Oliivipuun katveessa

Marion istui kivetyllä patiollaan lepotuolissa selaillen hajamielisesti aikakauslehteä, jonka oli napannut mukaansa, kun hän kuukautta aiemmin oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Sen piti olla matkalukemista, mutta eihän hän ollut malttanut sitä edes avata matkalla. Ei lennolla, ei katamaraanissa. Hänen mielensä oli myllertänyt aivan liikaa. Eihän hän oikeastaan edes ollut mikään aikakauslehtien lukija, mutta kirjaan olisi ollut vielä vaikeampi keskittyä.

Aurinko paahtoi kuumasti vaikka oli vasta aamupäivä, mutta Marionin lepotuoli oli varjoisan olkikatoksen alla, missä kuumuus tuntui miellyttävältä alati puhaltavan tuulen tuiverruksessa. Marion imaisi huikan freddo cappucinostaan ja nosti katseensa lehdestään, jossa ei oikeastaan ollut mitään mielenkiintoista luettavaa. Miten kauas kotoa hän olikaan tullut ja miten hyvältä se tuntui.

Elämä ei ollut näyttänyt Marionille valoisimpia puoliaan viime aikoina. Työ kirjakustantamossa oli loppunut kuin seinään kymmenen vuoden uran jälkeen. Yllättävä sairaus oli vienyt voimat pitkäksi aikaa ja toipuminen oli hidasta. Viimeinen pisara oli isän aivoverenvuoto, joka vei tämän hautaan vain viidenkymmenen viiden vuoden ikäisenä.

Marion ikävöi isäänsä. Hautajaisista oli puoli vuotta aikaa, mutta paine rinnassa ei vain hellittänyt. Niinä harvoina hetkinä, joina hän salli isän muiston kivuta mielensä pinnalle saakka, kyyneleet alkoivat valua saman tien. Isä oli Marionille läheisempi kuin äiti. Isän kanssa hän oli retkeillyt, pelannut lautapelejä ja jalkapalloa, isä luki iltasadut äidin ollessa usein iltavuorossa töissä.

Kyyneleet kihosivat Marionin silmiin ja valuivat poskille. Isän kuoleman jälkeen välit äidin kanssa olivat kiristyneet entisestään. Sen sijaan, että he olisivat saaneet toisistaan lohtua, äiti tuntui työntävän Marionia yhä kauemmas itsestään. Marion kuulemma liikaa muistuttaa isäänsä eikä äiti kestä sitä. Marion nyyhkäisi. Tuntui pahalta, ettei äiti huolinut lähelleen.

Aikansa kotona pyörittyään, liian väsyneenä hakemaan töitä, liian ahdistuneena tekemään oikein mitään muutakaan Marion eräänä päivänä avasi läppärinsä ja alkoi etsiä matkakohdetta. Isänsä perinnön turvin hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa lähteä jonnekin aurinkoon, pois kotimaisemista, kirjoittamaan. Mitä yksinäisempi kohde, sen parempi, oli Marion tuuminut, kohdetta etsiessään.

Seuraavana päivänä oli Marion nostanut kaksi isoa matkalaukkua sängylleen ja alkanut pakata. Keveitä mekkoja, shortseja, hameita, bikinit. Housuja ja neuletakki. Aurinkolasit. Kamera ja läppäri tietenkin. Pari kirjaa ja iPad.  Matkaliput, vain meno. Passi ja hammasharja! Iltaan mennessä oli Marion hoitanut viimeisetkin tarpeelliset toimet, kuten asuntonsa luovuttamisen vuokravälittäjälle ja järjestänyt henkilökohtaisille tavaroilleen säilytyspaikan.

Se oli ollut lentävä lähtö. Lentokoneessa Marion ensimmäisen kerran oli pysähtynyt miettimään lähtönsä järkevyyttä. Perhoset hyrräsivät vatsanpohjassa, kun kone kiisi pilvettömän Euroopan yllä kohti Ateenaa. Koneen laskeuduttua oli bussimatka Rafinan satamaan, missä Marionia vastassa oli Anita, ystävä lukioajoilta. Yhdessä naiset olivat nousseet katamaraaniin, joka vai heidät Tinoksen tuuliselle saarelle, missä Anita asui Tinokselta kotoisin olevan miehensä kanssa kesäkaudet pitäen pientä kahvila-baaria kuvankauniilla rannalla.

Anitan avulla Marion oli löytänyt itselleen vuokratalon. Pienen valkoiseksi rapatun talon vuorenrinteellä. Talossa oli tyypilliseen kreikkalaiseen saaristotyyliin koboltinsiniseksi maalatut ikkunanpuitteet ja ikkunaluukut. Pienen makuuhuoneen, tupakeittiön ja olohuoneen lattiat olivat kiveä, keittiön ja kylpyhuoneen tasot marmoria. Terassi oli kivetty ja osin katettu kuivatulla bambukatolla. Nurkassa oli kivigrilli. Terassilta oli näkymä pitkälle Aegeanmeren ylle; selkeällä säällä näkyi Mykonos kirkkaana. Yöllä kuu loisti Mykonoksen yllä, bilesaaren valojen sykkiessä pimeässä.

Marion havahtui mietteistään Nicon hypätessä syliin. Nico oli vaalea kollikissa oransseilla raidoilla. Kulkukissa tietenkin alkujaan, mutta jo aivan Marionin ensimmäisinä päivinä talossa oli Nico tullut terassille uteliaana ja nälkäisenä. Marion oli antanut sille tonnikalaa ja raikasta vettä ja kissa oli tullut joka päivä takaisin. Marion nimesi sen Nicoksi ja pian se nukkuikin sisällä talossa ja hyppäsi syliin kerjäämään hyväilyjä.

Kissa kehräsi sylissä Marionin ryystäessä kahvinsa jämät lasistaan. Oli aika avata läppäri ja ryhtyä kirjoittamaan. Marion pyrki joka päivä kirjoittamaan edes vähän, tai ainakin tekemään taustatutkimusta kirjaansa varten. Työtä. Haave. Ironisesti isän kuoleman mahdollistamaa.

Iltapäivän aurinko oli kuumimmillaan Marionin pitäessä ensimmäisen taukonsa. Terassin katteen alla meltemi-tuuli piti huolen siitä, ettei aivan läkähtymään päässyt. Marionin työpiste patiolla oli tuoli ja pieni puutarhapöytä, jotka hän oli sijoittanut osittaiseen tuulensuojaan. Tinoksella tuuli aina samasta suunnasta. Sen näki tuulessa taipuneista puistakin. Niinäkin harvoina hetkinä jolloin ei tuullut, puut taipuivat kuin myrskyn painamina.

Marion suuntasi askeleensa keittiöön. Oli aika syödä kevyt lounas ja ottaa parin tunnin siesta. Ensimmäiset viikot Tinoksella olivat opettaneet saaren rytmiin. Päivän kuumimmat tunnit oli paras viettää nokosilla ilmastoidussa makuuhuoneessa, päivällinen oli mukavin syödä vasta auringon laskettua ja iltahan jatkui pitkälti yli puolen yön.

Juuri kun Marion oli asettunut sängylleen, piipitti puhelin tekstiviestiä. Marion kurkotti kännykän yöpöydältä ja luki Anitan viestin. Anita ei ollut jättänyt ystäväänsä yksin vaikka intuitiivisesti antoikin tälle runsaasti omaa tilaa. Tekstiviestissään Anita kyseli, haluaisiko Marion lähteä heidän kanssaan illalla vuoristoon erään kylän vuotuisiin kesäjuhliin. ”Ehdottomasti!” luki Marionin vastausviestissä. ”Hienoa! Ole valmis kahdeksalta.”

Siestan ja parin tunnin kirjoittamisen jälkeen Marion vaihtoi bikinit ja pareon pitkään leveähelmaiseen kesämekkoon. Illan viileyteen varautuen hän kietaisi harteilleen pitkän huivin. Hän sipaisi hieman meikkiä naamaansa ja keräsi kastanjanruskeat hiuksensa ylös kiharaiselle sykerölle. Sandaalit jalkaan ja hän oli valmis juuri kun kuuli ystäviensä auton ajavan pihaan häntä noutamaan.

Ajomatka vuorille hämärtyvässä illassa oli upea. Marion katseli maisemia haltioituneena. Hän oli rakastunut saareen lähes heti astuttuaan laivasta ulos. Tuuli, aurinko, suolainen tuoksu. Karut villit vuorenrinteet, oleanterien ja bougeainvilleoiden loisto, valkoiseksi rapatut talot sinisine ikkunaluukkuineen. Aegeanmeren kimallus kaikkialla ympärillä. Saaressa oli jotain, mikä tuntui Marionista siltä kuin hänen sielunsa lähtisi lentoon, pääsisi viimein vapauteen arjen kahleista.

Kuukauden hän oli Tinoksella ollut, tuona iltana kun Leandron auto kiemurteli Tinoksen pieniä vuoristoteitä. Teitä, jollaisista Marion ei ollut osannut ennen edes uneksia ennen. Tinos oli ollut kokemusta kokemuksen perään ja vaikka Marion alkoikin jo tuntea olevansa varsion kotiutunut saarelle, se silti tarjosi joka päivä jotain uutta. Uusia tuoksuja – milloin ilmassa leijui sitruunan, milloin aniksen, milloin ihan vain suolaisen meren tuoksu – maisemia, kokemuksia. Kuten tämä iltamyöhäinen retki vuoristokylään.

Marionin mekko hulmusi tuulessa ja helmat kietoutuivat hänen jalkojensa ympärille Marionin, Anitan, Leandron ja heidän kahden tyttärensä, Monan ja Sofian, kävellessä autolta kohti kylän keskusaukiota. He kulkivat kapeaa talojen reunustamaa kujaa ja holvikaaren ali kirkon, koulun ja oliivilehdon reunustamalle aukiolle, jolle oli levitetty pitkiä pöytiä puolikaareen. Marion ja Anitan perhe istuutuivat vapaaseen pöytään oliivipuiden katveeseen odottelemaan juhlan alkamista.

Hämärä ehti laskeutua ja kuu nousta korkealle ennen kuin juhla alkoi. Värikkäät paperilyhdyt valaisivat aukiota bändin viritellessä soittimiaan. Oliivipuun lehti leijaili pöydälle Marionin eteen juuri kun ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmoille ja tuoksuvat ruoka-astiat tuotiin tarjoilupöytiin. Kyläläiset nousivat tuoleiltaan ja siirtyivät hakemaan souvlakia, tzatzikia, perunaa, moussakaa ja muita pöydän antimia. Leandro toi annokset Marionille ja lapsille, Anita itselleen ja Leandrolle. Marion oli varma, ettei ollut ikinä syönyt parempaa ruokaa kuin nuo kyläjuhlien antimet.

Marionilla oli toinen lasi viiniä edessään, kun kyläläiset aloittivat tanssin. Suorastaan lapsenomaisella innostuksella Marion taputti tahtia muiden mukana. Mieli teki tanssimaan, muttei oikein uskaltanut, kun ei osannut askeleita. Marion yritti katsoa tarkkaan tanssijoita oppiakseen ja voidakseen mennä mukaan. Anita, Leandro ja tytöt olivat tanssimassa ja yrittivät houkutella Marionia mukaan aina kun ohi hyppivät.

”Please, come dance”, kuului yhtäkkiä Marionin oikealta puolelta ja ojennettu käsi ilmestyi hänen silmiensä eteen. Marion nosti katseensa ääntä kohti. Pyytäjä oli hauskannäköinen mies, jolla oli ystävällisesti hymyilevät kasvot. Marion keräsi rohkeutensa, tarttui käteen ja antoi miehen johdattaa hänet tanssin pyörteisiin.

”Please, what is your name? My name is Anton”, mies kysyi hieman murteellisella englannilla. ”Marion”, Marion vastasi, tanssista jo hengästyneenä ja sekosi saman tien askelissaan, melkein kompastuen omiin jalkoihinsa. Anton naurahti ja tanssi jatkui.

Tanssi jatkui tunteja. Marion vuoroin tanssi mukana, vuoroin istui antamassa hengityksensä tasaantua. Anton oli mukava seuramies, vaikkei kovin hyvää englantia puhunutkaan. Riittävästi, että vähän saivat juteltua. Marionin katse pyrki tosin seikkailemaan väliin tanssijoiden joukkoon, väliin läheiseen pöytään, jossa istui kuvankaunis nuori kreikkalainen nainen. Marion oli kohdannut naisen silmät tanssin lomassa ja tiesi heti haluavansa tutustua tähän paremmin.

”Please, dance some more?” Anton pyysi. Marion vilkaisi jälleen pöytää, jossa kaunis kreikatar istui, sillä hetkellä yksin. ”Anton, I’m sorry, I’m too tired. Please, you go dance and I watch”, Marion vastasi. Anton oli erinomainen tanssija ja häntä katseli mieluusti. Marionilla oli tosin tällä kertaa muut ajatukset mielessä, mutta ensin hänen täytyi saada olla yksin. Hivenen pettyneenä Anton meni kuin menikin takaisin tanssiin ja hetken kuluttua Marion nousi paikaltaan, silmät yhä kreikattaressa, joka toisinaan vähän ujosti vilkuili takaisin.

Nyt tai ei koskaan, Marion mietti luoviessaan kohti kreikattaren pöytää. Hänen katseensa oli lukittunut toisen naisen katseeseen, josta ujous oli väistynyt heti Marionin alettua kävellä häntä kohti. ”Hi, I’m Marion”, Marion sanoi hymyillen ojentaessaan kätensä. ”Ioanna. Please sit”, sanoi toinen. Marion istui Ioannan viereen. Pieni epävarmuus alkoi hiipiä hänen olemukseensa ja hän hypisteli pöytäliinaa sormissaan. Ioanna tarttui levottomiin käsiin ja Marion nosti katseensa, jonka oli laskenut syliinsä. 

”Let’s go somewhere more private”, sanoi Ioanna nousten, käsi yhä Marionin kädessä.

Ioanna johdatti vikkelästi Marionin aukiolta sen laidalla kasvavien oliivipuiden katveeseen, kulmaukseen, joka oli sopivasti aukiolta piilossa. Naiset istuutuivat kiviportaille vieretysten, tuulen keveästi kahistuttaessa ympärillä kasvavien oliivipuiden lehtiä. He olivat hetken aivan hiljaa, kunnes alkoivat puhua yhtaikaa ja purskahtivat saman tien nauruun. Naiset istuivat käsikkäin, jutellen hiljaa. 

Ilma väreili Marionin mielestä suorastaan taianomaisesti limetti- ja sitruunapuiden tuoksujen sekoittuessa aukiolta yhä leijuvaan ruuan tuoksuun ja mereltä puhaltavaan suolaiseen tuuleen.

”I’ve never felt this good”, tunnusti Marion Ioannalle, joka nyökkäsi hymyillen ja puristi hieman Marionin kättä. ”Still, I think I better go back. My friends are surely looking for me”, Marion huokaisi ja nousi Ioanna perässään.

Ioanna nosti vapaan kätensä ja kosketti Marionin poskea. “I want to see you again”, Ioanna sanoi ja oli Marionin vuoro nyökätä. Marion kiersi toisen kätensä Ioannan vyötärölle ja toisen käden niskan taakse Ioannan kurottuessa kohti Marionia. Varovasti heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli lempeä ja suloinen. Etäällä kaikui orkesterin soitto ja ihmisten nauru.

Sydän ilosta pamppaillen, Ioannan numero kännykässään Marion palasi aukiolle, missä Anitan perhe istui pyödässään hivenen huolestuneen näköisinä, pohtien mistä lähteä etsimään Marionia. ”Marion on tuolla!” äkkäsi Sofia ensimmäisenä. He nousivat kaikki seisomaan Marionin tullessa heidän luokseen posket kevyestä punasta hehkeinä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tuottaa huolta. Olin vaan tuolla... tapasin jonkun... olin juttelemassa...” Marion änkytti, sillä tunne oli liian herkkä, kokemus oli liian tuore jaettavaksi vielä. ”Lähdetäänkö?” Anita ehdotti, osoittaen koko perheelleen, ettei lisäkysymyksiä tarvita.

He pakkautuivat autoon ja matkasivat kotiin yön pimeydessä. Tytöt nukahtivat takapenkille, Marion vietti matkan hiljaa mietteissään. Miten erilaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut niin lyhyessä ajassa, kun hän vaan oli uskaltanut päästää irti tutusta ja turvallisesta ja lähteä. Miten hyvältä tulevaisuus tuntui Tinoksen tuulisella saarella, tuossa valkoiseksi rapatussa talossa vuorenrinteellä, vain kivenheiton päässä merenrannasta. Miten hyvältä tuntui kirjoittaa, miten hyvältä oli tuntunut pidellä Ioannaa. Marion tunsi löytäneensä paikkansa maailmassa ja elämässä.

Author's note

Joka kesä on ikävä Tinokselle, johon rakastuin ensimmäisellä lomareissullani sinne vuosia sitten. Oma haaveeni on Marionin haave, ja kyläjuhlat olivat yksi ensimmäisen lomamatkan kohokohdista. Kaikki muu on fiktiota, Marion ja muut henkilöt ovat fiktiota, mutta Tinos settinginä ja kokemuksena elävät syvällä sisälläni.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Ensilumi

Hashim katseli ihmeissään ikkunasta ulos. Taivaalta putoili hiljalleen valkoisia hiutaleita, jotka katosivat osuessaan maahan. Hashim ei ollut ennen nähnyt lumisadetta. Hän oli nähnyt kuvia, joissa maa oli valkoinen, mutta ei osannut yhdistää kuvia hiutaleisiin, jotka nyt leijailivat hänen ikkunansa ohitse. Lumoutuneena hän tuijotti ensin yhtä hiutaletta, sitten toista. Ja aina pettymys oli yhtä suuri, kun hiutale katosi saavuttaessaan pihan kivetyksen. Lopulta Hashim päätti mennä kysymään isältään, mitä nuo oudot hiutaleet oikein olivat ja miksi ne aina katosivat.

”Se on lunta. Olethan sinä nähnyt kuviakin lumesta,” isä sanoi ihmettelevälle Hashimille. ”Niin mutta kun ei se ole maassa. Sitä vain putoaa taivaalta ja sitten se katoaa,” Hashim valitti. ”Se on syksyn ensilumi ja maa on vielä niin lämmin, että se sulaa pois. Lumi on jäätynyttä vettä ja jos se osuu johonkin lämpimään, se heti sulaa vedeksi taas. Odota vain, kyllä sitä lunta vielä maahankin jää, kunhan maa vähän kylmenee,” isä selitti. Hashim mietti hetken, kohautti sitten hartioitaan ja palasi huoneeseensa ikkunan ääreen odottamaan maan kylmenemistä.

Hashim kuuli ovikellon soivan ja isän menevän avaamaan oven. ”Hashim, se on ystäväsi Mirko. Tuletko!” isä huusi eteisestä. Hashim pomppasi lattialle ja hölkkäsi eteiseen tervehtimään ystäväänsä. ”Hei, Hashim! Ulkona sataa lunta! Tule pyydystämään lumihiutaleita kielellä!” Mirko ehdotti. Hashim ei oikein ymmärtänyt, mitä Mirko tarkoitti, mutta alkoi pukea ulkovaatteita päälleen. Pian ystävykset olivat jo ulkona ja Mirko opasti Hashimia pyydystämään lumihiutaleita: ”Näin. Käännä päätä vähän taaksepäin ja työnnä kieli ulos suusta. Sitten vain yrität tähdätä leijaileviin lumihiutaleisiin.”

Pitkään pojat pyydystelivät kielellä lumihiutaleita. Hiutaleet leijailivat sinne tänne välittämättä ollenkaan kahdesta pojasta, jotka suu auki yrittivät ottaa niitä kiinni. Yhtäkkiä Hashim äkkäsi oikein ison hiutaleen, joka tuli suoraan häntä kohti, kunnes poukkosikin liian pitkälle taaksepäin. Hashim perääntyi päästäkseen jälleen hiutaleen laskeutumiskurssille, eikä siinä innossaan huomannut ollenkaan lyhtypylvästä, joka oli hänen takanaan. Niinpä hän käveli suoraan tolppaa päin ja löi takaraivonsa siihen niin että kumahti oikein. Mirko kääntyi katsomaan mitä tapahtui ja näki Hashimin pitelevän päätään molemmin käsin, naama irvistyksessä. Kun Mirko kuuli, mitä oli käynyt, hän ehdotti, että he menisivät takaisin sisälle. ”Helpompi sitä lunta on muutenkin syödä sitten, kun sitä on metrin verran maassa,” hän vielä tokaisi ja mulkaisi närkästyneenä tolppaa.

Susie '99

Author's note

Suomeen oli alkanut saapua somaleja ja tuona ensilumen päivänä mietiskelin, miltä se mahtaa tuntua lapsesta, joka ei ole ennen lunta nähnyt.

Lue koko tarina / Read the whole story »