Kesä oli jo lopuillaan, mutta merivesi oli vielä pinnalta lämmintä. Pudotin jalkani laiturin reunan yli ja annoin varpaitteni uida vedessä. Aurinko lämmitti suloisesti kasvojani, meren kevyt suola tuntui huulillani. Puristin kädessäni vanhaa kolikkoa, jonka olin löytänyt polulta. Etäällä huusi laivan torvi. Suljin hetkeksi silmäni.
”Hei, sinä, herää,” vaati ääni korvani juuresta. Joku ravisteli minua hartioista. Avasin silmäni ja näin kolme silmäparia tuijottamassa minua tiukasti. Katsoin jokaista erikseen. ”Oon hereillä,” sanoin ja kömmin istumaan. En ollut huomannut vaipuneeni laiturille makuulle, mutta makuulla minä olin. Varpaat yhä vedessä.
Nousin seisomaan ja poimin sandaalini laiturilta. ”Kuka olet, ja mitä teet meidän laiturilla?” kysyi ääni takaani. Käännähdin hämmästyneenä katsomaan puhujaa ja huomasin laituriin kiinnitetyn purjeveneen. Kysyjä oli suoraryhtinen ruskeatukkainen mies, jossain siellä vaille kolmenkymmenen, veikkasin, vaikka vaatteiden perusteella näyttikin suoraan historian oppikirjasta ulos astelleelta.
”Hei sori, mä luulin tätä paikkaa hylätyks, niinkun kaikki nää huvilat ja rannat täällä. En mä tienny, että tän paikan omistaakin joku,” sanoin nostaen käteni kämmenet auki sovittelevasti. Miehet laiturilla katselivat toisiaan ihmeissään. Minäkin katselin heitä ihmeissäni. Jokainen heistä oli pukeutunut kuin olisivat matkalla naamiaisiin.
”Miten niin hylättyjä?” kysyi vaaleaverikkö oikealta puoleltani. ”Ihan näissä jokaisessa asutaan, ainakin kesäkaudet.” ”Niin, ja juhlitaan,” lisäsi pitkänhuiskea mies vasemmalta puoleltani, ”kuten tänäkin viikonloppuna.”
Katsahdin kohti huvilaa valmiina toteamaan, että on heillä siinä juhlapaikkaa kerrakseen. Katto romahtanut, ikkunat rikki, ovi rempallaan, kuistissa ihmisen mentävä reikä, seinät graffitien peitossa… Mietin jo millaisia huumejuhlia siellä mahtavatkaan pitää. Huvilan nähdessäni astuin häkeltyneenä askeleen taaksepäin ja olin horjahtaa mereen. Vaaleahiuksinen mies ehti juuri napata käsivarrestani kiinni ja palauttaa minut takaisin laiturille.
Huvila hohteli auringossa. Ikkunat olivat puhtaat ja ehjät, eivätkä verhot lepattaneet tuulessa. Kattokaan ei ollut romahtanut, eikä graffiteista ollut jälkeäkään. Laiturille vievän polun päässä, siellä verannan reunalla, oli yksinäisen kivipylvään sijasta kaunis kiviholvi ja aivan uuden näköinen portti. Henkäisin hämmästyksestä.
Purjeveneessä pieni koira alkoi haukkua.
***
Kuka on tuo tuntematon tyttö? Mitä hän tekee meidän laiturillamme ja miksi hän säikähti huvilamme näkemistä niin kovin? Katselin tyttöä mietteliäänä. Kiharat mustat hiukset, ruskeat silmät. Korkeat poskipäät, hivenen punatut huulet. Keveä kesäinen mekko päällä, mekko jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt. Ei tylliä, ei korsettia, ei kirjailuja, vain keveä mekko. Melkein kuin yövaate.
Kaunis hän on. Sitä ei käy kieltäminen. Kaunis ja oudolla tavalla ylväs. Tyttö puhuu kummallisesti, rahvaan tavoin, vaikkei siltä näytäkään. Iho heleä ja silkkisen pehmeä, käsissä ei työn merkkejä. Silmissä outo hohde ja kimallus. Tytössä on jotain kummaa viehätysvoimaa.
”Kuka sinä olet?” tivaan uudestaan. Tyttö katsoo minun yhtä hämmentyneenä kuin minä katson häntä. ”Elsa,” tyttö lopulta sanoo. ”Elsa. Elsa kuka? Mistä olet tullut ja mitä teet täällä?” kysyn, vähintään yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta. Olenhan paikan omistaja. Velvollisuuteni on tietää, kuka kulkee pihamaallani luvatta. Tyttö, Elsa, on kuitenkin myös jo herättänyt uteliaisuuteni.
”Elsa Suviranta. Ja ihan tuolta Stadista tänne tulin, fillarilla. Katselemaan näitä huviloita,” Elsa vastaa leuka pystyssä, viittoen kohti Helsingin keskustaa. Olen kuullut Kallion jätkien puhuvan Helsingistä Stadina, mutten koskaan kauniin ylvään tytön. Kiehtovaa. ”Mikä on fillari?” huomaan kysyväni. ”Polkupyörä,” Elsa vastaa ja katselee häkeltyneenä ympärilleen, kuin etsien tuota polkupyöräänsä.
”Olet aika erikoinen tyttö, tiedätkö,” sanon Elsalle mietteliäänä. Elsa kohottaa kulmakarvojaan, ele, joka saa toisen kulman nousemaan korkeammalle kuin toisen. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Kutsua tyttö sisälle kahville vai lähettää matkoihinsa.
”Kuka sinä sitten olet? Mä kerroin nimeni, nyt on sun vuoro,” Elsa sanoo havahduttaen minut mietteistäni. ”Minä? Minä olen Patrik. Patrik Ekholm. Tämän paikan omistaja,” vastaan, suoristaen ryhtini, tuntien arvoni.
”Okei, Patrik, voinko mennä nyt? Ihan totta en tiennyt, että huvila oli asuttu,” Elsa katsoo suoraan silmiin puhuessaan. Väite on minusta outo. Miten joku ei tiedä näiden huviloiden olevan asuttuja? Annan asian olla ja sanon sen sijaan: ”Toki voit, mutta ajattelin kutsua sinut kahville.” Hämmästyn kutsua itse vähintään yhtä paljon kuin Arno ja Mikael, jotka yhä seisovat tytön molemmin puolin.
Hämilleen näyttää menneen Elsakin, sillä suoran vastauksen sijaan hän änkyttää hieman hapuillessaan sanoja: ”Minä… En minä… En aikonut… En halua tunkeilla. Kiitos kutsusta. Mä menen nyt.” Elsa painaa katseensa maahan, poimii kenkänsä ja alkaa astella polkua ylös kohti verantaa. Kaikki tytössä on jollain tavalla outoa. Kuin hän olisi toisesta maailmasta tupsahtanut laiturilleni.
***
Hämmentyneenä kävelin kiviportaat ylös rautaportille. Sujautin kolikon taskuuni vapauttaakseni toisenkin käteni avaamaan portin. Ihan varmasti siinä ei ollut ollut porttia tullessani. Yksinäinen kivipilari vain ja ruosteiset saranat. Katsoin jälleen huvilla, joka seisoi siinä edessäni kuin muinaisessa loistossaan. Ehjänä, ylväänä, puhtaana.
Käännähdin vilkaisemaan laiturille ja näin kolme silmäparia tuijottamassa takaisin. Patrik nosti kätensä minua kohti. ”Hei, odota hetki,” hän huusi. Pysähdyin, toinen käsi portin päällä, toinen taskussani puristaen jälleen kolikkoa. ”Tulisitko illalla juhliini?” Pudistin päätäni. ”En minä taida voida tulla,” vastasin. Näin pettymyksen Patrikin silmissä.
Käännyin etsimään katseellani pyörääni, jonka olin jättänyt siihen kivipilaria vasten, mutten löytänyt. En ollut ollenkaan yllättynyt, sillä aloin jo ymmärtää, vaikken ymmärtänytkään. Jatkoin matkaani portin läpi ja lähdin kävelemään kohti läheisen lammen rantaa miettien, mitä seuraavaksi tekisin. Kotiin voisi olla vaikea palata, sillä tuskinpa minulla kotia olikaan maailmassa – tai pikemmin ajassa – johon olin joutunut.
Lammenranta oli tyyni. Istahdin kivelle ja vedin polveni rintaani vasten. Siellä laiturilla, auringon helliessä kasvojani, olin matkustanut ajassa taaksepäin. Kuinka paljon, sitä en tiennyt. Yritin muistella, mitä olin Wikipediasta lukenut alueen historiasta ennen retkeäni.
Huvilat oli rakennettu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Monen vuosikymmenen ajan ne kuuluivat Helsingin varakkaille perheille, jotka viettivät niissä kesäkuukaudet, mutta palasivat kaupunkiasuntoihinsa koulujen alettua, kesäkauden loputtua. Huviloissa vietettiin keveää seurapiirielämää. Oli juhlia ja teekutsuja, illallisia ja tanssiaisia. Toinen maailmansota muutti kaiken. Huvila-alue vuokrattiin Neuvostoliitolle, joka käytti huviloita upseerikerhoinaan. Kun alue palautettiin Suomelle, se jäi rempalleen. Kukaan ei huolehdi siitä enää, mutta ei se ole saanut purkulupaakaan, vaikka kaupunki haluaisi rakentaa uusia taloja alueelle.
Niin, minun ajassani. Olin kuitenkin jumissa jossakin siellä huviloiden kulta-ajassa, ajassa kauan ennen syntymääni. Yritin ymmärtää, miten sinne jouduin ja miten sieltä pääsee takaisin omaan aikaani ja kotiin.
Kuuntelin lintujen viserrystä, katselin kaloja, jotka hypähtelivät pintaan nappaamaan hyönteisiä. Minun alkoi olla nälkä ja toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kahville Patrikin ja ystäviensä luokse. Harkitsin paluuta takaisin huvilalle, mutta kiveltä noustuani suuntasin sittenkin askeleeni aivan päinvastaiseen suuntaan.
Kuljin hitaasti lammen ympäri, heitellen välillä kiviä veteen. Katsoin tyynestä vedenpinnasta peilikuvaani ja pohdin, miltä mahdoinkaan näyttää menneiden aikojen ihmisten silmissä. Varmaan aika oudolta. Ainakin he olivat näyttäneet minusta oudolta – mutta minulla oli kuitenkin sen verran etulyöntiasemaa, että olin katsellut vanhoja kotimaisia elokuvia ja valokuvia isoisovanhemmistani.
Lammen toisella puolen huomasin pienen kalastusmajan, jonka ovi oli raollaan. Astelin varovasti majalle ja koputin oveen. Ovi narahti avautuessaan hiukan enemmän, mutta sisältä ei kuulunut vastausta. Avasin ovea sen verran, että pääni mahtui aukosta sisään. ”Huhuu, onko täällä ketään?” kyselin tyhjältä tuvalta. Koko tuvan näki yhdellä silmäyksellä. Astuin sisään.
***
En saa tyttöä mielestäni. Arno ja Mikael hoputtavat purkamaan tarvikkeet purjeveneestä, mistä Kapu-terrieri on jo päästetty rantaan kirmaamaan. Siristelen silmiäni auringossa ja yritän katsoa suuntaan, johon tyttö katosi, mutta näen vain puita. Hän on jo tiessään. Elsa. Niin outo, niin viehkeä.
”Patrik, tyttö oli kummallinen, ja nyt hän on mennyt. Poissa laituriltasi, poissa pihaltasi. Koita saada hänet nyt jo pois mielestäsikin. Meillä on tässä tavaraa kuljetettavana huvilaan,” Mikael huomauttaa, minulle ties kuinka monennen kerran. ”Tässä, ota tämä laatikko ja vie sisälle,” Arno työntää puista laatikkoa syliini. Otan laatikon ja lähden kävelemään kohti huvilaa, missä palvelusväki odottaa tarpeita juhlien valmistelua varten.
Kun laatikot on kannettu sisään, vetäydyn verannalle lempituoliini istumaan. Sytytän piipun, annan savun tupruta. Piippu rauhoittaa levotonta mieltäni odotellessani illan ja vieraiden saapumista.
***
Auringon alkaessa laskea kuulin pienen tuvan avoimesta ikkunasta etäistä musiikkia. Patrikin juhlat, ajattelin ja äkkiä minun teki mieli mennä katsomaan juhlia. Nousin pieneltä punkalta, jolla olin istunut, vedin kengät jalkaani ja lähdin iltaan, kohti Patrikin huvilaa.
Kuljin illan hämärässä kohti musiikkia. Päästyäni lähemmäs musiikkiin sekoittui naurua ja puheensorinaa. Kiersin rannan kautta, ajatuksenani piiloutua pensaiden taakse katselemaan juhlia. En ollut varma, halusinko näyttäytyä ollenkaan, mutta juhlat vetivät minua puoleensa.
Risu raksahti jalkojeni alla. En nähnyt ketään missään, joten arvelin olevani näkymätön, jos en ehkä kuulumaton. Muutaman askeleen kuljettuani eteeni kuitenkin ilmestyi tumma hahmo, joka tarttui minua hartioista.
”Sinä tulit!” huudahti Patrik, ilmeisen ilahtuneena. ”Miksi sinä täältä rannan ryteiköistä rämmit? Mekkosi menee pilalle.” ”Tulin, mutten aikonut, tai siis, mulla ei ole parempaa mekkoa mukanani. Olen täälläpäin vain vierailemassa,” änkytin. ”En ollut varma arvaisinko tulla juhlavieraiden sekaan ollenkaan.”
Patrik katsoi minua päästä varpaisiin arvioivasti, sen minkä siinä laskevan auringon valossa näki. ”Kelpaat mainiosti, jos minä niin sanon,” hän päätti lopulta, ”tule.” Patrik tarttui käteeni ja alkoi vetää minua mukanaan kohti juhlivaa väkijoukkoa. Minua alkoi yhtäkkiä ujostuttaa.
***
Elsa on kuin keiju, kuin toisesta maailmasta syliini tupsahtanut ihastuttava olento. Mietin, ettei Elsalla ehkä ole varaakaan parempaan mekkoon. Ehkä häntä nolottaa. En tiedä, mitä muut ajattelevat siitä, että tuon juhliin tytön, joka niin selvästi on erilainen, niin selvästi ei sulaudu joukkoon, mutten välitä. Pidän hänestä juuri siksi.
Vedän Elsaa kädestä perässäni kohti ystäviäni, vieraitani. Toivon, ettei hän saa osakseen paheksuntaa tai ikäviä huomautuksia. Pelkään, ettei sitä kuitenkaan voi välttää. Elsa kuitenkin vaikuttaa tytöltä, joka pitää puolensa, joka ei välitä siitä. Elsa ei ole kuten nuo muut, tunnen sen sisimmässäni.
Saavumme verannalle, missä orkesteri soittaa ja jotkut ovat jo äityneet tanssimaankin. Vedän Elsan mukanani tanssijoiden keskelle, valssiin. Viimeiset auringonsäteet tanssivat Elsan hiuksilla ja tyttö tuoksuu mansikalta.
***
Patrik kuljetti minua pitkin veranta-tanssilattiaa. Katselin hänen olkansa yli ympärilleni. Veranta oli valaistu lyhdyin, jotka roikkuivat naruista verannan yllä. Orkesteri soitti yhdessä nurkassa. Väkeä oli ulkona ja sisällä, verannalla tanssimassa ja pihamaalla käyskentelemässä.
Valssin loputtua irrottauduin Patrikin käsivarsilta. ”Haluaisin istua hetken,” sanoin. Patrik nyökkäsi ja tarttui kyynärpäähäni ohjaten minut pihakeinuun, josta näki verannan ja huvilan ja pihamaan. Hän oli juuri istahtamassa viereeni, kun jostain huhuiltiin: ”Paaatrik! Tule tervehtimään enoasi!” ”Äiti,” Patrik mumisi. ”Anteeksi, pitää mennä. Tulen takaisin.”
Miehen mentyä istuin katselemassa juhlavieraita lumoutuneena. Lyhtyjen loisteessa korut kimmelsivät. Upeat juhlamekot kahisivat naisten kävellessä. Joku pariskunta käyskenteli käsi kädessä metsän laidassa, luullen kai, ettei heitä nähdä. Olin varsin varma, että sellainen esiliinaton kuljeksiminen oli tässä vanhassa ajassa sopimatonta. Toisaalta, mistäpä minä tiesin oikeasti.
Jonkin aikaa jo luulin olevani näkymätön kaikille paitsi Patrikille, mutta sitten vaalea kiharahiuksinen tyttö lähestyi minua uteliaana. Tyttö ojensi kätensä tervehdykseen. ”Hei, minä olen Iina. En ole nähnyt sinua ennen.” Iina katseli minua arvioivasti, ja näin ettei hän pitänyt näkemästään.
”Olen Elsa,” sanoin tarttuessani hänen yhä ojennettuun käteensä, ”täällä vain käymässä.” ”Elsa. Hauska tavata,” Iina sanoi kääntyen kannoillaan. Katselin hänen peräänsä, tuntien olevani aivan väärässä paikassa. Niin kuin olinkin. Olin katsellut sitä kaikkea aikani lumoutuneena, mutta tunsin, että on aika lähteä. Nousin seisomaan ja etsin katseellani Patrikia.
***
”Patrik, mitä ihmettä sinä vilkuilet jatkuvasti, kun yritän puhua sinulle?” äiti kysyy ärtyneesti. ”Anteeksi äiti, minulla on täällä vieras, joka ei tunne muita. Pelkään, että hän tuntee olonsa yksinäiseksi,” vastaan. ”Hyvänen aika, Patrik! Missä ovat käytöstapasi! Miksi jätit vieraasi yksin? Tuo hänet heti tänne tervehtimään!” ”Kyllä, äiti,” sanon ja enemmän kuin mielelläni lähden hakemaan Elsaa.
Löydän Elsan seisomasta puutarhakeinun luota. Hän katsoo suoraan minuun, kuin olisi etsinyt minua väkijoukosta. En saa silmiäni irti hänestä. Jokin ääni sisälläni varoittaa minua, mutten halua kuunnella. Tartun Elsaa kädestä. ”Tule, äiti haluaa tavata sinut,” sanon.
Hivenen vastahakoisesti Elsa seuraa minua verannan poikki huvilan takaovelle, missä äitini kurkkii kärsimättömänä. ”Äiti, tämä on Elsa,” esittelen. ”Elsa, äitini.” Äiti katsoo Elsaa pitkin nenänvarttaan, Elsa nostaa nenänsä uhmakkaasti pystyyn. ”Mistä sinä tämän tytönheitukan olet löytänyt ja mitä hän tekee näissä juhlissa?” äiti kysyy tahdittomasti. ”Äiti! Missä ovat käytöstapasi!” täräytän takaisin.
Elsaa äitini tahdittomuus ei näytä juuri hätkähdyttävän. ”Tämä tytönheitukka on täälläpäin käymässä ja Patrik vieraanvaraisesti kutsui juhliinsa. En valitettavasti osannut varautua juhlamekolla tullessani, joten tällaisella tavallisella kesämekolla tässä seison. Toisaalta, tämä on sentään Desigualin mekko,” Elsa vastaa kohteliaammin kuin äitini töksäytykseen olisi tarpeenkaan.
”Desigual?” Muodista kiinnostunut äitini tarttuu syöttiin. ”Kuka se sellainen Desigual on? En ole koskaan kuullutkaan kyseisestä suunnittelijasta.” Elsa hymyilee ja vastaa: ”Desigual on espanjalainen suunnittelija, jonka vaatteet ovat kovin suosittuja siellä, missä minä asun. Ostin tämän Espanjasta viime talvena.” Elsa osaa puhua sivistyneestikin, huomaan. Poissa on se outo rahvaankieli.
Espanja tekee heti äitiini vaikutuksen. Leninki ei ehkä ole sopiva iltajuhlaani, mutta espanjalaisen suunnittelijan täytyy olla jotain erityistä! Köyhä tytönheitukka ei matkustele Espanjassa, joten se teoriani joutuu roskakoppaan. ”Tule, Elsa, esittelen sinut tuttavilleni,” äiti sanoo ja nappaa Elsaa käsipuolesta. Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin katsoa heidän peräänsä haikeasti.
***
Espanja oli hyvä veto. Mekko todellakin oli Desigualin, edellistalven Madridin matkalta ostettu. Kaunis se oli, mutta hyvin erilainen kuin mikään, mitä naiset siellä juhlissa käyttivät. Patrikin äiti oli aina haaveillut matkasta Espanjaan, joten sain kertoa hänelle kaiken Madridista samalla kun hän kuljetti minua käsipuolessaan esitellen minua oikealle ja vasemmalle. Espanjanmatkaaja. Se minä olin.
Patrikin äiti liihotteli todellisen seurapiiriperhosen tavoin ihmisjoukossa. Minusta hän ei päästänyt irti hetkeksikään. Olin hänen erikoisuutensa. Lopulta seisahduimme juomatarjoilujen viereen ja sain shampanjalasin käteeni. ”Huh, huilataan hetki,” sanoi Patrikin äiti, Judit. Nyökkäsin ja siemaisin shampanjaani.
Pysähdys tarjosi minulle tilaisuuden katsella jälleen hieman ympärilleni. Olin nähnyt monet kasvot, tavannut monta henkilöä, joiden nimiä en muistanut kolmea sekuntia pitempään. Näin Patrikin juttelemassa niiden kahden ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet hänen kanssaan laiturilla. Vähän väliä hän vilkuili minuun päin.
En voinut olla huomaamatta, miten komea Patrik oli, mutta tiesin, etten saisi antaa ihastukselle edes pikkusormen päätä. Minun oli palattava omaan aikaani. En vain vielä tiennyt miten. Enhän edes tiennyt miten olin päätynyt menneeseen!
”Suothan anteeksi, minun täytyy lähteä,” sanoin Patrikin äidille viimein. En tiennyt kuinka kauan olin siellä ollut, en tiennyt kuinka paljon kello oli, sillä en ollut uskaltanut vilkaistakaan kännykkääni, joka oli käsilaukussani. En toisaalta tiennyt edes, oliko siinä akkuakaan jäljellä enää.
”Nyt jo! Juhlathan alkavat vasta olla parhaimmillaan! Jää edes hetkeksi, pian on ilotulitusten aika!” Judit huudahti. Lupasin jäädä katsomaan vielä ilotulitukset. Minua vähän jo väsytti, mutta halusin nähdä juhlien huipentuman. Etsin jälleen katseellani Patrikia, joka ilmestyikin viereeni kuin taikaiskusta.
”Ilotulitusten aika, outo tyttöni,” Patrik sanoi tarttuen minua kädestä. Punastuin, mutten vetänyt kättäni pois. Arvelin, ettei se mitään haitannut kuitenkaan.
***
Elsan lämmin käsi kädessäni tuntuu hyvältä. Vedän tytön hieman syrjemmälle, jotta voin rauhassa nauttia hänen läsnäolostaan. Jostain syystä minusta tuntuu, ettei hän viivy elämässäni kauan. Ei, vaikka minä kuinka haluaisin pitää hänet luonani. Pidän kuitenkin edes tämän pienen hetken.
”Patrik, mitä tänä iltana juhlitaan? Vai onko nämä ihan vaan juhlat juhlimisen takia?” Elsa kysyy. ”Nämä ovat perinteiset kesäkauden päättäjäiset. Joka vuosi pidetään isot juhlat huvilakauden päättäjäisiksi. Jokainen järjestää ne vuorollaan. Tänä vuonna oli minun vuoroni.”
Juuri sillä hetkellä kuuluu ensimmäinen paukahdus Arnon sytyttäessä raketin. Elsa kääntää katseensa taivaalle, mutta minä katson vain häntä. Raketti valaisee taivaan ja Elsan kasvot hohtavat helmenvaaleina. Kosketan sormellani hänen poskeaan.
Elsa värähtää hieman ja katsoo minuun. ”Mun pitää mennä,” hän sanoo. ”Älä vielä,” pyydän, katsoen tyttöä syvälle silmiin. ”On pakko…” Elsa laskee katseensa ja mietin, mitä salaisuuksia tyttö mahtaakaan sisäänsä kätkeä. ”Näenkö sinua enää?” kysyn. ”En tiedä. Et varmaan,” tyttö sanoo kengänkärjilleen.
Nostan Elsan leuan ylös hellästi ja painan pienen suudelman hänen hämmästyneille huulilleen. ”Hyvästi sitten, outo tyttöni. En unohda sinua koskaan,” sanon. Elsa nostaa kätensä, silittää poskeani ja kääntyy lähteäkseen. ”En mäkään sua, ” hän kääntyy vielä sanomaan ja sitten hän katoaa yön hämärään.
***
Sydän villisti rinnassani pamppaillen rämmin metsässä yrittäen löytää hiekkatielle. Harhailin pitkän aikaa metsikössä, tullen välillä aukeille rantakallioille, joista yritin jälleen ottaa suuntaa sinne, missä arvelin tien ja pienen mökin olevan. Toivoin löytäväni mökin yhä tyhjillään palatessani. Eihän minulla muutakaan yösijaa ollut.
Päädyin lopulta hiekkatielle, ja hetken ympärilleni katsottuani tiesin missä olin. Valitsin suunnan kohti mökkiä ja pian jo kurkistinkin varovasti sen ovenraosta sisään. Koputtelin ja huhuilin jälleen, ja kun en kuullut vastausta, astuin varovasti sisään. Mökki oli yhtä tyhjä kuin juhliin lähtiessäni. Syvään huokaisten kävin pitkäkseni tuvan pienelle laverille. Onneksi yö oli vielä kesäisen lämmin.
Heräsin tuvassa tanssahteleviin auringonsäteisiin ja yritin arvata aikaa taivaalle tähyillen. Olin illalla katsonut kännykkääni ja vaikkei siitä akku vielä ollutkaan tyhjentynyt, ei siitä paljon apuakaan ollut. Kello näytti 00:00. Olin ajassa ennen kännykkäajanlaskun alkua.
Löysin tuvan kaapista palan suolalihaa ja kuivattua ruisleipää. Natustelin niitä pahimpaan nälkääni, nappasin pienen kannun käteeni ja lähdin lammenrantaan hakemaan vettä. Maistoin vettä varovasti. Ei vaikuttanut suolaiselta, eikä maistunut pahaltakaan. Vähän soiselta vain.
Lähdin kävelemään kohti merenrantaa pohtien, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Olen ajatellut aina parhaiten meren äärellä, arvelin sen tuovan minulle vastauksen tähänkin pulmaani. Istuin lämpöisellä rantakalliolla, kun tunsin lipaisun poskellani. Olin ollut todella syvällä ajatuksissani, sillä en ollut edes huomannut sitä pientä koiraa, joka nyt nuuhki minua uteliaana.
”Älä pelkää, ei se tee mitään,” sanoi ääni takaani. Patrik siellä seisoi. ”Se on Kapu, laivakoirani.” Silittelin Kapun turkkia, rapsuttelin sitä korvan takaa ja mietin mitä sanoisin. ”Se on suloinen,” oli ainoa, mitä suustani sain. Patrikin näkeminen – kuuleminen – samanaikaisesti vaivaannutti ja sai sydämeni sykkimään tavalla, jolla sen ei pitäisi ollessani aivan väärässä aikakaudessa.
”Mutta entä jos en pääsekään täältä koskaan takaisin omaan aikaani, kotiini? Saan kai täälläkin elää onnellisena?” mietin itsekseni noustessani kalliolta ja pudistellessani roskia mekostani. ”Sinulla ei tosiaan taida olla muita vaatteita mukanasi?” Patrik kysyi naurahtaen. Hieman nolona vastasin: ”Ei ole ei.”
***
Tyttö on yhä kaunis kuin uni. Yhä yhtä salaperäinen kuin uni. Kuitenkin aivan todellinen. Seisoo siinä edessäni kalliolla, Kapun pyöriessä väkkäränä tytön jaloissa. Kapu tykkää Elsasta, se on aivan selvää. Koirat tietävät kyllä.
”Luulin, että olit lähdössä takaisin kotiisi,” sanon, kun en muutakaan keksi. ”En voinutkaan mennä vielä,” Elsa vastaa välttelevästi. ”Kuinka niin et voinut?” kysyn. ”Se ei ole niin yksinkertaista,” Elsa vastaa. Olen ymmälläni. Miksei hän kerro tarkemmin? Mikä ei ole yksinkertaista? Miksei tyttö voi palata kotiinsa.
”Muistatko kun herätit minut laiturilla eilen?” Elsa kysyy minulta. ”Totta kai! Enhän voi sitä unohtaa!” huudahdan. Se hetki muutti elämäni. En vielä tiedä miten, tiedän vain, että niin on. ”Istu tähän viereeni niin kerron. Se voi olla vähän vaikeeta uskoa,” Elsa pyytää. Istumme kalliolle vieretysten. Elsa katsoo kauas taivaanrantaan ja huokaa.
”Mä olen tulevaisuudesta. Siis sun tulevaisuudesta. Mikä vuosi nyt on? 1800-jotain?” Elsa aloittaa. Ihmettelen kysymystä samalla kun yritän ymmärtää, mitä ihmettä tyttö hourii. Vastaan kuitenkin: ”1892.” ”Siellä mistä mä tulen, on vuosi 2015,” Elsa sanoo ja katson häntä kummissani. Ei hän vaikuta sekopäiseltä, mutta ei tämä tulevaisuushöpinä ihan täysjärkistäkään ole.
”Niin. Eilen aamupäivällä olin täällä huvila-alueella kulkemassa. Oli vuosi 2015, elokuun 23. päivä. Aurinko paistoi ihanasti, huvilat olivat ränsistyneitä ja rikkinäisiä. Maassa oli lasinsiruja kaikkialla. Olin kierrellyt jo jonkin aikaa, kun saavuin tälle sun huvilalle. Sen katto oli romahtanut ja portti oli tiessään, polku laiturille melkein umpeen kasvanut.
Kävelin laiturille, istahdin siihen. Katselin hetken aikaa kolikkoa, jonka olin löytänyt maasta polulta. Nukahdin, ja seuraavaksi te herättelitte mua. Loput sä tiedätkin. Tai et sitä, ettei mulla ole täällä paikkaa mihin mennä, koska mun koti on vuodessa 2015. Nukuin tuolla lammen rannassa pienessä mökissä.”
”Elsa, tuo kuulostaa aivan hullulta!” huudahdan. ”Mä tiedän, mutta katso,” Elsa kaivaa laukustaan oudonnäköisen esineen, jonka näytöllä vilkkuu 00:00. ”Tää on kännykkä. Puhelin. Siinä kuuluis olla kellonaika, mutta täällä se vaan vilkuttaa nollanollaa.” ”Mikä? Mitä sillä on tarkoitus tehdä?”
”Sillä soitetaan kavereille, sillä voi jutella kenen tahansa muun kanssa, jolla on puhelin. Vaikka toisella puolen maapalloa. Sillä voi ottaa kuviakin. Katso,” Elsa sanoo ja tekee jotain laitteella. Nojaan vähän taakse päin. Elsa työntää laitteen nenäni eteen ja alkaa sohia sitä sormellaan. Siihen ilmestyy kuvia. Kuvia oudoista paikoista, kukista, Elsasta, kissasta…
”Miten ihmeessä nuo ovat tuolla laitteessa?” Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni, että kyse on jostakin, mitä ei ole vielä olemassa. Ehkä tyttö siis puhuu totta sittenkin. ”En mä sitä osaa sulle selittää. Tai siis, tiedäthän sä kameran. Tää puhelin on samalla kamera,” tyttö yrittää. ”Tiedän. Antaa olla, en taida ymmärtää, mutta ei se mitään. Miten aiot päästä takaisin, sinne, omaan aikaasi?” kysyn tietämättä, miten sanani oikein asettaisin. Enhän oikeasti edes haluaisi hänen lähtevän.
”En minä tiedä. Mutta hei, tää on varmaan sitten sun,” Elsa sanoo, kaivaa taskustaan kolikon ja ojentaa sen minulle. Poimin kolikon tytön kädestä ja hän katoaa. Kuin savuna ilmaan. Istun kalliolla Kapu vierelläni miettien, uneksinko sittenkin koko tytön.
***
Patrik katosi. Aurinkokin meni pilveen. Kapuakaan ei enää ollut. Nousin kalliolta ja katselin ympärilleni. Kaikki oli saman näköistä kuin vielä hetki sitten, eikä kuitenkaan. Puut näyttivät isommilta, aluskasvillisuus tuuheammalta. Lähdin kulkemaan rantaa pitkin kohti Patrikin huvilaa. Pihan laidalla pysähdyin. Saatoin yhä kuulla korvissani musiikin ja juhlahumun. Tunsin yhä huulillani Patrikin pehmeän suudelman.
Katselin huvilaa, jonka katto oli romahtanut, verannan pylväät repsahtaneet, rautaportti tiessään, ikkunat rikki ja seinät oli töhritty. Verhot lepattivat jälleen tuulessa. Huomasin maassa vieressäni pienen hautakiven. ”Kapu 1887-1902”. En tiedä kuinka kauan siinä seisoin tuijottamassa, kaiho sisimmässäni. Hypähdin hieman, kun jostain siitä sivultani kuului tutun oloinen ääni: ”Aika sääli, että nää talot on tässä kunnossa, eikö totta?”
Käännähdin katsomaan, odottaen näkeväni Patrikin. Puhuja oli kuitenkin joku muu ja tunsin pienen pettymyksen nuljahduksen. ”On, on se. Se on aikoinaan ollut hieno huvila, monen juhlan näyttämö,” sanon surullisena. ”Niin on,” muukalainen sanoi ja ojensi kätensä. ”Mä olen Aleksi. Aleksi Ekholm.” Tartuin käteen silmät ymmyrkäisinä. Ekholm! ”Mä olen Elsa Suviranta,” sanoin kuitenkin vain. Aleksin tummat silmät pilkahtivat lämpimästi.
”Mun isoisoisäni omisti tän huvilan ennen sotia. Meidän suku mieluusti lunastaisi tämän itselleen, mutta kaupunki ei anna,” Aleksi sanoi. ”Patrik…” mumisin. ”Mitä sanoit?” Aleksi kysyy. ”Patrik Ekholm,” sanoin. ”Luin alueen historiaa,” jatkoin kiireesti. ”Ihan niin. Mä löysin kerran isoisän ullakolta laatikollisen vanhoja kuvia. Yhdessä niistä on tää huvila. Kuva on otettu jossain juhlissa,” Aleksi sanoi ja kaivoi lompakostaan vanhan mustavalkoisen kuvan. Hän ojensi sen minulle.
Sydämeni hypähti jälleen. Kuva oli niistä juhlista, joissa minäkin olin mukana. Siinä minä seisoin, Patrikin ja tämän äidin välissä. Miten se on mahdollista edes? Olla kuvassa, joka otettiin vuonna 1892? Katsoin kuvaa pitkän tovin. ”Olisi kiva tietää milloin tää kuva on otettu,” Aleksi pohti ääneen. ”1892,” sanoin hajamielisenä. ”Mistä sä tiedät, vai oliko se vaan heitto?” Aleksi hämmästyi.
Mietin hetken, mitä vastaisin. ”Heitto vaan,” sanoin lopulta. Jonain päivänä Aleksi saisi kuulla tarinani, mutta sen aika ei ollut vielä. ”Hei, lähtisitkö kahville mun kanssa?” kysyin. Aleksi katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hymyille: ”Mieluusti.”
Marilka 2015
Author's note
Toissasyksynä etsittiin miehen kanssa Kruunuvuoren hylätyt huvilat. Mielikuvitukseni lähti lentoon, miettiessäni, millaista elämää siellä on mahdettu viettää ajalla kauan ennen minun syntymääni. Joskus silloin huolettomana aikana, ajalla ennen sotia. Minusta huviloiden tila on surullinen. Ne on rakennettu iloa ja juhlia varten ja nyt ne seisovat siellä yksin ja hylättyinä, ränsistyneinä odottamassa purkutuomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti