korkeat poskipäät, hivenen punatut huulet. Keveä kesäinen mekko päällä, mekko jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt. Ei tylliä, ei korsettia, ei kirjailuja, vain keveä mekko. Melkein kuin yövaate.

Kaunis hän on. Sitä ei käy kieltäminen. Kaunis ja oudolla tavalla ylväs. Tyttö puhuu kummallisesti, rahvaan tavoin, vaikkei siltä näytäkään. Iho heleä ja silkkisen pehmeä, käsissä ei työn merkkejä. Silmissä outo hohde ja kimallus. Tytössä on jotain kummaa viehätysvoimaa.

”Kuka sinä olet?” tivaan uudestaan. Tyttö katsoo minun yhtä hämmentyneenä kuin minä katson häntä. ”Elsa,” tyttö lopulta sanoo. ”Elsa. Elsa kuka? Mistä olet tullut ja mitä teet täällä?” kysyn, vähintään yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta. Olenhan paikan omistaja. Velvollisuuteni on tietää, kuka kulkee pihamaallani luvatta. Tyttö, Elsa, on kuitenkin myös jo herättänyt uteliaisuuteni.

”Elsa Suviranta. Ja ihan tuolta Stadista tänne tulin, fillarilla. Katselemaan näitä huviloita,” Elsa vastaa leuka pystyssä, viittoen kohti Helsingin keskustaa. Olen kuullut Kallion jätkien puhuvan Helsingistä Stadina, mutten koskaan kauniin ylvään tytön. Kiehtovaa. ”Mikä on fillari?” huomaan kysyväni. ”Polkupyörä,” Elsa vastaa ja katselee häkeltyneenä ympärilleen, kuin etsien tuota polkupyöräänsä.

”Olet aika erikoinen tyttö, tiedätkö,” sanon Elsalle mietteliäänä. Elsa kohottaa kulmakarvojaan, ele, joka saa toisen kulman nousemaan korkeammalle kuin toisen. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Kutsua tyttö sisälle kahville vai lähettää matkoihinsa.

”Kuka sinä sitten olet? Mä kerroin nimeni, nyt on sun vuoro,” Elsa sanoo havahduttaen minut mietteistäni. ”Minä? Minä olen Patrik. Patrik Ekholm. Tämän paikan omistaja,” vastaan, suoristaen ryhtini, tuntien arvoni.

”Okei, Patrik, voinko mennä nyt? Ihan totta en tiennyt, että huvila oli asuttu,” Elsa katsoo suoraan silmiin puhuessaan. Väite on minusta outo. Miten joku ei tiedä näiden huviloiden olevan asuttuja? Annan asian olla ja sanon sen sijaan: ”Toki voit, mutta ajattelin kutsua sinut kahville.” Hämmästyn kutsua itse vähintään yhtä paljon kuin Arno ja Mikael, jotka yhä seisovat tytön molemmin puolin.

Hämilleen näyttää menneen Elsakin, sillä suoran vastauksen sijaan hän änkyttää hieman hapuillessaan sanoja: ”Minä… En minä… En aikonut… En halua tunkeilla. Kiitos kutsusta. Mä menen nyt.” Elsa painaa katseensa maahan, poimii kenkänsä ja alkaa astella polkua ylös kohti verantaa. Kaikki tytössä on jollain tavalla outoa. Kuin hän olisi toisesta maailmasta tupsahtanut laiturilleni.

***

Hämmentyneenä kävelin kiviportaat ylös rautaportille. Sujautin kolikon taskuuni vapauttaakseni toisenkin käteni avaamaan portin. Ihan varmasti siinä ei ollut ollut porttia tullessani. Yksinäinen kivipilari vain ja ruosteiset saranat. Katsoin jälleen huvilla, joka seisoi siinä edessäni kuin muinaisessa loistossaan. Ehjänä, ylväänä, puhtaana.

Käännähdin vilkaisemaan laiturille ja näin kolme silmäparia tuijottamassa takaisin. Patrik nosti kätensä minua kohti. ”Hei, odota hetki,” hän huusi. Pysähdyin, toinen käsi portin päällä, toinen taskussani puristaen jälleen kolikkoa. ”Tulisitko illalla juhliini?” Pudistin päätäni. ”En minä taida voida tulla,” vastasin. Näin pettymyksen Patrikin silmissä.

Käännyin etsimään katseellani pyörääni, jonka olin jättänyt siihen kivipilaria vasten, mutten löytänyt. En ollut ollenkaan yllättynyt, sillä aloin jo ymmärtää, vaikken ymmärtänytkään. Jatkoin matkaani portin läpi ja lähdin kävelemään kohti läheisen lammen rantaa miettien, mitä seuraavaksi tekisin. Kotiin voisi olla vaikea palata, sillä tuskinpa minulla kotia olikaan maailmassa – tai pikemmin ajassa – johon olin joutunut.

Lammenranta oli tyyni. Istahdin kivelle ja vedin polveni rintaani vasten. Siellä laiturilla, auringon helliessä kasvojani, olin matkustanut ajassa taaksepäin. Kuinka paljon, sitä en tiennyt. Yritin muistella, mitä olin Wikipediasta lukenut alueen historiasta ennen retkeäni.

Huvilat oli rakennettu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Monen vuosikymmenen ajan ne kuuluivat Helsingin varakkaille perheille, jotka viettivät niissä kesäkuukaudet, mutta palasivat kaupunkiasuntoihinsa koulujen alettua, kesäkauden loputtua. Huviloissa vietettiin keveää seurapiirielämää. Oli juhlia ja teekutsuja, illallisia ja tanssiaisia. Toinen maailmansota muutti kaiken. Huvila-alue vuokrattiin Neuvostoliitolle, joka käytti huviloita upseerikerhoinaan. Kun alue palautettiin Suomelle, se jäi rempalleen. Kukaan ei huolehdi siitä enää, mutta ei se ole saanut purkulupaakaan, vaikka kaupunki haluaisi rakentaa uusia taloja alueelle.

Niin, minun ajassani. Olin kuitenkin jumissa jossakin siellä huviloiden kulta-ajassa, ajassa kauan ennen syntymääni. Yritin ymmärtää, miten sinne jouduin ja miten sieltä pääsee takaisin omaan aikaani ja kotiin.

Kuuntelin lintujen viserrystä, katselin kaloja, jotka hypähtelivät pintaan nappaamaan hyönteisiä. Minun alkoi olla nälkä ja toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kahville Patrikin ja ystäviensä luokse. Harkitsin paluuta takaisin huvilalle, mutta kiveltä noustuani suuntasin sittenkin askeleeni aivan päinvastaiseen suuntaan.

Kuljin hitaasti lammen ympäri, heitellen välillä kiviä veteen. Katsoin tyynestä vedenpinnasta peilikuvaani ja pohdin, miltä mahdoinkaan näyttää menneiden aikojen ihmisten silmissä. Varmaan aika oudolta. Ainakin he olivat näyttäneet minusta oudolta – mutta minulla oli kuitenkin sen verran etulyöntiasemaa, että olin katsellut vanhoja kotimaisia elokuvia ja valokuvia isoisovanhemmistani.

Lammen toisella puolen huomasin pienen kalastusmajan, jonka ovi oli raollaan. Astelin varovasti majalle ja koputin oveen. Ovi narahti avautuessaan hiukan enemmän, mutta sisältä ei kuulunut vastausta. Avasin ovea sen verran, että pääni mahtui aukosta sisään. ”Huhuu, onko täällä ketään?” kyselin tyhjältä tuvalta. Koko tuvan näki yhdellä silmäyksellä. Astuin sisään.

***

En saa tyttöä mielestäni. Arno ja Mikael hoputtavat purkamaan tarvikkeet purjeveneestä, mistä Kapu-terrieri on jo päästetty rantaan kirmaamaan. Siristelen silmiäni auringossa ja yritän katsoa suuntaan, johon tyttö katosi, mutta näen vain puita. Hän on jo tiessään. Elsa. Niin outo, niin viehkeä.

”Patrik, tyttö oli kummallinen, ja nyt hän on mennyt. Poissa laituriltasi, poissa pihaltasi. Koita saada hänet nyt jo pois mielestäsikin. Meillä on tässä tavaraa kuljetettavana huvilaan,” Mikael huomauttaa, minulle ties kuinka monennen kerran. ”Tässä, ota tämä laatikko ja vie sisälle,” Arno työntää puista laatikkoa syliini. Otan laatikon ja lähden kävelemään kohti huvilaa, missä palvelusväki odottaa tarpeita juhlien valmistelua varten.

Kun laatikot on kannettu sisään, vetäydyn verannalle lempituoliini istumaan. Sytytän piipun, annan savun tupruta. Piippu rauhoittaa levotonta mieltäni odotellessani illan ja vieraiden saapumista.

***

Auringon alkaessa laskea kuulin pienen tuvan avoimesta ikkunasta etäistä musiikkia. Patrikin juhlat, ajattelin ja äkkiä minun teki mieli mennä katsomaan juhlia. Nousin pieneltä punkalta, jolla olin istunut, vedin kengät jalkaani ja lähdin iltaan, kohti Patrikin huvilaa.

Kuljin illan hämärässä kohti musiikkia. Päästyäni lähemmäs musiikkiin sekoittui naurua ja puheensorinaa. Kiersin rannan kautta, ajatuksenani piiloutua pensaiden taakse katselemaan juhlia. En ollut varma, halusinko näyttäytyä ollenkaan, mutta juhlat vetivät minua puoleensa.

Risu raksahti jalkojeni alla. En nähnyt ketään missään, joten arvelin olevani näkymätön, jos en ehkä kuulumaton. Muutaman askeleen kuljettuani eteeni kuitenkin ilmestyi tumma hahmo, joka tarttui minua hartioista.

”Sinä tulit!” huudahti Patrik, ilmeisen ilahtuneena. ”Miksi sinä täältä rannan ryteiköistä rämmit? Mekkosi menee pilalle.” ”Tulin, mutten aikonut, tai siis, mulla ei ole parempaa mekkoa mukanani. Olen täälläpäin vain vierailemassa,” änkytin. ”En ollut varma arvaisinko tulla juhlavieraiden sekaan ollenkaan.”

Patrik katsoi minua päästä varpaisiin arvioivasti, sen minkä siinä laskevan auringon valossa näki. ”Kelpaat mainiosti, jos minä niin sanon,” hän päätti lopulta, ”tule.” Patrik tarttui käteeni ja alkoi vetää minua mukanaan kohti juhlivaa väkijoukkoa. Minua alkoi yhtäkkiä ujostuttaa.

***

Elsa on kuin keiju, kuin toisesta maailmasta syliini tupsahtanut ihastuttava olento. Mietin, ettei Elsalla ehkä ole varaakaan parempaan mekkoon. Ehkä häntä nolottaa. En tiedä, mitä muut ajattelevat siitä, että tuon juhliin tytön, joka niin selvästi on erilainen, niin selvästi ei sulaudu joukkoon, mutten välitä. Pidän hänestä juuri siksi.

Vedän Elsaa kädestä perässäni kohti ystäviäni, vieraitani. Toivon, ettei hän saa osakseen paheksuntaa tai ikäviä huomautuksia. Pelkään, ettei sitä kuitenkaan voi välttää. Elsa kuitenkin vaikuttaa tytöltä, joka pitää puolensa, joka ei välitä siitä. Elsa ei ole kuten nuo muut, tunnen sen sisimmässäni.

Saavumme verannalle, missä orkesteri soittaa ja jotkut ovat jo äityneet tanssimaankin. Vedän Elsan mukanani tanssijoiden keskelle, valssiin. Viimeiset auringonsäteet tanssivat Elsan hiuksilla ja tyttö tuoksuu mansikalta.

***

Patrik kuljetti minua pitkin veranta-tanssilattiaa. Katselin hänen olkansa yli ympärilleni. Veranta oli valaistu lyhdyin, jotka roikkuivat naruista verannan yllä. Orkesteri soitti yhdessä nurkassa. Väkeä oli ulkona ja sisällä, verannalla tanssimassa ja pihamaalla käyskentelemässä.

Valssin loputtua irrottauduin Patrikin käsivarsilta. ”Haluaisin istua hetken,” sanoin. Patrik nyökkäsi ja tarttui kyynärpäähäni ohjaten minut pihakeinuun, josta näki verannan ja huvilan ja pihamaan. Hän oli juuri istahtamassa viereeni, kun jostain huhuiltiin: ”Paaatrik! Tule tervehtimään enoasi!” ”Äiti,” Patrik mumisi. ”Anteeksi, pitää mennä. Tulen takaisin.”

Miehen mentyä istuin katselemassa juhlavieraita lumoutuneena. Lyhtyjen loisteessa korut kimmelsivät. Upeat juhlamekot kahisivat naisten kävellessä. Joku pariskunta käyskenteli käsi kädessä metsän laidassa, luullen kai, ettei heitä nähdä. Olin varsin varma, että sellainen esiliinaton kuljeksiminen oli tässä vanhassa ajassa sopimatonta. Toisaalta, mistäpä minä tiesin oikeasti.

Jonkin aikaa jo luulin olevani näkymätön kaikille paitsi Patrikille, mutta sitten vaalea kiharahiuksinen tyttö lähestyi minua uteliaana. Tyttö ojensi kätensä tervehdykseen. ”Hei, minä olen Iina. En ole nähnyt sinua ennen.” Iina katseli minua arvioivasti, ja näin ettei hän pitänyt näkemästään.

”Olen Elsa,” sanoin tarttuessani hänen yhä ojennettuun käteensä, ”täällä vain käymässä.” ”Elsa. Hauska tavata,” Iina sanoi kääntyen kannoillaan. Katselin hänen peräänsä, tuntien olevani aivan väärässä paikassa. Niin kuin olinkin. Olin katsellut sitä kaikkea aikani lumoutuneena, mutta tunsin, että on aika lähteä. Nousin seisomaan ja etsin katseellani Patrikia.

***

”Patrik, mitä ihmettä sinä vilkuilet jatkuvasti, kun yritän puhua sinulle?” äiti kysyy ärtyneesti. ”Anteeksi äiti, minulla on täällä vieras, joka ei tunne muita. Pelkään, että hän tuntee olonsa yksinäiseksi,” vastaan. ”Hyvänen aika, Patrik! Missä ovat käytöstapasi! Miksi jätit vieraasi yksin? Tuo hänet heti tänne tervehtimään!” ”Kyllä, äiti,” sanon ja enemmän kuin mielelläni lähden hakemaan Elsaa.

Löydän Elsan seisomasta puutarhakeinun luota. Hän katsoo suoraan minuun, kuin olisi etsinyt minua väkijoukosta. En saa silmiäni irti hänestä. Jokin ääni sisälläni varoittaa minua, mutten halua kuunnella. Tartun Elsaa kädestä. ”Tule, äiti haluaa tavata sinut,” sanon.

Hivenen vastahakoisesti Elsa seuraa minua verannan poikki huvilan takaovelle, missä äitini kurkkii kärsimättömänä. ”Äiti, tämä on Elsa,” esittelen. ”Elsa, äitini.” Äiti katsoo Elsaa pitkin nenänvarttaan, Elsa nostaa nenänsä uhmakkaasti pystyyn. ”Mistä sinä tämän tytönheitukan olet löytänyt ja mitä hän tekee näissä juhlissa?” äiti kysyy tahdittomasti. ”Äiti! Missä ovat käytöstapasi!” täräytän takaisin.

Elsaa äitini tahdittomuus ei näytä juuri hätkähdyttävän. ”Tämä tytönheitukka on täälläpäin käymässä ja Patrik vieraanvaraisesti kutsui juhliinsa. En valitettavasti osannut varautua juhlamekolla tullessani, joten tällaisella tavallisella kesämekolla tässä seison. Toisaalta, tämä on sentään Desigualin mekko,” Elsa vastaa kohteliaammin kuin äitini töksäytykseen olisi tarpeenkaan.

”Desigual?” Muodista kiinnostunut äitini tarttuu syöttiin. ”Kuka se sellainen Desigual on? En ole koskaan kuullutkaan kyseisestä suunnittelijasta.” Elsa hymyilee ja vastaa: ”Desigual on espanjalainen suunnittelija, jonka vaatteet ovat kovin suosittuja siellä, missä minä asun. Ostin tämän Espanjasta viime talvena.” Elsa osaa puhua sivistyneestikin, huomaan. Poissa on se outo rahvaankieli.

Espanja tekee heti äitiini vaikutuksen. Leninki ei ehkä ole sopiva iltajuhlaani, mutta espanjalaisen suunnittelijan täytyy olla jotain erityistä! Köyhä tytönheitukka ei matkustele Espanjassa, joten se teoriani joutuu roskakoppaan. ”Tule, Elsa, esittelen sinut tuttavilleni,” äiti sanoo ja nappaa Elsaa käsipuolesta. Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin katsoa heidän peräänsä haikeasti.

***

Espanja oli hyvä veto. Mekko todellakin oli Desigualin, edellistalven Madridin matkalta ostettu. Kaunis se oli, mutta hyvin erilainen kuin mikään, mitä naiset siellä juhlissa käyttivät. Patrikin äiti oli aina haaveillut matkasta Espanjaan, joten sain kertoa hänelle kaiken Madridista samalla kun hän kuljetti minua käsipuolessaan esitellen minua oikealle ja vasemmalle. Espanjanmatkaaja. Se minä olin.

Patrikin äiti liihotteli todellisen seurapiiriperhosen tavoin ihmisjoukossa. Minusta hän ei päästänyt irti hetkeksikään. Olin hänen erikoisuutensa. Lopulta seisahduimme juomatarjoilujen viereen ja sain shampanjalasin käteeni. ”Huh, huilataan hetki,” sanoi Patrikin äiti, Judit. Nyökkäsin ja siemaisin shampanjaani.

Pysähdys tarjosi minulle tilaisuuden katsella jälleen hieman ympärilleni. Olin nähnyt monet kasvot, tavannut monta henkilöä, joiden nimiä en muistanut kolmea sekuntia pitempään. Näin Patrikin juttelemassa niiden kahden ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet hänen kanssaan laiturilla. Vähän väliä hän vilkuili minuun päin.

En voinut olla huomaamatta, miten komea Patrik oli, mutta tiesin, etten saisi antaa ihastukselle edes pikkusormen päätä. Minun oli palattava omaan aikaani. En vain vielä tiennyt miten. Enhän edes tiennyt miten olin päätynyt menneeseen!

”Suothan anteeksi, minun täytyy lähteä,” sanoin Patrikin äidille viimein. En tiennyt kuinka kauan olin siellä ollut, en tiennyt kuinka paljon kello oli, sillä en ollut uskaltanut vilkaistakaan kännykkääni, joka oli käsilaukussani. En toisaalta tiennyt edes, oliko siinä akkuakaan jäljellä enää.

”Nyt jo! Juhlathan alkavat vasta olla parhaimmillaan! Jää edes hetkeksi, pian on ilotulitusten aika!” Judit huudahti. Lupasin jäädä katsomaan vielä ilotulitukset. Minua vähän jo väsytti, mutta halusin nähdä juhlien huipentuman. Etsin jälleen katseellani Patrikia, joka ilmestyikin viereeni kuin taikaiskusta.

”Ilotulitusten aika, outo tyttöni,” Patrik sanoi tarttuen minua kädestä. Punastuin, mutten vetänyt kättäni pois. Arvelin, ettei se mitään haitannut kuitenkaan.

***

Elsan lämmin käsi kädessäni tuntuu hyvältä. Vedän tytön hieman syrjemmälle, jotta voin rauhassa nauttia hänen läsnäolostaan. Jostain syystä minusta tuntuu, ettei hän viivy elämässäni kauan. Ei, vaikka minä kuinka haluaisin pitää hänet luonani. Pidän kuitenkin edes tämän pienen hetken.

”Patrik, mitä tänä iltana juhlitaan? Vai onko nämä ihan vaan juhlat juhlimisen takia?” Elsa kysyy. ”Nämä ovat perinteiset kesäkauden päättäjäiset. Joka vuosi pidetään isot juhlat huvilakauden päättäjäisiksi. Jokainen järjestää ne vuorollaan. Tänä vuonna oli minun vuoroni.”

Juuri sillä hetkellä kuuluu ensimmäinen paukahdus Arnon sytyttäessä raketin. Elsa kääntää katseensa taivaalle, mutta minä katson vain häntä. Raketti valaisee taivaan ja Elsan kasvot hohtavat helmenvaaleina. Kosketan sormellani hänen poskeaan.

Elsa värähtää hieman ja katsoo minuun. ”Mun pitää mennä,” hän sanoo. ”Älä vielä,” pyydän, katsoen tyttöä syvälle silmiin. ”On pakko…” Elsa laskee katseensa ja mietin, mitä salaisuuksia tyttö mahtaakaan sisäänsä kätkeä. ”Näenkö sinua enää?” kysyn. ”En tiedä. Et varmaan,” tyttö sanoo kengänkärjilleen.

Nostan Elsan leuan ylös hellästi ja painan pienen suudelman hänen hämmästyneille huulilleen. ”Hyvästi sitten, outo tyttöni. En unohda sinua koskaan,” sanon.  Elsa nostaa kätensä, silittää poskeani ja kääntyy lähteäkseen. ”En mäkään sua, ” hän kääntyy vielä sanomaan ja sitten hän katoaa yön hämärään.

***

Sydän villisti rinnassani pamppaillen rämmin metsässä yrittäen löytää hiekkatielle. Harhailin pitkän aikaa metsikössä, tullen välillä aukeille rantakallioille, joista yritin jälleen ottaa suuntaa sinne, missä arvelin tien ja pienen mökin olevan. Toivoin löytäväni mökin yhä tyhjillään palatessani. Eihän minulla muutakaan yösijaa ollut.

Päädyin lopulta hiekkatielle, ja hetken ympärilleni katsottuani tiesin missä olin. Valitsin suunnan kohti mökkiä ja pian jo kurkistinkin varovasti sen ovenraosta sisään. Koputtelin ja huhuilin jälleen, ja kun en kuullut vastausta, astuin varovasti sisään. Mökki oli yhtä tyhjä kuin juhliin lähtiessäni. Syvään huokaisten kävin pitkäkseni tuvan pienelle laverille. Onneksi yö oli vielä kesäisen lämmin.

Heräsin tuvassa tanssahteleviin auringonsäteisiin ja yritin arvata aikaa taivaalle tähyillen. Olin illalla katsonut kännykkääni ja vaikkei siitä akku vielä ollutkaan tyhjentynyt, ei siitä paljon apuakaan ollut. Kello näytti 00:00. Olin ajassa ennen kännykkäajanlaskun alkua.

Löysin tuvan kaapista palan suolalihaa ja kuivattua ruisleipää. Natustelin niitä pahimpaan nälkääni, nappasin pienen kannun käteeni ja lähdin lammenrantaan hakemaan vettä. Maistoin vettä varovasti. Ei vaikuttanut suolaiselta, eikä maistunut pahaltakaan. Vähän soiselta vain.

Lähdin kävelemään kohti merenrantaa pohtien, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Olen ajatellut aina parhaiten meren äärellä, arvelin sen tuovan minulle vastauksen tähänkin pulmaani. Istuin lämpöisellä rantakalliolla, kun tunsin lipaisun poskellani. Olin ollut todella syvällä ajatuksissani, sillä en ollut edes huomannut sitä pientä koiraa, joka nyt nuuhki minua uteliaana.

”Älä pelkää, ei se tee mitään,” sanoi ääni takaani. Patrik siellä seisoi. ”Se on Kapu, laivakoirani.” Silittelin Kapun turkkia, rapsuttelin sitä korvan takaa ja mietin mitä sanoisin. ”Se on suloinen,” oli ainoa, mitä suustani sain. Patrikin näkeminen – kuuleminen – samanaikaisesti vaivaannutti ja sai sydämeni sykkimään tavalla, jolla sen ei pitäisi ollessani aivan väärässä aikakaudessa.

”Mutta entä jos en pääsekään täältä koskaan takaisin omaan aikaani, kotiini? Saan kai täälläkin elää onnellisena?” mietin itsekseni noustessani kalliolta ja pudistellessani roskia mekostani. ”Sinulla ei tosiaan taida olla muita vaatteita mukanasi?” Patrik kysyi naurahtaen. Hieman nolona vastasin: ”Ei ole ei.”

***

Tyttö on yhä kaunis kuin uni. Yhä yhtä salaperäinen kuin uni. Kuitenkin aivan todellinen. Seisoo siinä edessäni kalliolla, Kapun pyöriessä väkkäränä tytön jaloissa. Kapu tykkää Elsasta, se on aivan selvää. Koirat tietävät kyllä.

”Luulin, että olit lähdössä takaisin kotiisi,” sanon, kun en muutakaan keksi. ”En voinutkaan mennä vielä,” Elsa vastaa välttelevästi. ”Kuinka niin et voinut?” kysyn. ”Se ei ole niin yksinkertaista,” Elsa vastaa. Olen ymmälläni. Miksei hän kerro tarkemmin? Mikä ei ole yksinkertaista? Miksei tyttö voi palata kotiinsa.

”Muistatko kun herätit minut laiturilla eilen?” Elsa kysyy minulta. ”Totta kai! Enhän voi sitä unohtaa!” huudahdan. Se hetki muutti elämäni. En vielä tiedä miten, tiedän vain, että niin on. ”Istu tähän viereeni niin kerron. Se voi olla vähän vaikeeta uskoa,” Elsa pyytää. Istumme kalliolle vieretysten. Elsa katsoo kauas taivaanrantaan ja huokaa.

”Mä olen tulevaisuudesta. Siis sun tulevaisuudesta. Mikä vuosi nyt on? 1800-jotain?” Elsa aloittaa. Ihmettelen kysymystä samalla kun yritän ymmärtää, mitä ihmettä tyttö hourii. Vastaan kuitenkin: ”1892.” ”Siellä mistä mä tulen, on vuosi 2015,” Elsa sanoo ja katson häntä kummissani. Ei hän vaikuta sekopäiseltä, mutta ei tämä tulevaisuushöpinä ihan täysjärkistäkään ole.

”Niin. Eilen aamupäivällä olin täällä huvila-alueella kulkemassa. Oli vuosi 2015, elokuun 23. päivä. Aurinko paistoi ihanasti, huvilat olivat ränsistyneitä ja rikkinäisiä. Maassa oli lasinsiruja kaikkialla. Olin kierrellyt jo jonkin aikaa, kun saavuin tälle sun huvilalle. Sen katto oli romahtanut ja portti oli tiessään, polku laiturille melkein umpeen kasvanut.

Kävelin laiturille, istahdin siihen. Katselin hetken aikaa kolikkoa, jonka olin löytänyt maasta polulta. Nukahdin, ja seuraavaksi te herättelitte mua. Loput sä tiedätkin. Tai et sitä, ettei mulla ole täällä paikkaa mihin mennä, koska mun koti on vuodessa 2015. Nukuin tuolla lammen rannassa pienessä mökissä.”

”Elsa, tuo kuulostaa aivan hullulta!” huudahdan. ”Mä tiedän, mutta katso,” Elsa kaivaa laukustaan oudonnäköisen esineen, jonka näytöllä vilkkuu 00:00. ”Tää on kännykkä. Puhelin. Siinä kuuluis olla kellonaika, mutta täällä se vaan vilkuttaa nollanollaa.” ”Mikä? Mitä sillä on tarkoitus tehdä?”

”Sillä soitetaan kavereille, sillä voi jutella kenen tahansa muun kanssa, jolla on puhelin. Vaikka toisella puolen maapalloa. Sillä voi ottaa kuviakin. Katso,” Elsa sanoo ja tekee jotain laitteella. Nojaan vähän taakse päin. Elsa työntää laitteen nenäni eteen ja alkaa sohia sitä sormellaan. Siihen ilmestyy kuvia. Kuvia oudoista paikoista, kukista, Elsasta, kissasta…

”Miten ihmeessä nuo ovat tuolla laitteessa?” Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni, että kyse on jostakin, mitä ei ole vielä olemassa. Ehkä tyttö siis puhuu totta sittenkin. ”En mä sitä osaa sulle selittää. Tai siis, tiedäthän sä kameran. Tää puhelin on samalla kamera,” tyttö yrittää. ”Tiedän. Antaa olla, en taida ymmärtää, mutta ei se mitään. Miten aiot päästä takaisin, sinne, omaan aikaasi?” kysyn tietämättä, miten sanani oikein asettaisin. Enhän oikeasti edes haluaisi hänen lähtevän.

”En minä tiedä. Mutta hei, tää on varmaan sitten sun,” Elsa sanoo, kaivaa taskustaan kolikon ja ojentaa sen minulle. Poimin kolikon tytön kädestä ja hän katoaa. Kuin savuna ilmaan. Istun kalliolla Kapu vierelläni miettien, uneksinko sittenkin koko tytön.

***

Patrik katosi. Aurinkokin meni pilveen. Kapuakaan ei enää ollut. Nousin kalliolta ja katselin ympärilleni. Kaikki oli saman näköistä kuin vielä hetki sitten, eikä kuitenkaan. Puut näyttivät isommilta, aluskasvillisuus tuuheammalta. Lähdin kulkemaan rantaa pitkin kohti Patrikin huvilaa. Pihan laidalla pysähdyin. Saatoin yhä kuulla korvissani musiikin ja juhlahumun. Tunsin yhä huulillani Patrikin pehmeän suudelman.

Katselin huvilaa, jonka katto oli romahtanut, verannan pylväät repsahtaneet, rautaportti tiessään, ikkunat rikki ja seinät oli töhritty. Verhot lepattivat jälleen tuulessa. Huomasin maassa vieressäni pienen hautakiven. ”Kapu 1887-1902”. En tiedä kuinka kauan siinä seisoin tuijottamassa, kaiho sisimmässäni. Hypähdin hieman, kun jostain siitä sivultani kuului tutun oloinen ääni: ”Aika sääli, että nää talot on tässä kunnossa, eikö totta?”

Käännähdin katsomaan, odottaen näkeväni Patrikin. Puhuja oli kuitenkin joku muu ja tunsin pienen pettymyksen nuljahduksen. ”On, on se. Se on aikoinaan ollut hieno huvila, monen juhlan näyttämö,” sanon surullisena. ”Niin on,” muukalainen sanoi ja ojensi kätensä. ”Mä olen Aleksi. Aleksi Ekholm.” Tartuin käteen silmät ymmyrkäisinä. Ekholm! ”Mä olen Elsa Suviranta,” sanoin kuitenkin vain. Aleksin tummat silmät pilkahtivat lämpimästi.

”Mun isoisoisäni omisti tän huvilan ennen sotia. Meidän suku mieluusti lunastaisi tämän itselleen, mutta kaupunki ei anna,” Aleksi sanoi. ”Patrik…” mumisin. ”Mitä sanoit?” Aleksi kysyy. ”Patrik Ekholm,” sanoin. ”Luin alueen historiaa,” jatkoin kiireesti. ”Ihan niin. Mä löysin kerran isoisän ullakolta laatikollisen vanhoja kuvia. Yhdessä niistä on tää huvila. Kuva on otettu jossain juhlissa,” Aleksi sanoi ja kaivoi lompakostaan vanhan mustavalkoisen kuvan. Hän ojensi sen minulle.

Sydämeni hypähti jälleen. Kuva oli niistä juhlista, joissa minäkin olin mukana. Siinä minä seisoin, Patrikin ja tämän äidin välissä. Miten se on mahdollista edes? Olla kuvassa, joka otettiin vuonna 1892? Katsoin kuvaa pitkän tovin. ”Olisi kiva tietää milloin tää kuva on otettu,” Aleksi pohti ääneen. ”1892,” sanoin hajamielisenä. ”Mistä sä tiedät, vai oliko se vaan heitto?” Aleksi hämmästyi.

Mietin hetken, mitä vastaisin. ”Heitto vaan,” sanoin lopulta. Jonain päivänä Aleksi saisi kuulla tarinani, mutta sen aika ei ollut vielä. ”Hei, lähtisitkö kahville mun kanssa?” kysyin. Aleksi katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hymyille: ”Mieluusti.”

Marilka 2015

Author's note
Toissasyksynä etsittiin miehen kanssa Kruunuvuoren hylätyt huvilat. Mielikuvitukseni lähti lentoon, miettiessäni, millaista elämää siellä on mahdettu viettää ajalla kauan ennen minun syntymääni. Joskus silloin huolettomana aikana, ajalla ennen sotia. Minusta huviloiden tila on surullinen. Ne on rakennettu iloa ja juhlia varten ja nyt ne seisovat siellä yksin ja hylättyinä, ränsistyneinä odottamassa purkutuomiota. 







Lue koko tarina / Read the whole story »

Pikkulintu titiyy

Pieni lintu titityy, ikkunalle ilmestyy.
Älä lintu siihen jää, ikkunalle ikävään.
Lennä lintu, lennä vaan! Lennä pesään tutumaan.
Lennä taivaan korkeuksiin, vapautesi hurmoksiin.
Lennä turvaan pensaiden, pois luota koiran hampaiden.

Marilka 2015

Author's note
Pikkulintu lensi ikkunalle, hätähuutoa huuteli. Mistä lie päähäni, loru siitä pätkähti.



Lue koko tarina / Read the whole story »

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Composition - School essays from the eighties



The Beginning of Hope 

Once there was a small house in the middle of  the jungle. It was a very small with small windows, no curtains, no lamps and only an open place for a door. Everyone who wanted or was small enough to come in, was allowed to come in. In the house there lived a 50cm tall elf. His name was Rufy. Rufy was very wise and inventive. Inventive indeed. Every other day Rufy invented something funny, wise or sad. Although Rufy was wise, he didn't know one word. No one new it. It hadn't been invented yet. Rufy tried, he tried so hard to decide on another word for wishing, I mean a better word.

One day, Rufy went for a walk to the jungle. He saw a monkey hanging from a tree. Rufy decided to draw it. He liked drawing very much, and he was quite good in it. Rufy had a small notebook he had found in a human's house. He had also a pink led pencil. The drawing looked good. Rufy went on. In a while he was by the riverside. Water was very bright and good. Rufy drank his stomach full of that delicious water. Rufy stood up. He watched a fish going around and around in the water and jumping to the surface once in a while. That was another thing Rufy wanted to draw. He drew it beside the monkey. "Now that looks nie," Rufy thought.

He started to walk beside the river. Suddenly he fell into the river. The pencil and the notebook fell on the ground. Rufy didn't know how to swim so he cried, "Help!" A snake came along. He climbed to a tree and hung his tail over and helped Rufy to the ground. Rufy was so happy that he wanted to draw the snake hanging from the tree on the paper by the fish. So happy Rufy was that he thanked the snake five times. 

Rufy went home. He looked at the beautiful sun. He drew the sun and the bird and the branch of the tree that went on the way of the sun. Then he realised something. The first - the monkey - looked like a capital H. Fish was a small o, the snake was like a small p and the sun was like a small e! "It makes," he thought, "H-o-p-e. What could it be... A \həʊ-pi\? No, it sounds stupid. The e could be silent. That's it! 'Hope'! It could be... another word for wish!" All the animals began to sing and shout, "Rufy invented hope! A better word for wish!"

[Assignment was to write a story around a random word picked up from a basked. I got 'hope'. ]

By the Severn River

I sit by the river eating my lunch and dreaming. The sun burns my cheeks but I don't care, it is so warm and lovely. I put my sunglasses on and watch the ducks play in the water. I hear the guide say, "We will be going in a half an hour."

I chew the last bit of my bread and lie down on the soft grass. The waves' song makes me sleepy. After a few minutes the waves get larger and larger. Everyone is hurrying to the shelter. The river floods the town quickly. We get to the bus and try to drive away but we can't because the water is everywhere around us.

The water level gets higher and we try to shut the vent, but it is stuck. After a few tries, someone closes it. Some people have their vents open but they close them because the water tries to come in from there. It gets cold.

The bus floor is flooded with water. I forgot my shoes and socks on the shore. My toes get wet and air gets chillier all the time. I can't find my sweater. I have only my T-shirt. Suddenly our guide shouts, "Collect your things and go to your group leaders!" I wake up and sigh deeply. It was only a dream. I look around and see that everyone is safe.

I take my things and go to my group leader. We go to the bus following the red-blue-white umbrella of the guide. 

[A story from the England camp school diary]

Diary - December 20th, 1768

It's almost Christma and my family hasn't come yet. It was cold today when I went hunting with Attean and his dog. We got some turtles, but some of them were so small we had to let them go. Attean's dog's led is a little better now, so it could come with us, though it has to walk with only three legs and it's very slow. I was at the village today. I'm sure Sarah will like Marie, when my family comes, if they ever come.

Why hasn't my family come yet? I hope there's been no accudent in the mountains. It's cold in here. Attean was supposed to bring me some wood, because I don't have an ax with which to chop wood. For some reason Attean did not come and now I have only a little wood left. It's late. The sun has gone down already. I wonder what has happened to my family. Maybe they have all died and I am here all alone with the beavers. I'm glad Attean's grandmother changed her mind and trusts me now. I hope that I won't do anything wrong, at least not before family comes. Maybe they're just lost. No, that's not possible, my father knows the way very well. I'm here alone an my situation isn't the best possible. I think I should go to sleep now.

[I believe there was a background story for this assignment.]

Where to go

Susan was walking down 53rd Street. She turned on Woodstock Alley where she lived. Then she heard shouting behind her. Someone shouted, "Susan! Oh Susan!" It was her mother. "Susan, Millie wants to talk to you. I saw her in the shop. I promised to tell you," Susan's mother said when Susan had stopped. "Okay, I'll drop by when I leave to the school party today," Susan promised.

Two hours later Susan hurried downstairs. "How do I look?" Susan asked. "You look fabulous," her mother answered, "Now get going."

Susan stopped at Millie's house. "Oh, hello Susan. Do come in. Millie is waiting for you," Millie's mother said. Susan went to Millie's room. "Why aren't you coming to the school party?" She asked. "I can't come because I am too sad," Millie said. "Sad? How can you be sad? After three weeks our summer vacation will begin and then we will trave to Mars and...and...," Susan tried to get Millie to recover her nomal happiness. It was a good try, but Millie just said, "That's just the point. I can't come because my aunt has said that she will take me to Earth where our ancestors used to live but I don't want to go!" Millie almost shouted. "Though I could ask her not take me there with her," Millie said.

It was unusual for any girl to shout on Venus, but Millie shouted often. She was a very beautiful mouse and almost every boy in Montreau loved her. The same thing was with Susan. They were both fifteen years old ini mouse age. In reality they were five years old, but you can get the relative age by multiplying the real age by three. These mice were more developed than the mice we are used to. At least they walk on two feet and are bigger. After people became extinct, the mice got people's sense and they used it more wisely.

"Is susan here? Her mother said she might be," a voice said at the door. "Here I am! Just a second, Peter! Is Marc with you? Millie would like to talk to him," Susan replied. "Yes, I'm here. But what's the point? Aren't you going to celebrate yout coming trip to Mars?" "That's just the point! I'm not going to Mars," Millie said sadly. "Well, then I'm not going either to Mars or the party. Peter and Susan may travel alone," Marc said.

On Monday Millie hopped and danced all the way to school. She was very very happy. She shouted, "I can go to Mars! Ican go to Mars after all! My aunt can't go to Earth . Did you hear me, Susan? Peter? Marc? I can go to Mars in summer!"

Marilka 1986-88

Author's note
In school, these were the guidelines for my compositions:


1) A composition is a group of closely related sentences

2) It consists of three parts: 
  • Beginning sentence
  • Middle sentences
  • Ending sentence
3) A composition paragraph develops on topic selected from a broad subject. Example: 
  • subject: trees
  • topic: my favorite tree
4) The beginning sentece 
  • attracks attention
  • gives a clue
  • causes reader to be curious
5) The middle sentences follow the clue like a colored thread in a weaving. Middle sentences have order and are thought out well - writer outlines his thoughts on the topic. Active verbs and colorful adjectives and adverbs are used. The, it, are, was etc. show lazy writing. Sentences should begin in various and different words.

6) The ending sentence
  • gives a last detail
  • sums up the paragraph
  • gives a personal comment
The topic sentence (first sentence) has one or two words that give the clue - we should not use words that tell the reader what the paragraph is about.Example: "Last Friday I had a happy experience in a Philip's store".

***
In retrospect, these instructions have hugely affected all of my writing ever since. Right about at that time, on sixth-seventh grade, I cracked writing and started to create compositions that teachers praised, no matter which language I wrote in. These stories are some samples of those school compositions. Unfortunately I don't seem to have any of my Finnish compositions from that time. Maybe dad has kept some?

Lue koko tarina / Read the whole story »

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

The City of Primen

Chapter 1

The sun was setting in the horizon as our car sped through the fields. Sometime long ago, there had been something called a road there. You could still see the rocky surface here and there, where the grass and small bushels had not been able to take over. Roads had not been needed anymore for decades. Most people just flew around in their hover mobiles. 

That afternoon, however, we had decided to take my great-grandparent's car for a ride. The car had been sitting in our garage for as long as I could remember, taken care of by my dad, who is something of a wizard when it comes to cars, hover mobiles, airplanes or any engines. He had also taught me how to drive that old mobile. 

There we were, speeding through the meadow that used to be a motorway. We had the roof down and music loud, we were laughing and screaming as we hit bumps and hills, sending the car flying through the air for a few meters. We were having fun like the bunch of twenty-somethings we were, wild and free, without a care in this world. 

And then it all came to an end. We had hit a bump again and the car went careening into the field, took a nose dive and as we hit the ground. The right front wheel was stuck in a notch, pulling the right front corner of the car down. The rest of the wheels were barely touching the ground as we tumbled around to get out of the car.

It was a depressing sight. One wheel was stuck in the muddy hole, the front of the car looked like a French bulldog, and the engine would not start anymore. I was devastated. I did not know how I could ever face my dad again after wrecking the family treasure like that. Ours was one of the very last old style cars left in the world! 

We were considering our options in the alarmingly dimming daylight when we heard a buzz behind us. It was the distinct buzz of a hove mobile and it was getting closer. 

"Let's hitchhike!" suggested Arnie, voicing the hope we all felt with the approaching hover mobile. We were stranded in the middle of nowhere, and night was rapidly falling. Hitchhiking to and approaching hover mobile sounded like an excellent idea. 

"We're here! Down here!" we all started yelling and waving our hands in the air. 

The hover mobile came straight towards us and stopped only a few meters away. Two men in long trench coats stepped out of the mobile. One of them had a nasty looking scar on his chin.

"Did you know that you are in a forbidden area? The land belongs to the City of Primen", the scar guy said, his eyes hidden behind dark shades.

A shiver ran through my spine. We all knew about the Primen, of course. They were a people created by an experiment gone horribly wrong. 

The Primen looked like any man - they had been "any man" before they had been injected by this serum created by the scientists. The serum had been composed to alter the brain of the men injected, resulting in ultimate intelligence and resistance to pain; the inability to feel any pain, that is. It had also been designed to induce ultimate obedience, but that part had not succeeded. Instead of becoming a fully submissive army for the government, the Primen had turned into a shrewd and sullen people, fighting to survive.

The Primen had started a rebellion and turned on the scientists. There had been only a handful of them at the time, twenty men or so. The government had sent special forces to capture them, but with their superior intelligence the Primen had had no trouble in taking over the science facilities and keep away the army forces. What once was a topnotch science lab for the government had become the City of Primen.

This had been several decades ago. Everybody knew about the City of Primen, and nobody ever ventured close. There were rumors of people disappearing. We had not been paying attention to where we were driving and had ended up in a field not too far from the city, in an area controlled by the Primen.

"Um, no, sorry. We were just driving and having fun, we never meant to trespass", I tried, hiding my fears as best I could. But the Primen cared not of my fear or fearlessness. They knew no emotions. They were a deviant, unscrupulous lot. And they were looking at us as menacingly as a person can, while wearing sunglasses after the sun has already set. It was actually quite creepy, like they had two black holes where the eyes were supposed to be.

"Get in the mobile", the other one barked.

We were frozen with fear, but Alice managed to peep: "We're ok, we'll just walk back home, thanks." Alice was the sister of Arnie. They both had thick brown hair and quite nice features, with a fit muscular body honed by an active life of sports. Arnie played tennis, Alice was a swimmer. 

The men snorted. I thought it might have been a sort of a laugh, but I wasn't sure. "In the mobile, now!" They took a step towards us, drawing a weapon. In that instant I understood that we had no other chance. If we tried to run, they'd shoot us like we were game. The darkness was not on our side; those men could obviously see perfectly in the darkness.

"Come on," I said quietly to Arnie and Alice and we started walking towards the mobile, "We don't really have an option, not now anyway." Alice looked at me with fear in her eyes. She took Arnie's hand and they followed me to the mobile.

"That's more like it. Now get in. You have been trespassing in our grounds. That is a crime and we will take you to our city, to appear before the council of crimes by outsiders. They will decide your fate."

Chapter 2

The ride was quiet. We huddled together on the backseat not daring to utter a word. The two Primen goons sat in the front, staring grimly into the darkness. As we were approaching the city gates, one of them took out a wireless receiver, contacted someone within the city limits, giving a full report on their encounter with us.

The hover mobile swerved left after passing the city gates and we were taken straight to the Great Hall. Some Great Hall it was. It used to be an auditorium for the science facilities. The stage had been turned into a meeting area of the city council, with a long curved table reaching from one wall to the other. Chairs had been placed on one side only, so that the counselors did not face each other but rather the audience. I wondered if there always was an audience, for each meeting.

That night, however, there was no meeting, nor were there any counselors present. In the center seat behind the large table sat a burly man with unkempt hair and rugged features. He looked at us with hate in his eyes. He made it no secret that having to deal with the likes of us - normal people - was disgusting to him and he would rather have been doing anything else. 

"So, these are the Normals driving that ancient vehicle through our fields. Hmm. Bring them closer", the rugged man behind the table growled. We were pushed forward towards the stairs leading to the stage. Arnie stumbled when he reached the stairs and Alice gave a muffled whimper when one of the men escorting us poked her with the end of a gun. I tried to hold myself together but I couldn't help the shiver running down my spine.

"What are your names?" the man behind the desk asked once we were standing in front of him. "I'm Meg Duncan, and these are my friends Alice and Arnie Harlow," I said with more gallantry than I felt. "Sir, we were not on your lands on purpose. We were driving our car down the ancient motorway and did not realize..." my voice faded away when I saw the sneer forming on the man's lips.

"I am Leader Malcolm and you do not address me without permission!" he suddenly boomed, leaning towards us so close that I could've counted his teeth. "You lowly Normals," he sneered, "how dare you think I would be interested in your petty little excuses. Check their genetics, run the usual blood tests and lock them up in the Chimpery. Get back to me when you have the results tomorrow."

We exchanged looks. The Chimpery? 

We found out soon enough. After taking us to a lab where a blond woman non-committedly draw a tube of blood from each of us, we were taken to a room with different size cages wall to wall. The Chimpery. 

"Let's see. Here we have a cage suitable for the three of you, get in. Move it!" We scampered in and the men threw us some pillows and blankets. "We're not monsters, you know," the other one said, "but we run a tight ship. We don't want to be killed any more than you do." "Yeah, the chimps that used to inhabit these cages had no pillows. You should be grateful."

Chimps! Of course! We were in the cages where the chimps were held when the Primen experiment was in its chimp test stage. Or at least that's what I assumed. 

"Did you notice how that nurse in the lab looked like she was not here, you know what I mean?" asked Alice once we were left alone. "Yeah, I noticed," Arnie replied. "She was like totally spaced out. Like drugged or something. Doing her stuff like a robot." "Maybe she was a robot?" I suggested. "Unless she was one of those really clever human-like androids, I doubt that. I think she was drugged."

The door to the Chimpery opened. In came a man, brown hair, neatly cut beard and a hollow look in his eyes. Just like the eyes of the nurse. "Your evening meal," he said, sliding a tray through the feeding hatch of the cage. "Thank you," I started, "can you tell us what is going on here?" "Your evening meal. I will take the tray in the morning when i bring breakfast." The guy turned on his heels and walked mechanically out of the Chimpery, leaving us alone with our questions again.

"Creepy!" exclaimed Alice. "No kidding!" I joined in. "It was, it is. This whole place is. But let's have a bite to eat and try to sleep a bit. We'll need to keep our strength up if we ever plan to get out of here!" Arnie said. "Arnie's right. We need to eat and sleep. We need to keep our minds sharp," I agreed, grabbing a toast from the tray. Toast, yoghurt, tomatoes, cheese, lunch meat, bananas. Not bad for a prison meal I guess, but seriously, bananas? Someone had a sense of humor.

"Breakfast time," announced a flat female voice. There was some clanging of iron as she removed the old tray and slid the breakfast tray over to our side. I opened my eyes to a bright light, almost too bright to bear. I yawned widely and stretched my arms. "Ouch, you hit me in the nose," complained Arnie. "Oops, sorry," I replied sheepishly. I was not used to waking up next to someone else, but the cage was not a big one and despite the blankets we were cold so we had huddled together to keep warm.

"Thank you," I called after the woman, but either she did not hear me anymore or she was not programmed to answer. That was how I had started to view those people who did all the actual work around there - not that we had seen more than a nurse and a couple of food delivery people, but the pattern seemed quite obvious to me. All of them had seemed programmed to me. Doing their one task, nothing else. No questions asked, none answered either.

We spent most of the day huddled together, trying to come up with some kind of a plan. We needed to get out of there! The problem was, we didn't know what was going on and what we were up against. Nobody had told us anything so far. The only people coming in and out of the Chimpery were the warders and they moved and talked like robots. Except for one of them. 

One of the warders was a young man, maybe approximately our age, with jet black hair and peculiar green eyes. He was acting just like the others, but once I saw a glint in his eyes when I tried to ask him what was going on and what was going to happen to us. His empty stare falter for just a fleeting moment, but long enough for me to catch it. I think he might be the key to our plan. I just needed to make him come out of his act for long enough to provide us with some answers. 

Chapter 3

Meanwhile in the Great Hall

"You have the blood results?" asked Leader Malcolm.

"Yes, we do, sir," answered Jethro, taking off his sunglasses, "and the family relations report as well."

"Excellent! What have you got?" Malcom leaned forward in expectance.

"Sir," started Nolan, shuffling through the paperwork, "well, these Alice and Arnie come from an old farming family, nothing special in their bloodline. Meg Duncan on the other hand has some fairly interesting gaps in her family history."

"What kind of gaps?" asked Malcolm.

"Some ancestors have been erased from the family history, a little bit too thoroughly to be an accident. For example, we could not find anything about their great-grandmother. It is as if their grandfather was born without a mother," Nolan explained.

"Interesting," said Malcolm, tapping the table in thought. "Duncan. Duncan. Where have I heard that name before? Wasn't there a Duncan in the group of scientists, who originally came up with the Operation Primen?"

"Indeed there was, sir," piped in Indala, Malcolm's assistant and lover, who had been silent so far. "Jennifer Duncan. She was one of the creators of the original serum. She disappeared when the riot began and was never seen or heard of since."

"She wasn't killed along with the other scientists?" asked Jethro.

"No, she wasn't. She had also been involved in building these facilities and knew them better than any other person. Apparently, she found a way to escape. No one has ever been able to determine how. Was it a secret passage? Was she just cunning enough to sneak out? Nobody knows," Indala concluded. She was an expert in the short history of the Primen. It was her job to know these things.

"So you believe this Meg Duncan may be the great-grand-daughter of Jennifer Duncan? This makes things more complicated. What about the blood tests? What did they show?" Malcolm seemed displeased.

"All of them got a higher than usual reading on the lymboth particles. Otherwise, normal," Nolan read from his papers.

"I think we are not dealing with our usual Normals. I think these three need to be exterminated. Meg with her hidden history, all three of them with their higher lymboth concentration. Not good, not good at all. I have a suspicion that our serum will not work on them," Malcolm thought out loud.

"I fear you are right," Nolan agreed, "although we could always try first. We are in dire need of some women here, and there we'd have two."

"Nolan, you've got a point there," said Jethro and Malcolm nodded. Indala sneered. She was not a fan of other women around even though she acknowledged the need.

None of them saw the curtain flutter ever so slightly as the jet haired green eyed Leon slipped out of the Great Hall through the side door behind the curtains. This might be the break he had been waiting for during his months of captivation.

Chapter 4

"Evening meal," announced the warder as he stepped into the Chimpery and walked to our cage. It was that jet haired again. "Please, tell us what is going on! What are they gonna do to us?" I pleaded, looking straight into those peculiar eyes. His eyes did a small movement towards the corner of the ceiling. Then again. I followed his look and saw a camera. Of course there was a camera! I started to wonder if there also was a microphone somewhere.

"Have a good meal, enjoy your sandwiches while their warm," he said and left the room like the robot he was pretending to be.

"What was that all about?" whispered Alice. "I don't know, but he was clearly pointing out that camera to me. I wonder if there are some microphones here too," I whispered back, as quietly as I could. "Oh, we're dead! If they've been listening to our plans all day..." Alice trailed off.

Yeah, I knew that. Nothing to do about it anymore, though. I stared at the tray of food and wondered about the sandwiches. Then I saw it. The tiny corner of paper peeking from underneath of one of them. I took the plate with the sandwich, glanced at the camera without moving my head and decided on a corner where the camera could not see and retreated there to have my sandwich and whatever was underneath of it. 

Having checked and double-checked that there were no other cameras in the room that could see into the corner I was in, I lifted the sandwich. Underneath of it was a piece of paper, folded neatly. I signaled the other to come sit next to me and unfolded the paper. It said:

Do not be alarmed. I am Leon, and I am a friend. Meg, my great-grandmother was a friend of your great-grandmother. I will explain rest later. You need to do as I tell you: Pay close attention to how the servants here act. You will be taken into a lab tomorrow and injected with obedience serum. It will have no effect on you, any of you. But you need to act like it has. Normally it takes about half a minute to start to take effect. First, you stiffen. Then exhale. Then, the empty stare. Then obey. The hardest part will be the pain test - you are not supposed to feel pain. Do not as much as flinch when they pierce your ears and poke you with the needles! Together, we will get out of here, I already have a plan, but I need help. 
Leon
 P.S. There are cameras everywhere, but no microphones. Be careful, and destroy this note!
"Is this some kind of a joke? A test? What the heck is this?" Arnie exclaimed. I fought the urge to shush him, since Leon had written that there were no microphones around. I supposed it was safe to talk aloud. If we could trust him. "Arnie, we can't be sure we can trust him, so please, let's try to keep hush hush here," I said. "Uh, sorry, yeah," replied Arnie. 

We talked for a while in hushed voices, decided that going according to Leon's suggestion was our best option, whether he could be trusted or not. "How did he get all this information anyway? And what if he is leading us astray here? Can we trust him and this letter?" Alice voiced our biggest question. "I don't know. We don't exactly have anything else to go on, though," I replied, pushing the note into my mouth and starting to chew. What other means did we have to destroy a note there?

Chapter 5

After another cold night and another breakfast of oatmeal, milk and eggs, those two goons, Hubert and Rupert we had named them, came to get us. They lead us to a lab, just as Leon had written. Three nurses were standing in the middle of the lab, each holding a vial. We were taken to some chairs facing the nurses. Hubert and Rupert strapped our waists, necks, wrists and ankles to the chairs and nodded to the nurses. 

Each nurse stepped forward. They grabbed our upper arms, pinching the skin covering the muscle. Then they pressed the needles straight into the muscle and injected the contents of the vials into us. The obedience serum, I knew, or assumed. No one had told us anything. I felt like squirming but I bit my tongue. There was no squirming with that strap around my neck anyway. I counted to thirty, then concentrated on stiffening my muscles, then I exhaled, then stared into the emptiness. 

A nurse approached me with a needle. I prepared myself for the needles by repeating "mind over matter" over and over in my head. It was something Arnie had once read somewhere and taught me and Alice too. "Remember mind over matter!" he would shout when he was teasing us, poking, tickling, pinching and all that foolishness only a teen boy can come up with. We were childhood friends, neighbors, schoolmates. We were tight. I wondered how they were doing but could not turn my head.

A pinch. A poke of a needle. Another poke of a needle, to a very sensitive spot. Mind over matter. Someone grabbed my ear and punched a hole in the middle of the earlobe. Not the soft part some people like to get pierced, not even the upper corner of the ear. Right there in the middle of the outer ear. And it wasn't a fast and painless operation with a piercing gun either. It was slow and steady pain until the needle was through. Then something was fastened there and the operation was repeated on the other side. Mind over matter. I did not flinch.

The straps were loosened and Hubert and Rupert ordered us up. My earlobes were throbbing but I obeyed without hesitation. "F87, take these new slaves to their rooms and inform them of their duties and schedules," Rupert ordered, handing over a sheet with our room information and duty schedules. "Sir!" Leon answered as he grabbed the sheet.

"You three," Rupert turned to us, "follow F87 to your quarters and report to duty tomorrow morning oh-six sharp." "Sir!" we answered in unison, following Leon's que. We walked out in single file, no one uttering a word. Leon led us up and down corridors, until we came to a large round hall. "This is where you report for morning duty," he said, without stopping. I tried to keep track of all the turns, but each corridor looked the same as the next one.

After the hall we took a stairway down. One flight down, we entered a dark hallway with doors on each side. Each door was numbered. "You are B34, C45 and D56. Remember your codes, they are more than just room numbers. They are your codes. Your names will be irrelevant, you will be called by your codes," Leon explained. "There are cameras in the hallways and in the big hall up there. None in your rooms though. That is as much privacy as you get. Your location will always be known to the guards in the Main Room, those ear piercings? Not for fashion, I tell you."

"Here, your rooms," Leon pointed to the doors. "Toilets and showers are at the end of the corridor." We opened the doors to our rooms. There were no locks. The Primen did not believe in letting their slaves lock their doors. "B34, Meg, your duty will be in the kitchen. C45, Alice, you will be stationed at the nursery. Yes, they do have children here, "Leon saw the question in our eyes, "D56, Arnie, you will be in road crew. Wake-up alarm will be sounded at 5:30, report for duty in the hall at six sharp."

"Everybody into Meg's room," Leon ordered then. We piled in and sat on my bed. We were out of sight of the cameras, so we could drop the act. Leon started to talk in haste, saying that we didn't have much time since he needed to report back upstairs soon. He told us how he'd been eavesdropping on the meeting in the Great Hall, decided to warn us and that he needed us to help him with his plan. "I need to go back now. Duties are over at 8 pm, we'll meet here then, every evening," he said as he left.

Alice and Arnie went to their own rooms. We didn't have a change of clothes, no toothbrushes, no nothing with us. We hadn't exactly planned this. Turned out, though, that none of that was needed either. There were clothes in the cabinets and toothbrushes and toothpaste on the night stand. All slaves wore the same kind of clothes in the City of Primen.

At exactly 8 pm there was a knock on my door. "Come in," I called and Alice, Arnie and Leon all stepped in. I sat on the edge of my bed rubbing my eyes. It had been a long two days and I had taken a nap when I had a chance. Judging by the tousled hair and sleepy look in their eyes, so had Alice and Arnie. Leon looked as sharp as ever, his green eyes flashing as he smiled at me. It was the first time I saw him smile and I felt something tingling inside of me.

"First off, never show any emotions to anyone else than the four of us, and never outside of these rooms. There are cameras everywhere. So far, no microphones though, for the Primen believe in their serum and the pain tests. You will be subjected to them weekly - unless we manage to get out of here before the week is over. The Normals do gather together to chat and spend time together, but there is no laughter, no smiles, no sadness, no nothing," Leon said up front.

"What do they talk about then?" asked Arnie.

Leon thought for a minute, then replied, "Sports. If you can call it sports. The Primen competing in different things. The weather. Events of the day sometimes. All of it totally nonchalantly."

"Do they remember their life outside of the City?" Alice asked.

"I don't know. They never talk about it, if that's what you mean. But then again, you also need to remember, that most of them were born here. Descendants of people captured during the riot," Leon explained.

"So why did the serum not affect us? And how did you know it wouldn't?" I wanted to understand what made us immune.

Leon started to tell the story of my great-grandmother, "Meg, your great-grandmother, Jennifer Duncan, was a good friend of my great-grandmother, Emily Steward. She, your great-grandmother, was also one of the key scientists in this Operation Primen. She really believed in it. When the riot started and the facility fell into the hands of the Primen, she managed to escape. She told Emily, my great-grandmother, that there is a secret passageway underneath of the facility. I have reason to believe the Primen have never found out about it.

After her escape, Jennifer went into hiding. She left her husband to care for their two sons, to save their lives. Jennifer did not give in to despair, though. She followed the events of the riot closely and when it became evident that the Primen had won and the first rumors of the Normal slaves started to leak, she guessed, correctly, that the Primen had taken the serum, the most advanced formula that had not yet been tested on humans, and altered it to their own needs."

"We all thought she had been killed in the riot!" I exclaimed.

"Your father must know the truth, Meg, for he has given you the antidote created by Jennifer in her hiding place. When she realized what had happened inside of these walls, she put together a lab with the help of those people who were hiding her. She made careful calculations and created a crystal-like substance that was supposed to give protection against the serum of the Primen. And, as we see, she got it right," Leon continued.

"But, if there is an antidote, why didn't she just give it to our government so everyone could have some? And why hasn't my dad told me the truth?" I asked, my mind full of questions.

"Obviously, I don't have all the answers, I only know what Jennifer wrote to my great-grandmother in her letter right before she disappeared for good, together with her notes. I suspect that the initial batch of antidote was the first trial batch and she planned to refine it some more. Anyway, she sent all of it to Emily together with that letter, telling her to divide the batch in half, to keep the other half and give the other half to her husband, your great-grandfather. Everyone in her and Emily's family was to have some, from generation to generation until we ran out," explained Leon.

"So when was I going to hear about this?" I demanded.

"When you turn 21. You're not 21 yet, are you?" Leon asked.

"No, not yet. In a few weeks I will be, if I stay alive until then," I muttered.

"Oh, you will. I have a plan, didn't I tell you?" retorted Leon, with a twinkle in his eyes.

"Hey, stop for a sec!" exclaimed Arnie. "What has this got to do with me and Alice? How come we are immune too?"

"That was the part I wasn't sure about. You're not part of Meg's family, but maybe her dad had given the antidote to you, too, close as you were to Meg," Leon guessed.

"I think I remember it," piped in Alice. "Meg, Arnie, you remember that one time your dad gave us some hard 'candy', he called it, but we all thought it really didn't taste like any candy we'd ever had? It didn't exactly taste like anything. But your dad just told us to eat it, like it was vitamins or something."

We all nodded. Even Leon. I guess he remembered having similar hard 'candy' when he was a kid.
"So, Leon, about that plan?" asked Arnie, eager to get to the business of getting out of the City of Primen.

"Here," said Leon, taking out a map and a floor plan of the main building of the old science facilities and spreading them on my bed.

We spent the next hour or so studying the floor plan, then the map, trying to map out the most possible location of the secret passage. Leon already had some ideas, having stared at the sheets for hours before, but there were no real indicators visible. Obviously. It was a secret passageway. Still, we came up with some idea. Or rather, Arnie and his meticulous mind did.

“See, right here. The pattern of these hallways. They are all spaced evenly, except for these too,” he pointed out.

“There’s the lab, and the Chimpery. They’re bigger than the other rooms,” noted Leon.

“Yes, but. The Chimpery does not occupy the whole space there. It’s not as wide as the lab,” Arnie insisted.

“You may be right,” I told Arnie, looking at the floor plans. “Where’s the cellar plan?”

Leon shuffled through the maps and floor plans until he found it. I placed it next to the one with the lab and Chimpery and compared the layout. “Look at this here. There’s storage areas on both sides of this area right here, each accessible only from the one side. The area between the storage rooms looks like a hallway but there’s no doors anywhere. I’ll bet you can get into that hallway from the lab!”

“Probably so,” pondered Alice, “but how do you know it’s the secret passage and not a known and used hallway?”

“I don’t. But I just have this gut feeling,” I responded.

“Where does the hallway end?” asked Arnie.

We followed the passage – or what we believed to be the passage – through the cellar floor of the facility all the way to the north wall of the building. “I doubt it comes out there,” said Alice, “that’s like right in the middle of the city!”

“Probably it continues underground up to the forest right there,” Leon pointed at the forest north of the city. “There’s really only one way to find out.”

We fell silent. It was one thing to discover the probable location of the tunnel on a floor plan or a map, but a totally different issue to actually get to it. First of all, there were the earrings with the tracker. If we removed those, it would immediately raise an alarm. If we didn’t, the guy in the control room would know our exact location all the time. Secondly, it’s not like the lab was exactly accessible to us. It was locked, and there was always somebody there. Except maybe at night.

“Ok,” I said. “We need a plan. The guy in the control room needs to be taken out and/or the tracking system disabled. We also need to figure out a way to access the lab, preferably during the night. Then we’re only left with the problem of how to find and open the door to the passageway. Leon, you said you already had some preliminary plan?”

“I do. I’ve been here for some weeks now, I have managed to gain a whole lot of trust which gives me access to some places most Normals don’t get to go. Like the archive and library. That’s where I found these,” he pointed at the sheets on my bed and went on to explain his plan.

“So that is my plan. It’s got a lot of ifs but I believe we could make it work,” he concluded, “but now, we all need some sleep. Tomorrow, eight o’clock here again. Meg, hide the maps, please.”

We all nodded in unison. Alice was yawning and I felt my eyelids droop. I collected the maps from the bed and hid them under my mattress. “Good night,” I called as my friends left to go to their own rooms for a few hours of sleep.

Chapter 6

Few was right. I felt like I had just closed my eyes when the wake-up alarm sounded through the intercom. I dragged myself out of bed and into the shower. I picked through the clothes in my cabinet until I found something more or less fitting and stepped out of the door.

Normal slaves were flooding to the hallway and walking towards the hall in the intersection of the main hallways. We were a ghostly mass, walking forward with empty gazes, no words uttered. Leon had said they occasionally socialize, even get romantically involved, but I saw no sign of that in the morning parade.

In the big hall we all halted, forming a half-circle. A few Primen were already there, ready to escort us to breakfast and then to our duties. They called a bunch of numbers to follow each of the Primen and off we went. I was trying to notice every detail while acting like everyone else. Indifferent.

It was a long day. A couple breaks only – lunch and dinner – and I was beat by the time I got to return to the dorm. I kicked my shoes off and fell spread-eagle on my bed. I almost dozed off when there was a knock on my door.

“Come on in,” I muttered sleepily and raised my head slightly as my friends entered.

“You sleeping? Now’s not the time to sleep! We have a lot of ground to cover before we get into action,” Arnie scolded me.

“Yeah, I know,” I replied, slowly sitting up, “aren’t you guys tired at all?”

“At least I am,” said Alice with a big yawn, “but I’d rather get the heck out of here than sleep. Those kids in the nursery are as creepy as any adults around here.”

“Okay, let’s go through the plan and work down the details. Meg, where are the maps?” Leon demanded.

I pulled out the maps and we went through our plan in detail. We needed a whole lot of luck. That was for sure! By the time the clock hit eleven we were all set and ready to execute our plan.

“Everyone know what they need to do?” Leon asked.

“Yeah, we’re ready,” we all confirmed.

Leon snuck out of the room. It was not all unusual for him to walk around the facilities in the night time on errands for some of the Primen. He made his way to the Main Room and entered. Surprise was the name of the game and before the guard on duty had time to even understand what had happened, he had a hood on his head and a needle in his arm. Leon had managed to steal a vial of obedience serum from the lab one day and had hidden it in his room to wait for this exact moment.

“Now, turn of the tracking system,” he told the guard once the serum had taken effect. The guard started tapping on the computer. Leon held his breath dreading that he would set the alarm instead of doing as he was told after all. Then all the blinkers disappeared from the screen and Leon finally exhaled.

“Stay here and monitor the system but do not turn the tracking back on,” Leon ordered, backing out of the room.

We sat in my room biting our nails, waiting for Leon to return with the news that the most critical part of our operation was done. Without it there was no chance for us to do anything without firing an alarm. It felt like an eternity.

“All’s clear,” Leon declared as he stepped into the room with clippers. “Now let’s get those buggers out of our ears.”

We clipped the earrings off. Leon’s piercing was mostly healed already but Alice, Arnie and I winced in pain when we pulled the metal through the piercings. My earlobes were throbbing and hot, but we needed to go on with our plan. We each had a job to do.

While Alice and Arnie dashed out to keep watch in strategic spots, Leon and I headed to the room of K76, the Normal in charge of the lab. There were always four guards on duty at night, patrolling the premises and we did not want to run into them. Alice and Arnie went to their designated hiding places to watch out for the guards so they could warn us if one was coming our way.

“All clear here,” sounded Alice’s hushed voice in our earpieces. “Here too, you’re good to go,” confirmed Arnie. “’Operation Key fob’ is on its way,” replied Leon, raising a bracelet close to his mouth. He had grabbed four bracelets and earpieces from the Main Room before he left and connected them on a closed Bluetooth circuit so we could communicate securely.

We walked casually to our destination and let ourselves in. K76, whatever his real name was, was fast asleep. “Quick! You gag him and I’ll search for the key,” I whispered. Leon was already on it. 

He pressed a rag on K76’s mouth. K76 opened his eyes wide but did not make a sound. “Shh,” Leon shushed, “just keep still for a while. Where’s the key to the lab?”

K76 tried to shake his head vigorously, but Leon held his grip on his mouth. He then tried to say something, but it only came out as incomprehensible mumbling. “I’ll release the gag, but if you scream, I’m gonna break your neck, you hear me?” Leon told K76 who nodded in response.

“I don’t have the key anymore. Nathan and Master Malcolm decided yesterday it’s not good to keep it in my unlocked room.”

Leon and I exchanged a look. This wasn’t good! Either someone was onto us, or they just had a sixth sense. Or maybe it was only a precaution. Whichever way it was, we were suddenly in a hurry. And we were still keyless.

“Arnie, Alice, bad news. K76 doesn’t have the key anymore,” I reported as we stepped out of K76’s room.

“Dammit!” Arnie swore.

“I think I have a plan B,” Alice replied calmly. “Meet me at the entrance hall, under the stairwell, but make it quick!”

We hurried as unhurriedly as we could even though neither one of them had alerted to any guards approaching. The Main Room still had the camera feed coming in and there was no knowing when someone else would go into the room and discover what had happened there.

“There you are! Listen, someone just went into the lab. He’s been there for about fifteen minutes now. We could grab him when he comes out and get his key,” Alice explained with haste.

“Good going, Alice!” Leon patted Alice on the back. “Now we wait.”

Arnie took the first watch, guarding the door to the hallway leading to the lab. The rest of us sat on the floor, side by side. I felt my breath catch as Leon slid down next to me, our shoulders brushing lightly. “You’ll see your 21st birthday, beautiful,” he smiled at me. Did he just call me beautiful?

“I heard the door click!” called out Arnie. We got up and ready to grab whoever it was that had been in the lab. The door to the entrance hall opened and Nathan stepped out. We rushed out from our hiding place and launched on him, pushing him back to the hallway. The Primen were strong and witty, so our only chance was full surprise. And we succeeded.

Nathan fell back, hitting his head. Instantly he was struggling back, but Leon already had a nylon cord around his neck. We knew that no kicking, punching, biting or anything would do any good since they felt no pain, so we needed to choke him. Only enough to get him unconscious, we didn’t want to kill anyone, not even the Primen.

Alice and I sat on Nathan’s hands, Arnie was trying to hold down his legs. Leon had the cord around his neck and pulled as hard as he could, trying to choke him. At first it seemed that it wasn’t working. Nathan was kicking and struggling full force. All of a sudden he fell limp. Like someone had pulled a switch.

I grabbed the key and fobbed the lab open and we scurried in. “There’s the Chimpery, behind that door,” Leon pointed to the far end of the lab. “The secret door must be somewhere in that corner!”

We started to look around, feeling the walls and shelves and tables for a trap door switch. “I found something,” called Arnie, “but I can’t figure out what to do with it! I tried to move it and to press it, but it won’t budge.”

We gathered around to look at what Arnie had found. It was a small dent in the wall, almost unnoticeable. “I know that shape,” Alice said, “Meg, your locket!”

“What about my lock…et, I see what you mean!” I exclaimed, digging under my shirt for my locket. Good thing the Primen didn’t take away any of the personal jewelry, only the phones. I had got that locket from my dad when I turned eighteen. He said it had belonged to my great-grandma.

I lifted the chain over my head and placed the locked on the form in the wall. “It’s a perfect fit!” Somewhere to our right there was a whirring sound and then the wall in the corner of the lab creaked open.

“Wow, the passageway exists! Let’s go!” Leon commanded and we all hurried through the opening into the darkness. “Anyone got a flashlight?”

“Oh-oh! Did we really neglect that little thing? How do we see where we’re going? How do we see if there’s rats here?” Alice said, voice quivering just a little bit.

I was fumbling in the darkness for a switch to close the door behind us when Arnie flipped on a light. 

“Not neglected, sis. I grabbed a battery powered light from the lab there.” I found the slot for the locket and the door closed behind us.

“Are we on the safe side now?” I asked Leon. “Not yet, sweetheart. We need to move,” Leon replied, taking my hand.

We ran through the dark passageway until we came to an intersection. “Oh, crap! Which way?” Arnie moaned. “Flip a coin?”

We stopped to think for a while, trying to picture the map and the floor plan in our heads. Problem was that we didn’t have clue as to where we were supposed to end up when we emerged from the tunnel. I was turning the locket over and over in my hands, feeling a bit nervous. We’d come so far, we couldn’t make the wrong decision now! The locket fell from my hands and opened. I bent down to pick it up, when I saw a glimpse of something.

“Arnie, shine that light here!” I demanded.

“Meg, now’s not the time to admire the locket,” he complained.

“No. No. Just look at this! It’s a map! A tiny map.” I said impatiently.

We leaned over to study my locket. Indeed, it had a map inside. There had been pictures of my great-grandmother and great-grandfather inside and I had never bothered to change the pics. I thought it was kind of nice to carry their pictures around in a locket inherited from my great-grandma who was killed in the Primen riot, or so I had thought anyway. The pictures had fallen out when the locket hit the tunnel floor, revealing the map behind them.

It was a tiny map and we were struggling to read it. Finally we concluded that we needed to turn left. 

We followed the tunnel for another five minutes until we came to another intersection and stopped to study the map again. We were traveling slightly downhill. The tunnel smelled damp and musty. We encountered several more intersections when we heard sounds behind us.

“We need to run!” I said and took off into the darkness. The others were right behind me, Arnie’s light bobbing up and down as he ran. “How did they find the tunnel? I closed the door behind us,” I panted. “There must be another entrance somewhere, one they knew of. We need to lose them. This is something of a maze and unless they have it all mapped out, they should be easy to lose,” Leon replied, breathing heavy in the humid air of the tunnel.

Arnie had taken the lead and made a sudden sharp turn. We all followed suit and nearly bumped into him. He had stopped and turned off the light. “Here, we’ll hide for a while. This is the least probable place for them to look for us. Alice, do not scream,” Arnie warned his sister. There were rats around us. We were in a small cave, huddled behind a boulder.

“They must be here somewhere, how else would they have vanished from the lab?” I recognized the voice of Hubert.

“They might be hiding in there somewhere,” replied Rupert. “How would they have found the secret door, when none of us even know where it is or how to open it?”

“You heard Indala, that girl Meg is the great-granddaughter of that scientist woman Duncan who supposedly vanished during the Great Liberation. She might know things.”

So that’s what they called the riot that ended up in the slaughter of hundreds of people. Anyway, I knew nothing, it was all just lucky guesses.

Arnie peeked around the bend and motioned us to follow. We tiptoed to the intersection. I could see their flashlight vanishing to the tunnel to the right of us. Wrong path, guys. We dashed in silence into the left one, not even turning the light on.

“I hope that was all of their search team,” Alice wheezed. Her asthma did not do well in the moldy air of those tunnels.

“They don’t seem all that bright to me,” Arnie retorted, “for Primen.”

“Not all of them are superior in their intelligence anymore. The less bright ones have the goon duty. 

You know, guarding, hover mobile patrols and such,” Leon explained. “And probably they are the search party. They messed up with us, so probably Leader Malcolm is planning on leaving them down here to die.”

I shivered, but not from the cold. “How much longer?” I asked Arnie, who had the map memorized. 

“We should be out after just a couple of bends,” he replied, turning right at another intersection.
True enough, after another five minutes or so we came to a cave with thick bushes forming the rear wall, or rather covering the entrance to the tunnel on the side of the forest. We crawled through, twigs and thorns tearing our skin, but we made it. With no idea where we were.

“There’s no clouds. Can anyone navigate by the stars? Arnie?” asked Leon. “Sure,” replied Arnie, “we all can.”

“Our mom taught us all when we were just kids. In case we ever got lost in the woods surrounding our farms. Like we ever could’ve, though. We knew them like our own pockets,” Alice gave a little laugh.

We turned our eyes to the sky and conferred a while. “Ok, this way,” I said, taking the lead. We walked cautiously forward, wondering how we would know when we were out of Primen territory. 

They had a wall around their City, but no fences or anything around the territory they controlled around the City. If they had, we never would have ended up in their lands in the first place.

“There’s a house,” Alice whispered, grabbing my arm. “Should we go there for help?”

I sat down on the ground to think. It felt difficult to trust anyone, to come out of the forest that in all its denseness had started to feel comforting and safe.

“I know what you’re thinking,” said Leon, plopping down right next to me.

“I feel kinda safe right here,” I answered, leaning back so that I could see the stars. Leon followed suit and soon there was Alice on my other side. “I do too,” replied Arnie as he lay down next to Alice, “but I think we should take the risk. We can’t stay here forever and I’d say it’s a pretty small chance that going into that house would turn out bad.”

“Yeah, we’ll go, soon,” I mumbled, taking Leon’s hand in my other hand, Alice’s in the other.

Chapter 7

I don’t know how long we lay there holding hands, looking at the stars. Might have been a minute, might have been twenty. Alice was the first one to get up. “My butt is cold. Let’s go,” she announced.

I woke up like from a trance, shook away the fog from my brain and got up as Leon and Arnie scrambled up too. We started walking towards the house. I felt Leon’s hand land on my shoulder. 

“Wait up, sweetheart, there’s something I want to do before we go,” he said, stopping me and turning me to face him.

My heart missed a beat when I saw his intense eyes on mine. And then he leaned in to kiss me. A gentle kiss that lingered on my lips even as we parted. “Wow,” I sighed, smiling.

“Let’s get moving now,” Leon told me as he took my hand and started running towards Arnie and Alice.

We reached the house and rang the doorbell. An old couple came to the door to greet us. “Last time someone blasted our doorbell like that in the middle of the night there was a lone lady there, who looked just like you. That was decades ago, when we were still young,” said the old lady, pointing at me.

“It must have been my great-grandma Jennifer, and we are fleeing from the same place,” I told her.

“Come in, quickly. You can hide in the same room she used,” she said, unrattled. “We’ll talk more in the morning.”

In the morning we told the whole story to the couple. The old man knew an old army general who was still able to pull some strings and things started to happen. A few weeks later the army raided the City of Primen through the tunnel, all soldiers having taken a crystal of the antidote that the army lab had been able to replicate from some samples we had at my home. The City of Primen came down, the Normal slaves were rescued and treated with the antidote. They had some trouble getting adjusted to normal life, but the government had a helping program for them.

And Leon took me on a date. Then another one and another one. I have a good feeling about this!

Marilka 2015

Author's note
This story is based on a dream I had the other night. In my dream, the details were a whole lot fuzzier, though ;) Somewhere along the way I got a bit stuck, not knowing how the actual escape would go down. My wonderful talented daughter came to rescue. We had a brainstorming session and she helped me out. 
Lue koko tarina / Read the whole story »