The Tale of the Twisted Tree

Once upon a time there was a prince who fell in love with a lowly maiden.

He was the only son of an elderly king, she the only daughter of a poor peasant.

He spent his days idly, riding his horse, eating fine meals, hunting with his dogs, and sneering at any demands of royal duty. She worked from dawn till dusk helping her father with household chores, milking the lone cow, feeding the chickens, cooking meals, fetching water, and baking goods to sell at the market.

He was the prickly type, unhappy with few pleasant words and plenty of snarky remarks. She was the gentle type, happy and singing and always kind to others.

He had everything, but was never satisfied. She had nothing, but felt like she had everything.

The prince and the maiden were worlds apart, while only a hill and a meadow sat between the castle of the prince and the small hut of the peasant maiden.

The castle had vast grounds beyond a grand garden where a team of gardeners tended to exotic flowers and splendid fruit trees. One side of the garden opened to a thick forest full of wildlife to hunt, with a stream running through the woods, plenty with trout to fish. To the other side of the garden was the meadow leading to the hill, where rabbits burrowed into the ground for shelter, mice scurried through the tall grass, and all manner of birds lived in the trees along the hillside.

The little hut stood at the bottom of the hill, on the other side from the castle. It could not be seen from the castle, but the peaks of the tallest turrets of the castle could be seen from the hut, pointing towards the sky. There was a modest garden hugging one side of the hut, for growing a variety of vegetables and a little chicken coop in the backyard, where the chicks could roam free inside a fenced area separated just for them. The cow grazed nearby, in a pasture with the cows from other little huts, only coming home for milking and the coldest nights.

The maiden was beautiful with a sun-kissed skin and rosy cheeks, hair fair and shining like the glimmer of moonlight, eyes blue like the water in the stream that ran not far from the hut before curling around the hill and into the forest. She held laugh in those clear blue eyes and her perfectly shaped lips were quick to smile. She was admired by every man she encountered, but she was not interested in any of them.

 One day the prince had been especially restless and decided to take his horse out for a ride along the stream, with the idea to venture as far as the stream would take him. Not towards the sea, for there was nothing mysterious about the sea. He knew what lay at that end of the stream; he had ridden down to the harbor at the end of the stream often enough. He cared not for the fishing boats or the fishermen loitering in pubs after a morning of fishing. He wanted an adventure, and finding the mysterious spring that must be found at he beginning of the stream offered one.

Truth be told, if the prince had paid any attention to his lectures about his kingdom, he’d have known not to expect the travels of many days, not even that many hours. For the spring was but a little distance from the village pastures, up the next hill, though deep in the woods covering the hill, making it loom above the village almost like a mountain.

Between the village and the spring, not far into the forest, but not visible from the village, lived the village crone, known for her remedies and potions. She was respected by all and feared by many, with whispers of a shady past and dark magic, rumors enhanced by the murder of shiny black crows living in the trees around the cabin, keeping the crone company and sometimes doing her bidding.

Whenever these whispers reached the ears of the maiden, she laughed merrily, the sound of her laugh like the jingling of a dozen bells. Airy and light and delighted. It so happened that the crone was her own aunt, the older sister of the mother she had never known. She knew some of the rumors held true, while others did not, but she never let on that she knew. It wasn’t her place, they weren’t her secrets to tell. The rumors shielded the crone, giving her powers of protection, be they real or perception.

It so happened that the same day the prince set out for his journey to the spring, the maiden also happened to be her way there. She often visited her aunt when her father could spare her, helping her aunt foraging for mushrooms and the roots and leaves of special plants used for her potions and remedies, and carrying water from the spring for her.

It was said that the water from the spring on the hill was pure and held magical healing powers, but only when collected into a crystal bowl at the height of the day when the rays of the sun hit the spring through the trees, making the water glisten like a million little diamonds.

That day, the maiden left her father’s hut early in the morning, right after milking the cow and gathering eggs from the chicken. Every full moon, the milk from the cow and the eggs from the chickens gained special magical quality, thus becoming ingredients for potions and poultices and remedies rather than mundane bread and cakes – as delicious as the maiden baked them.

The maiden was carrying her bounty in a basked hanging from the crook of her arm, as she bounced along the path from the village to the hill where the crone lived. She was humming to herself, face basking in the warm of the summer morning sun. She loved the days after the full moon, cherished the time she got to spend with her aunt. For just like the moon changed the milk and the eggs, it also touched the plants in the forest, making that day the best for gathering anything that was not gathered during the night. For some plants had to be gathered right when the light of the full moon touched them.

The maiden reached the crone’s hut quickly enough and tapped lightly on the door. She heard the crone mumbling something inside, knowing she was busy working so she let herself in, set her basket on the little table in the middle of the room and sat down to wait. It did not take long for the crone to finish what she was doing and turn to her niece, smile on her crooked face.

“There you are, dear heart!” she crooned. The maiden rose to her feet and was immediately folded into a warm embrace, such as only those well loved will know. They settled to the chairs by the fire to plan their day. There was much to do, the time of the year being right for many plants not available at other times, paired with the magic of the full moon and the sun climbing up the curve of the sky.

Thus, they split the tasks and the crone went one way, the maiden the other way. She quickly filled her basket with all the roots and leaves and berries assigned to her, and was soon on her way to the spring with a deep crystal bowl in her basked now emptied of the forest’s bounty.

As the maid danced her way towards the spring, merrily singing a beautiful song with a voice as sweet as honey, birds gathered on tree branches to join in the chorus and rabbits, mice and squirrels all scurried around her, hopping right next to her or bouncing just behind her. She could not imagine being any happier than she already was. The sun kissed her cheeks as she lifted her gaze up towards the blue skies, and the gentle breeze ruffled her hair making it shine and glitter as bright as the sun itself.

Meanwhile, the prince had been following the stream up the hill, moving slowly as the woods grew thicker and the going got more difficult for his horse. Since he didn’t know how close he was to the spring, he didn’t want to leave the horse behind even if it would have been easier to continue on foot.

He was starting to doubt the wisdom of his quest when he heard soft singing from ahead. He still didn’t see the singer, nor did he know he was but a short moment away from the spring and along it, his destiny. Mesmerized by the singing, he dismounted his steed and decided to go investigate, tying the horse to a tree as by foot he could approach more quietly.

He crept through the brush as silently as he could, not wanting to startle the singer. Not out of kindness, for he was not naturally kind, but out of curiosity. Scaring the singer would only result in disappointment instead of sating his need to se the source.

He had not been walking for long before he pried the blue of a dress and the glimmer of what he thought was solidified sunrays through the trees. He moved a bit to see better and his breath caught and his heart stuttered at the sight before him. For there was the spring he’d sought, and knelt by it the most beautiful creature he had ever beheld. She was sitting by the spring, a crystal bowl full of spring water by her side, animals and birds alike fluttering around her and napping at her feet. Her face was turned to the sun, eyes closed, hair like the rays of the sun framing her face and flowing gently down her back.

The maiden was oblivious of her audience, until a rabbit nudged her sleeve and she opened her eyes. On the other side of the stream stood a man, not much older than her. A stranger she had never seen, though with the finery he was dressed in, she could guess he was rich, maybe even royalty. Didn’t their king have a son? A prince only a little older than her? He was talked of, but never seen, for he disliked the common folk and everything that had to do with ruling the kingdom, or so it was said. A cruel prince, he was called.

The prince watched her face as she took him in. He knew the exact moment she guessed his identity and suddenly a well of sadness hit him like a flood. He knew what the folk called him, and he knew he deserved the nickname too, but he had not always been that way. He used to be full of laughter and mischief, joy and games. He was happy until the day his mother died when he was still of a gentle age, breaking his father’s heart and crushing all his happiness. Once upon a time he too had known love and been carefree.

“Please, don’t go,” he begged as he saw the maiden begin to gather her skirts and get up. At his plea she turned her bright blue eyes to him, considering. She let her gaze sweep him, stopping at his eyes and he felt like she was plunging straight to his muddied soul with those mesmerizing eyes of her. He worried what she might find there. Would she see only the shadows and darkness, or would she look past all that, to the light hiding behind, to the lost love and bitter sorrow buried deep down under the veil of indifference and even cruelty?

The maiden studied the prince. He was dark where she was light, he was hard lines where she was soft. His ebony hair brushed his shoulder in light waves, his nose and chin were sharp while his lips surprisingly full. His eyes were brown like  the bark of a pine tree – not solid dark brown but with a hint of gold mixed in. He was looking at her with slight alarm, but she could not see why a prince would be alarmed by her, a lowly maiden from a  poor village. She was the one who ought to be alarmed, but for some reason, she could not turn around an leave. She couldn’t even look away, let alone make her feet carry her home.

Slowly, she sunk back down on the ground, but did not resume her singing. The prince seemed as stuck to his spot as she was, both staring at each other in silence. A bird alighted on her shoulder and chirped something into her ear, breaking the spell. “Why don’t you want me to go?” she asked the prince, crunching up her face in confusion.

“Please, sing for me. I heard you singing, it lured me here, to the spot I had set out to find this morning. I did not expect the spring’s magic to be the most beautiful maiden I’ve ever seen, with a voice as sweet as honey. Please, sing for me, “ he pleaded again. That was the third please he’d uttered in the matter of minutes. He was confused at himself, as it was a word he had not used since his mother’s death. It must be the magic of the maiden, he concluded.

The maiden closed her eyes again, and softly started singing. She sang about the sun and the moon and the stars, of rainbows and butterflies and dragonflies, of birds soaring in the deep blue skies, and dragons and unicorns living alongside with deer and rabbits. And it all flowed into the prince’s veins, making them sing along with the maidens song, and he felt more alive than he had since his happy childhood.

Finally, the sun started to dip below the treetops and the maiden’s song came to a stop. “Oh! It’s getting late! I need to take this water before it turns sour!” she exclaimed and abruptly hopped up, picking up the bowl of water with her. “Wait! Can I hear you sing again?” the prince called after her, hoping she didn’t have to go yet, hoping she’d turn back. She didn’t, though. She did stop to think and reply: “I’ll be here every Leisure Day at the height of the day.” Then she was dashing through the woods again.

The prince returned to his horse, thinking that the spring itself was not much to behold, but what a magical maiden it had procured! He thought of this Maiden of the Spring all ride home, short as it was once he was out of the forest again, vowing to himself that he’d be there, at the spring come Leisure Day. He could not go on living without seeing her again, without hearing her sing again.

He didn’t notice that he was humming on his way in from the stable, nor did he notice the odd looks the servants shared.

The maiden ran to the crone’s hut as fast as she could without spilling the precious water. She should have been back long ago, and she was frantically trying to come up with a plausible excuse, for she instinctively knew she should keep the prince a secret. More so, as she had agreed on seeing him again at the spring.

As the hut came to view, she slowed down to a brisk walk and tried to calm her breathing. Taking a deep one, she tapped at the door and stepped in, setting the water bowl on the table. Her aunt was busy with her herbs and a potion was bubbling in a small cauldron above the fire, but as soon as she was able she turned to her niece. Her face was wrinkled with worry and scorn In place of a smile.

“Where have you been? It’s almost dusk, the water nigh souring!” she reprimanded, as she took the water bowl from the table and started pouring it into small crystal bottles. She measured some to the cauldron, then stashed the bottles in a cabinet with wisteria lining the shelves to protect the magical quality of the water.

The maiden waited for her aunt to be done with storing the water for the needs of the coming week before she set out to tell her tale: “I had the water in the bowl and was sitting by the spring as usual, singing with the birds, when I suddenly heard a cry from nearby. It was such a pitiful cry that I had to go see about it and what did I find? A rabbit had been caught in a snare, so I had to free him. It was hard work setting him free without harming him further, and then I had to tend to his wounds and that’s when I saw the sun was already descending, so I ran back with the water.”

“A snare! Who would dare set up a trap in my forest? Surely not anyone from the village!” the crone was angry now.

“No no, I’m sure not! Must have been a stranger, maybe someone passing through. It was on the other side of the stream, closer to the big road,” the maiden trailed off, hoping the crone wouldn’t ask more questions. Her lie felt fragile and brittle, and she promised herself she’d be more mindful of the time next time. Next time! She was already thinking about seeing the prince again when she shouldn’t have given him that invitation to begin with!

“Yes, you’re probably right, “ the crone pondered. “Anyway, it’s getting late, you better bet back to your father before it gets dark. Here, take these remedies for his arthritis and back, and thank him for the milk and eggs.”

The maiden sighed with relief as she set off after collecting the potions and her basket and hugging her aunt goodbye. She made her way home through the village, all the while remembering the eyes of the prince on her, the ache she felt for him, having found such sadness in the depths of his soul, hiding behind the darkness.

In the following weeks, the maiden and the prince met by the spring every Leisure Day, at the height of the day. Sometimes she would sing, sometimes they would talk softly about anything and everything. The maiden never saw a trace of the supposed cruelty in the prince. He was even kind to the animals that first had been wary of his presence. The prince wondered about it himself, believing it all to be due to the maiden’s magic.

They often shared some fresh fruit or a slice of bread and cheese or other such things either one of them had thought to bring to their rendezvous. The maiden tasted fruits she hadn’t known even existed, the juices sweet and bitter, tangy and heady. The prince tasted bread baked and cheese churned by his Maiden of the Spring, and he had never tasted bread as good and cheese as perfect as these.

One day, as they were sitting by the spring, sharing a meal, the prince gathered all his courage and took the maiden’s hands in his before declaring: “My Maiden of the Spring, you have saved me from myself. You have pulled into light what was hidden by darkness, you have shown me happiness and taught me kindness, both of which I had lost. But most of all, you have taught me love, you have shown me that I am capable of love, for I love you more than I could ever say. I would lasso the moon for you, I would catch the rays of the sun for you. Tell me you love me too! Tell me you will be mine!”

The maiden listened with breath caught in her throat, with tear glistening in her eyes, for his speech moved her so. When he stopped, she leaned in to kiss the prince, ever so lightly on his lips, before replying: “Oh, I do love you, as much as you declare you love me. I do want to be yours, but what about your father the king? What about my father, who thinks you cruel and evil?”

The prince saw the pain in her eyes and heard the truth in her words, but he refused to give in to their fathers and their prejudices. He pulled her to him, cradling her in his arms, as he pleaded: “Don’t let them destroy what we have! Give me time, I will make it all good. We can go away together, to a far away land, if that’s what it takes! I’d rather be with you than be a prince.”

The maiden felt sad at the thought of needing to leave the only home she’d ever known, but she knew that to be with her prince, she would. She pressed herself closer to the prince, savoring the warmth of his body against hers.

Little did the lovers know they were being watched. The king had grown suspicious about his son’s Leisure Day riding trips, from which he always returned in an uncharacteristically good mood, humming (humming!) and smiling even. Not that the king wasn’t pleased to see his son happy again, even as he himself could not find it anymore, but it was suspicious. And he wanted to know who was the girl who made his son smile so. For he knew it could only be that.

So, that Leisure Day morning he summoned his trusty servant to him, ordering him to follow the prince and report to him what he found out on his spying trip.

That evening the servant returned right after the prince, and gave the king his report about the maiden by the spring, and the pledges of love passed between the two. He had recognized the maiden, beauty as she was and was happy to tell the king that his son was smitten with the daughter of a lowly peasant. Happy, for the servant himself had once dared hope for the maiden’s attention, only to be refused, and that burned the man bitterly.

After leaving the king, the servant decided his revenge on the maiden was not full until he made sure her father gained knowledge of this secret alliance as well. Thus, he whispered tidbits of rumors here and there, until the message was delivered to the father by a concerned friend.

The next Leisure Day the lovers met again by their spring, eager to see each other and plan their future. They spread their meal and started feeding each other with bits and pieces while talking and gazing and holding hands.

After a while they both started to feel drowsy, so the prince suggested they lie down for a bit, just a short nap. He gathered her in his arms as they lay there on the ground by the spring. They fell asleep, limbs intertwined as they slept. Thus they fell into a sleep never ending.

For after the servant had told him that his son was planning to run away with a lowly maid, he had summoned his sorcerer and ordered a poison that left his son unharmed but would put any female to sleep, never to wake up. He then made sure the poison was steeped into some fruits and made sure the maids packed them in the picnic basket for the prince.

The maiden’s father, upon hearing that his daughter had been ensnared by the cruel prince, went to the crone with his news. The crone cooked up a poison that would only harm any male eating it, putting them to permanent sleep, and baked it into some delicious honey cakes for the maiden to take with her, to have some bite of sweet while on her errand.

So the lovers poisoned each other, unawares.

As they slept in each other’s arms there by the spring, the forest that had bared witness to their love took pity on them. The ground open up and roots gently pulled the lovers into the ground, entombing them in the roots of surrounding trees.

After some time passed, the souls of the prince and the maiden grew into trees themselves. The prince a pine tree, the maiden a birch, their trunks intertwined in an eternal embrace. The sun smiles at the lovers thus living on and together forever. If you’re real quiet, you can hear them sighing in contentment, as their branches gently caress each other.

Author's note

The twisted tree in th photo stands close to a river in a place called Pitkäkoski in Helsinki (Finland). We used to live relatively close to it, bicycling or driving there with our dogs now and then. The tree always intrigued me, it always felt magical, like an echo of a fairytale. I have thought about the tree sometimes in the years since we last went there; this morning this story started bubbling in my mind when the tree once again popped into my head. Now my fairy tale tree has its own fairy tale, its own origin story.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Lord of the Crows

The old man sat on the bench in the park. Just like he sat every day, at the same time. His carefully trimmed beard had turned silver more than a decade ago, his bald head was protected by a cap. His impeccable clothes were pressed and clean, his loafers newly shined. He had an opened bottle of Coke Zero on the bench next to him, as he meticulously unwrapped a cigar, inspected it, inahled, and lit it as he slowly exhaled the crisp autumn air before taking the first drag of his cigar.

The man crossed his legs at the ankles as he leaned back, enjoying the taste of the cigar, closing his eyes for just a brief moment. When he opened them again, the first of the crows had landed on the ground in front of him, so softly that he hadn't even heard the slight thump of the bird's legs hitting the ground. 

As he watched, the next one arrived, then the next. All three birds were hopping about restlessly, cocking their heads, doing little flaps with their wings as if shrugging, watching the old man with piercingly black intelligent eyes. Finally the first arrival croaked impatiently and the man lifted his hand, palm up, as if to say: "Okay okay, a little patience never killed anyone."

The crows hopped closer as the man put his hand in his coat pocket and pulled out a red metal cigarillo case. It said Café Crème on the slightly scratched lid that had bent a bit once upon a time; when, where, and why, the man could no longer remember. He tried to open the case with his free hand, but failed, because of the bent lid. Sighing almost inaudibly, he carefully set the cigar on the edge of the bench and pried the case open using both hands.

When the case was successfully opened, the man set it on the bench next to him, on the other side from the Coke bottle. He lifted his cigar to his lips once again as his other hand reached to the case to pick up a few breadcrumbs with his thumb, index finger, and middle finger. The crows were silent, watching his every move with great interest and growing anticipation. Finally the breadcrumbs flew through the air and scattered on the ground, sending the crows skittering after the crumbs.

The man and the crows repeated the actions several times, like a well rehearsed play, until the man didn't throw crumbs anymore. Instead, he lifted his hand palm down, making a fly away motion with it. The crows gave a croak of a response, but the man repeated the gesture. One by one the crows spread their wings and rose to the air, and flew off to the little forest behind the bench. The man gave a little chuckle, for he could swear the crows were sulking as they flew away. 

For a moment everything was still around the man. He took a swig of his Coke, inspecetd his halfway smoked cigar, and waited. He didn't need to wait long before he heard the flap of wings behind him and a crow landed in front of him once more. It was a different one, he knew. As were the two others that followed. Again he let them hop around a bit, in anticipation, before he reached his fingers to the case and tosssed some crumbs for the birds. Once, twice, thrice, ten times. Always ten times.

The birds noticed their feeding was done as the man flipped the cigarillo case closed. One of them flew away, but the two others remained there, hopping aimlessly on the ground before the man, their keen black eyes always alert. 

A woman walking a small black dog emerged from the forest on the other side of the park. The old man had seen them, the woman and the dog, every day. He never looked straight at the woman, never acknowledged ther or the dog in any way. The woman always passed the man without turning her head to face the man. The man knew the dog's name, Frilly, because every day he heard the woman call the dog.

The woman and the dog approached the bench and the remaining two crows cocked their heads and took flight as the dog gave a short squeal followed by a bark. Just like every day, the little dog named Frilly tried to launch at the birds, only to find herself stopped by the leash. The woman pulled the dog back, saying what she always said: "Oh silly Frilly! You ain't gonna catch those birds! You think you can fly?"

Then they were already passing the old man, who was left sitting alone on the bench, all crows flown away. He didn't mind, though. He'd had their silent company for a time, he was quite happy being there alone, watching the back of the woman and her dog as they walked away until they disappeared behind the corner of a nearby building. 

Besides, he knew the crows would be back once the tiny beast was gone. Not just one on two crows, but usually all six of them. In ones and twos they flew back to peck at the ground by the old man's feet, to keep guard and company, to flutter around and watch over him as he finished his cigar and took the last swig from his Coke bottle before getting up and walking home with the same precise stride as always. 

The sun had dipped below the treeline but the streetlight had not turned on yet, as the old man walked towards his house with the surety and strength of a much younger man. Most of the crows had returned to the forest and the man could hear a distant cawing and croaking every now and then, but one crow followed him all the way to his front door. The man seemed oblivious of the bird folowing him, but he knew it was there. He didn't need to look, because he knew.

Only at his front steps did the man turn to look at the crow, who had sat on the porch railing, expectantly. "Well now, I'm going inside to make my evening tee. You be off and I'll see you tomorrow." With that, the man turned again, taking his key from his pocket. Without looking back he opened the door, stepped in and closed it on the crow who sat looking at the door for just a little while longer before he joined his pals in the forest. 

Once or twice the man had thuoght about naming the crow. He'd even thought about possible names like Caw or Talon or Eric. Then he had shook his head and decided that naming the being meant having feelings for it and he didn't want to be attatched to anyone, not even a crow. His was a solitary life, the crows his only companions, and he liked it like that. He didn't want to mix feelings and expectations into that.

He wasn't uncapable of love or other feelings. On the contrary! All his early life he had seemed to feel too strongly. Now he kept his life simple by excluding all feelings from it, after realizing how much easier it was to live without the pain of feeling. The pain of being disappointed. If you expect nothing, you won't be disappointed. So he lived his life alone, not even expecting the crows to be there every day. Still, he always took a cigarillo case of crumbs with him. 

While the old man was sipping his tea and reading an article about why the economy of Bolivia is dipping, the crows were having a hugely disorderly meeting back in the forest. "Listen to me! Listen to me! He's our friend, we should help him!" screamed the crow who every day accompanied the man on his otherwise solitary walk home.

"He's a human. What could we possibly do for him?" grunted an elderly crow, but no one even heard him through the ruckus of a couple younglings cackling and shouting: "Help him? Help him! Why should we? he gives us a few crumbs that he'd otherwise throw into the garbage. How does that make him our friend?"

"Have you all forgotten? Do you not remember?" cawed the first crow. "Remember what? That you once got your fat hind stuck in a bush and he cut the branches to set you free? How does that make him our friend?" sneered the stongest crow of the lot. He had so far remained unspoken, letting the unruly meeting unravel around him. Chaos erupted as the old and young laughed and shrieked in remebrance of that unfortunate event.

"Yes, yes, yes! That's what I mean! He's good to us! We must help him!" piped the first crow, who had almost been named Eric, trying to get his voice heard. He had lost his audience completely, though, and so he decided to do it alone, since no one else cared. He flew away emabarrassed by the memory of the day when he had become friends with the old man with the silver gray beard. Not embarrassed by the friendship - for he called it friendship - but by the circumstances that had preceeded.

The next day the man walked again to the park, with purposeful steps, like he was on his way to work or a meeting, not to sit on a park bench. He set down his bottle of Coke Zero on the bench and took a cigar from the pocket of his shiny black leather jacket before he sat down next to the Coke. 

The crow, whose name almost was Eric, had been in the shades, waiting, honing his plan. As soon as he saw the man light his cigar, he flew from his hiding spot and touched down at the man's feet. Soon his fellow crows followed, called by the faint smell of the cigar wafting through the tree branches gently swaying in the light autumn breeze.

The old man took out the cigarillo case, set down his cigar to open the box, with the same meticulously precise movements as every day, and started throwing crumbs to the sleek black birds. As always, after ten tosses, he dismissed the first three, and waited for the other trio to arrive. While the old man was feeding the others, Eric, for he had started to call himself that, stayed on a branch of a nearby tree.

"Whatcha up to?" asked one of his pals. "I'm gonna feign attack on the little black dog so that the old man needs to resque it and the woman will notice him," Eric responded, oddly proud of his little ploy. "You think datta work?" asked the third crow from the group. "Only one way to find out," cawed the first crow. "Here they come, the woman and the dog!" 

The three crows sat silently on their branches watching the woman and the dog as they approached the bench. They saw their friends take flight as the dog squealed and barked, and the woman pulled the dog back, telling her she was a silly Frilly for trying to catch a crow. When the dog was right in front of the old man, the crow called Eric screetched: "Now! But remember, no hurting the dog!" "What!" "Why?" "Uncool" screamed the other crows but followed their leader to the attack.

The three birds flew straight toward the dog and the woman gave a shriek as she scrambled to pick up the little dog who was yapping with all her might. "Shoo! Go away! Leave us alone!" screamed the woman, holding the dog in her arms, trying to shield her head. The crows cawed as they circled the woman and her dog, feigning attack but never touching either one.

The old man felt a jolt of alarm go through him when he saw the attack of the crows, his crows. He jumped up from his bench and in two long strides he was by the woman waving his arms in the air, joining in the chorus: "Shoo! Go away! What has gotten into you!" One by one the crows turned to fly back into the woods, Eric the last one to go. As he looked at the crow sternly, he could've sworn he saw the bird wink at him.

When the birds had disappeared into the darkening woods, the old man returned to his bench and picked up his now ruined cigar. He was busy inspecting the remains of his precious evening indulgence, when the woman, having set her dog down again, started screaming again, this time at the man. "It's all your fault! You and your bird feeding, day after day after day! Now those rotten birds think they own this place!" 

The man looked up at the woman, surprised, for the first time really looking at her. She wasn't exactly beautiful, nor was she exactly young, though a good many years younger than he was, the old man fathomed. She had an oval shaped face, framed with a mop of chestnut brown hair, that fell on her shoulder in unruly curls. Her piercing black eyes were full of fury, but he could see the crows feet at the corners of her eyes, a tell-tale sign of a life full of laughter. He took it all in, then bowed his head in chagrin. 

His crows. How could they! How could they attack this lovely lady and her little black Frilly like that! He felt devastated, so devastated that he could not utter a word. A single tear drop gathered at the corner of his eyes as he lifted them again, hoping the woman could see how utterly sorry he was. 

The woman stood there, panting, holding the leash tight with one hand, clutching her jacket front with the other. She wasn't crying, nor was she screaming anymore. Her eyes seemed to have glazed over. She's having a panic attack! the man realized suddenly and rose from his seat once more. A bit unsurely he approached the woman, asking her if he could help her to the bench. 

Once the woman was settled on the bench, the man sat down next to her. He didn't know what to do, so he just sat there, looking at his hands. The woman gave little gasps, swaying slightly back and forth. She lifted Frilly into her lap and the dog allowed her to bury her face into her soft black hair. The dog sat there unmoving, waiting patiently for her owner to start breathing again instead of gasping. For her heartbeat to slow down again. 

Finally: "Thank you." "For what?" the old man asked. "For shooing the birds away. For sitting me down on this bench. For just, for being there." "But I thought you were mad at me! For how the crows attacked your dog," the man asked, puzzled. "Yes, that, " the woman sighed, then continued with a wavering smile: "It's hardly your fault, really. They're wild beasts, after all." The old man wasn't sure he agreed, but said nothing. He was thinking about the wink he was more and more certain he saw as the crow flew off.

Well, I guess I'd better be going," the woman said, setting her dog down, stading up from her seat. "By the way, I'm Anne," she announced, turning to look at the man with a genuine smile that revealed a pair of endearing dimples. "Hello Anne, I'm Frank," the man replied, tipping his cap ever so slightly. "Hello Frank. Have a good day," Anne said before turning down the path throught the park with her dog. The old man, Frank, sat on the bench feeling just a tad lonely with the departure of Anne and her Frilly.

***

The old man - by the way, his name was Frank - sat on the bench in the park. Just like he sat every day, at the same time. His carefully trimmed beard had turned silver more than a decade ago, his bald head was protected by a cap. His impeccable clothes were pressed and clean, his loafers newly shined. He had a half-drunk bottle of Coke Zero on the bench next to him, a half-smoked cigar between his lean fingers, and an empty case of Café Crèmes in his other hand. 

He watched the three crows hopping and cawing on the ground before him as he absentmindedly dropped the cigarillo case to the pocked of his immaculate black leather jacket. He heard a distant yip and lifted his face expectantly in time to see the woman, Anne, emerge from the forest with her little black dog named Frilly bouncing happily in front of her. 

"The crows fled as the woman and her dog approached, Frilly giving a squeal and a bark, Anne, pulling her back, saying: "You silly Frilly! You think you can catch a crow? You can't fly girl!" right before they reached the man on the bench. "Good day, Anne!" exclaimed Frank from his seat. "Good day, Frank," returned the woman with a wide smile, aand then she sat on the bench, next to the man.

They chatted a bit, about the winds and the sun and the snows to come, about dogs and crows and how Frilly caught a mouse. They talked for a bit and then some more, but the woman needed to go, Frilly needed to be fed, house chores needed to be done. Regretfully she got up and promised herself that tomorrow she'd come earlier. She bid him goodby and was on her way, a color spot in her yellow rain coat, when the world around was black.

The old man sat on the bench and watched her go. He felt a strange pull in the his heart. He felt lonely like he did every day when Anne left. "I believe I'll invite her for tea one of these days," he muttered to himself. The crow called Eric heard him and hopped happily at his feet. 

Author's note

There is this old man in our neighborhood. Every day he sits on the same park bench with his cigar and Coke, feeding the crows. His attire is alwasys impeccable, and his beard is silver gray. That's as far as the truth behind this story goes. His presence on the park bench, day after day after day, inspired me, and I wrote a story. 

Lue koko tarina / Read the whole story »

Jouluyön taika

Jouluyön hiljainen huntu
Peittää maailman taiallaan
Ilmassa odotuksen tuntu

Luonto hetkeksi seisahtunut
Taivaalla tuikkivat tähdet
Horisontissa himmeä utu

Pihan kynttilöiden loisteessa
Yö väreilee taianomaisesti
Pienten jääkiteiden hohteessa

Author's note

Runollinen Facebook-päivitys jouluyöltä muutaman vuoden takaa: "saunan jälkeen olo raikas. taivas on osin tähtikirkas, horisontissa pieni utu. ilta väreilee taianomaisesti pienten jääkiteiden hohtaessa pihavalojen loisteessa" jalostui joulurunoksi.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Aurinko

Aurinko lempeänä ihollani
Ilmassa kukkien keveä tuoksu
Kimalainen mesimaljan äärellä
Ei tuulenvirettäkään lehvillä kun käyn 
Metsäpolkua pitkin

Aurinko kuumana kasvoillani
Pilvet kaukana taivaanrannassa
Pääskysen kirkaisu taivaankaarella
Lämmin vesi hyväilee ihoani kun kellun 
Tyynen järven pinnalla

Aurinko hehkuvana taivaanrannassa
Metsänreuna purppuraisena hehkuva
Telkän sukellus auringonsillan alla
Pilvenreunat hohtavat kultaisina kun istun
Ilta-auringon loisteessa

Author's note
Oli Eino Leinon, sekä suven ja runon päivä. Isälläni on yleensä ollut tapana lähettää minulle silloin runo. Huomasin päivän ensin ja kirjailin ensimmäisen säkeen isälleni tekstiviestinä koiralenkillä. Loppu syntyi iltasella paljussa.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Kuoleman kutsu

Usva ympärilläni
Tykkien jyske korvissani
Makaan kivisellä tantereella
Odotan osumaa, odotan kuolemaa

En pelkää kuolemaa
Sen kutsu soi sisälläni
Seireenin laulun tavoin
Luvaten vapautta elämästä
Ahdistuksesta, huolista, suorittamisesta

Usva hälvenee
Tykkien jylinä taukoaa
Aurinko koskettaa kasvojani
Sen säde ojentuu kuin käsi
Luvaten toivoa ja rakkautta

Tartun ojennettuu käteen
Nousen kovalta vuoteeltani
Näen elämän ympärilläni
Kuoleman kutsu kaikkoaa

Author's note
Elämä on kamppailua. Joskus se väsyttää.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Kuura

Kuura tuijotti masentuneena todistustaan. Viimeisen vuoden aikana numerot olivat lähes järkiään pudonneet seiskaan. Kymppejä ja ysejä komeili enää muutaman lempiaineen vieressä. Matikka, englanti ja historia olivat ainoat aineet, jotka eivät olleet kärsineet jo yli vuoden jatkuneesta masennuksesta. Kuura ei vain jaksanut keskittyä. Ei jaksanut opiskella. Hyvä kun jaksoi päivästä toiseen nousta sängystä ja raahautua kouluun. Eikä aina jaksanutkaan.

Numeroita enemmän Kuuraa kuitenkin häiritsi nimi todistuksen yläreunassa: Saimi Johanna Laakso. Saimi! Nimi, jonka hän oli syntymässään vanhemmiltaan saanut, mutta joka maistui nyt pahalta suussa. Kuura hän on! Saimi on väärin. Saimi on tyttö, mutta Kuura on poika. ”Kurjaa, ettei antamamme nimi sinulle kelpaa”, oli isä tuumannut, kun Kuura oli kertonut haluavansa tulla kutsutuksi Kuuraksi. Isä oli pahoillaan ja ilmiselvästi loukkaantunut. ”Ei Saimissa nimenä mitään vikaa ole, minä vain en ole tyttö!” oli Kuura huudahtanut.

Isän kanssa oli muutenkin aluksi vaikeaa, tai ainakin vaikeampaa kuin äidin kanssa. Oli äitikin hetkeksi jähmettynyt paikalleen Kuuran ilmoituksen kuultuaan. ”Äiti, sano edes jotain!” oli Kuura parahtanut ja alkanut itkeä. Se oli herättänyt äidin hämmennyksestään. Äiti oli sulkenut Kuuran syliinsä ja silittänyt hiuksia. ”Anteeksi. Mennään sun huoneeseen juttelemaan lisää”, oli äiti pyytänyt. Siitä saakka äiti oli ollut Kuuran tukena, mutta äitikään ei ollut saanut koulua muuttamaan Kuuran nimeä papereihin. Opettajista sentään useimmat olivat ottaneet oikean nimen käyttöön.

Vihanpuuska ravisteli Kuuraa ja hän rutisti todistuksen palloksi nyrkkiinsä. Kiukku kuitenkin suli yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin ja Kuuran hartiat lysähtivät. Nyt hän saisi isän kiukun niskoilleen, kun oli mennyt ryttäämään todistuksensa. Lannistuneena hän työnsi paperin laukkuunsa ja laahusti ulos luokasta. Kukaan ei huudellut perään hyvää kesää ja jatkoa elämään – opettajankin huomio oli muissa oppilaissa, jotka mielin kielin ojensivat tälle kortteja ja kukkia – mutta Kuura tunsi katseet selässään. Luokan kummajainen.

Kuura asteli koulun käytävää pää painuksissa. Jossakin avautui luokan ovi ja lauma nuorempia koululaisia ryntäsi käytävään äänet täynnä kesäloman alun tuomaa riemua. Kuura katsahti metelöivää ryhmää ja hymähti. Takana olivat ne ajat, jolloin hänkin kuului joukkoon, nauroi muiden mukana ja heitteli yläviitosia kavereilleen. Se kaikki oli muuttunut yläasteen aikana.

Koulun pihalla odottavia vanhempiaan kohti kulkiessaan Kuura muisteli kevätjuhlapäivää kolme vuotta sitten. Kuudennen luokan keväällä kaverit olivat alkaneet kysellä, millaisen mekon Kuura aikoi laittaa juhlaan. ”Mun äiti osti mulle tosi ihanan lilan juhlamekon ja viiden sentin korkokengät!” oli Lotta selvittänyt ystävilleen. ”Mä haluaisin sellaisen ihanan sinisen kukallisen hihattoman mekon. Näin sellaisen kerran yhden kaupan ikkunassa”, haaveili puolestaan Mia.

Kuura oli ollut ihan hiljaa. Hänen mielessään oli risteillyt vain yksi sana: mekko. Mekko? Kuura oli viimeksi pukenut mekon päälleen viiden vanhana. Se oli jo silloin tuntunut jotenkin väärältä ja hän oli saanut äidin vakuuttuneeksi, että housut ovat ihan hyvä juhlavaate. Kuudennen keväällä Mia ja Lotta puhuivat mekoista ja meikeistä ja kaikesta tyttömäisestä, ja Kuura oli alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi, kun ei häntä moiset kiinnostaneet.

Lopulta Kuura oli kuitenkin pyytänyt äitiään ostamaan hänellekin juhlamekon ala-asteen päättäjäisiä varten. Äidin silmissä oli välkähtänyt; oliko pienestä saakka poikamainen tytär löytämässä tyttöä sisältään? Kuura tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei oikeasti olisi mekkoa halunnut edes, mutta työnsi tunteen jonnekin päänsä syvimpiin notkoihin. Samaan paikkaan, minne oli työntänyt rintojensa vastikään alkaneen kasvun aiheuttaman ahdistuksen. Kuura ja äiti olivat löytäneet kauniin pinkin mekon. Mekko miellytti Kuuran silmää, mutta ihminen sen sisällä tuntui olevan väärä.

Urhoollisesti Kuura kuitenkin oli pukenut mekon juhliinsa. Korkokenkiä hän ei ollut kyennyt haluamaan, vaan äiti oli ostanut hänelle kukalliset kangastossut, joiden käyttö oli jäänyt lopulta yhtä vähäiseksi kuin jos kyseessä olisivat olleet ne korot. Ei Kuura niitä saanut jalkaansa toiste laitettua, vaikka kuinka oli ajatellut, että nytpä opettelen olemaan tyttömäisempi, niin sovin paremmin joukkon!

Seitsemännen luokan aikana Mia ja Lotta alkoivat käyttää koulussakin hameita ja meikata päivittäin. ”Sä olet niin poikamainen. Mikset sä ikinä käytä hameita?” oli Lotan jatkuva valitus Kuuralle. ”Sun kannattaisi alkaa kans meikata, niin pojat alkais kiinnostua sustakin”, oli puolestaan Mia analysoinut. Kuura oli tuumaillut mielessään Mian ja Lotan lähes päivittäin toistunutta kritiikkiä ja viimein oli pyytänyt äitiä kanssaan hame- ja meikkiostoksille.

Koko seiskaluokan Kuura yritti. Hän ihan tosissaan yritti. Käytti koulussa hameita ja sukkahousuja, meikkasi silmänsä ja matki Lottaa ja Miaa tyttömäisessä käytöksessä. Kuuran sisin kuitenkin huusi hädissään: ”Olet feikki! Tämä on väärin! Esität jotain mitä et ole!” Mitä enemmän Kuura yritti, sitä enemmän häntä ahdisti ja masensi. Seitsemännen luokan keväällä Kuura tarttui ensimmäistä kertaa veitseen ja viilsi käsivarteensa ohuen viillon.

Veren valuessa käsivartta pitkin oli Kuura miettinyt, että tämä on hyvä. Minä en ole oikeanlainen, olen vääränlainen. Tämä on hyvä. Kipu tuntui lohdulliselta, joltakin konkreettiselta. Kuurasta tuntui hyvältä rankaista itseään, sillä hän oli vääränlainen. Virheellinen. Ainakin viillon tuoma kipu oli jotain todellista, mihin tarttua. Sisimpänsä tuskaa Kuura ei kyennyt käsittämään. Hän oli työntänyt kaiken liian syvälle, yrittänyt liian paljon olla jotain, mitä muut halusivat hänen olevan. Hän ei enää löytänyt itseään sen alta.

Äiti ja isä kotona olivat hädissään katselleet Kuuran vajoamista yhä syvemmälle masennukseen koko seitsemännen luokan ajan. Kuura oli työntänyt heidät pois, sulkeutunut ja lakannut puhumasta kummallekaan enää mitään. Koulun psykologilla Kuura kävi koko kouluvuoden ajan ja lopulta toukokuussa psykologi oli tarttunut Kuuran käteen ja sanonut: ”Kuule, nyt on asia niin, että mä haluan kutsua sun vanhemmat ja nuorten psykiatrisen konsultointiryhmän keskusteluun. Sopiiko?” ”Ihassama”, oli Kuura murahtanut vastaukseksi.

Siitä oli alkanut Kuuran jo pari vuotta kestänyt kamppailu masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan. Välillä se oli vienyt hänet pariksi viikoksi osastollekin. Kerran oli Kuura jo ollut valmis viiltämään ranteensa auki viimeisen kerran. Jokin pieni ääni hänen sisällään oli kuitenkin vielä silloinkin saanut lähettämään äidille viestin: ”Auta.” Äiti oli soittanut heti takaisin ja Kuura oli itkenyt puhelimeen: ”Äiti, anna anteeksi, mä en jaksa enää!” ”Nyt laita se puukko pois, mä tule sinne”, oli äiti ilmoittanut ja soittanut paikalle ensin ambulanssin tajuttuaan, että hänellä kestäisi aivan liian pitkään päästä Kuuran luo.

Viimein yhdeksännellä luokalla oli Kuura alkanut ymmärtää erilaisuutensa syytä. Sitä, miksi ahdisti. Se tuli vähän yllätyksenä hänelle itselleenkin, muttei sittenkään ollenkaan yllättäen. Vähän kerrassaan ymmärrys siitä, että hän oli poika, ei tyttö, hiipi tajuntaan. ”Siksi seurustelu pojan kanssa viime kesänä ahdisti. Olin ihan väärässä roolissa! Ja siksi tämä keho ahdistaa niin paljon. Olen ihan väärässä kehossa!” oli Kuura kertonut äidilleen sänkynsä laidalla, yrittäessään selittää, miltä hänestä tuntui.

Äidille kertominen ja äidin hyväksyntä olivat olleet Kuuralle ensimmäinen iso ja helpottava askel. Isälle kertominen olikin jo vaikeampaa, sillä konservatiivinen isä oli yhä sitä mieltä, ettei mitään sellaista transsukupuolisuutta olekaan. ”Sä olet lukenut ihan liikaa Internettiä! Tuo on sellaista muotivouhotusta vaan. Kyllä se ohi menee, kunhan selvittelet siellä terapiassa traumasi”, oli isä jyrähtänyt, ja Kuura oli juossut huoneeseensa itkemään.

Sängyltään hän oli nyyhkytystensä lomasta kuullut, miten äiti yritti parhaansa mukaan selittää Kuuran isälle, mistä oli kyse. Isä väitti vastaan niin että talo raikasi ja äidiltäkin oli jo palaa pinna. ”Kuuntele nyt, Kari!” oli äiti lopulta pamauttanut sellaisella äänellä, jota Kuura tiesi isänsäkin kunnioittavan.

Kuura näki mielessään äitinsä seisomassa hajareisin keskellä olohuoneen lattiaa, kädet puuskassa ja silmät leimuten, suu tiukkana viivana, kun äiti jatkoi: ”Mä tajuan, että tää on sulle vaikeeta. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sun lapsesi kanssa. Sä selvittelet tunteesi keskenäsi, muttet vedä Kuuraa siihen mukaan. Jollet sä anna Kuuralle täyttä tukeasi, sä menetät sen!” Sen jälkeen oli taloon laskeutunut hiljaisuus, ja vaikka isä yhä kieltäytyi kutsumasta Kuuraa Kuuraksi tai pojaksi, ei hän sentään enää kutsunut tätä Saimiksi tai tytöksikään.

Koulun ovi pamahti kiinni Kuuran perässä. Viimeisen kerran astun tästä ovesta ulos, tuumi Kuura mielessään. Isä ja äiti heiluttivat pihan laidalta, missä he seisoivat mummin, vaarin ja Kuuran pikkusiskon Selman kanssa. Selma hyppi Kuuraa vastaan: ”Millasen tokarin sä sait? Näytä! Näytä! Mulla oli kaikki kiitettäviä!” Kuura murahti vastaukseksi: ”No en mä nyt sulle näytä ainakaan.” Äiti loi Kuuraan varoittavan katseen ja huokaisten Kuura veti ryppyisen todistuksen Selman ja muiden nähtäväksi.

Isä tuijotti paperia epäuskoisena. Ei hän tainnut edes huomata numeroita, sillä hän vain parahti: ”Mitä ihmettä tolle paperille on tapahtunut? Siis ruttasitko sä todistukses?” ”Joo, kun mua niin harmitti toi nimi”, Kuura mutisi kengänkärkiään tuijottaen, odottaen isän nuhdesaarnaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, vaan isä asetti vain hetkeksi kätensä Kuuran olalle. Ihanko isältä herui hänelle myötätuntoa? Kuura loi yllättyneet silmänsä isään, mutta tämä oli jo vetäytynyt takaisin kuoreensa.

”Noh, onhan siellä muutama kymppi ja ysikin”, tuumasi vaari todistuksesta ykskantaan. Vaari jaksoi aina katsoa asian valoisaa puolta. Silloinkin, kun Kuura oli viimein uskaltautunut kertomaan vaarille ja mummille transsukupuolisuudestaan, oli vaari hetkeäkään empimättä todennut Kuuralle: ”Selvä. Pääasia, että olet.” Mummi se oli alkanut vähän hössöttää ja kysellä että kuinka nyt noin ja onhan se nyt harmi ja Saimi oli niin kiva nimi. ”Vaan eipä sen väliä, olet sellainen kuin olet ja meille aina rakas”, oli mummikin lopulta sanonut ja sulkenut Kuuran syliinsä.

Koulussa eivät asiat olleetkaan menneet ollenkaan niin kivasti. Mia ja Lotta olivat jo kahdeksannen luokan aikana alkaneet karsastaa masentunutta ja usein yksinään jurottanutta ystäväänsä, mutta Kuuran kerrottua heille sukupuolestaan ja uudesta nimestään olivat he kääntäneet selkänsä kokonaan. Eivät vallan pahuuttaan, tiesi Kuura, mutta he eivät vain osanneet kohdata asiaa millään tavoin. Heidän ystävänsä olikin poika. Jolla on tissit. Vaikkakin Kuura jo käytti binderia silloin.

Muu luokka alkoi Kuuran muodonmuutoksen myötä kaikota niinikään. Binderi, lyhyiksi nyrhityt hiukset, poikamaiset vaatteet. ”Friikki!” huusivat pojat. ”Feikki!” huusivat tytöt. Liikuntatunneille Kuura ei enää osallistunut ollenkaan, sillä poikien tunneille häntä ei huolittu ja tyttöjen tunneille hän ei halunnut. Onneksi liikunnanopettaja oli avarakatseinen ja salli Kuuran suorittaa liikunta itsenäisinä liikuntasuoritteina.

Nyt peruskoulu oli ohi. Kuura huokaisi tyytyväisenä. Elämä näytti ihan pientä valonsädettä pilvien lomasta, sillä kuukausi takaperin oli nuorisopsykiatrian polilta lähtenyt lähete nuorten transpolille ja syksyllä odotti sen prosessin käynnistymisen lisäksi ihan uusi koulu ihan uusine ihmisineen. Koulu, johon Kuura menisi poikana, ei tyttönä eikä poikaa leikkivänä tyttönä, kuten nyt jo entiset luokkakaverit häntä olivat pitkin kevättä solvanneet.

”Lähdetäänpä kaikki jäätelölle”, komensi vaari ja nappasi Kuuran ja Selman kainaloihinsa. Äiti, mummi ja isä seurasivat perässä, kun he kävelivät autoille ja ajoivat jo tutuksi käyneeseen rantakahvilaan jäätelöannoksille kesän alkamisen kunniaksi.

***

”Mitä sä puhuit sun työntekijän kanssa?” kysyi Kuura äidiltä, kun he lähtivät yhtä matkaa transpolilta kotiin. ”Se kyseli kaikkea sun lapsuudesta ja leikeistä ja muusta”, äiti vastasi. ”Aijaa, no mun työntekijä kyseli ihan samoja juttuja. Mitä sä sit sille sanoit?” Kuura uteli.

Äiti mietti, miten tiivistäisi kokonaisen tunnin keskustelun muutamaan lauseeseen. ”No, mä kerroin siitä, miten sä pienenä leikit sekä tyttöjen että poikien kanssa ja leluilla. Ja siitä, miten sä olet aina viihtynyt verkkareissa hametta paremmin”, aloitti äiti, jolloin Kuuraa alkoi naurattaa. ”Joo, mä muistan eskarin kevätjuhlan, kun iskä antoi lähteä sinne verkkareissa ja sä olit kamalan vihanen, kun ei ollut mitään siistimpää päällä!” Kuura muisteli. ”Totta,” naurahti äiti, ”muttet sä sillonkaan enää tainnut hameita kelpuuttaa…”

”No, mitä muuta?” usutti Kuura äitiä jatkamaan. ”Mä kerroin sille siitä yhdestä kerrasta päiväkodissa, niiden transformereiden kanssa”, äiti sanoi. ”Ai siitä, kun se täti otti multa transformerit pois ja käski leikkimään tyttöjen kanssa barbeilla?” Kuura kysyi ja jatkoi, kun äiti nyökäytti, ”Joo, mä kerroin niille siitä kans.” ”Nii siis ja sit mä kerroin ihan vaan kaikkea siitä, miten meillä ei oikeastaan koskaan sua tai Selmaa ole yritetty pakottaa tytön tai pojan muottiin, vaan ootte saaneet itse valita vaatteet ja leikit ja kiinnostuksen kohteet”, äiti tiivisti. Kuura nyökytteli päätään. Niin se oli kotona aina ollut.

”Kerroitko sä siitä PuuhaPete-ilmapallosta? Mä haluun Puuatete-iimapallon!” Kuura maukui pikkulasta leikkien. ”Kerroinhan minä siitäkin”, naurahti äiti, ”ja siitä miten sä seiskalla Mian ja Lotan takia yritit löytää sisäisen tyttösi ja epäonnistuit.” ”Mm. Se oli aika kamalaa aikaa”, tuumi Kuura, ”mut huomaaksä äiti, että mä voin jo paljon paremmin?” Äiti katsahti Kuuraa: ”Totta kai huomaan, rakas! On ihanaa nähdä sun taas hymyilevän!”

Käynti oli jo Kuuran neljäs kerta transpolilla. Isä oli tavannut vanhempien työntekijää kerran ja äiti oli tapaamisessa tämän kanssa toista kertaa. Isä oli tuumannut melko ykskantaan oman käyntinsä jälkeen, että hän mieluummin jättää käynnit väliin. Äiti taas kävi mielellään juttelemassa työntekijän kanssa toiveenaan, että sillä edesauttaa Kuuran pääsyä maaliin prosessissa.

Koko transpoliprosessia varjosti se mahdollisuus, että he siellä tulisivatkin siihen tulokseen, että lapsella on joku ihan muu syy kehodysforiaan kuin transsukupuolisuus. Äiti tiesi tämän hienoisenkin epävarmuuden ahdistavan Kuuraa melkoisesti ja oli päättänyt tukea kaikin mahdollisin tavoin prosessia. Siitä luvattiin myös pitkää ja sekin ahdisti Kuuraa melkoisesti.

Vuosi oli lyhin aika, jossa sen voisi saada päätökseen, ja sekin tuntui Kuurasta ikuisuudelta, vaikka hän uudessa koulussa kävikin kaikille pojasta – hän jopa sai osallistua poikien liikuntatunneille ja uinnista annettiin vapautus. Koulussa Kuura oli myös löytänyt uusia samanhenkisiä kavereita – ystäviä, joita ei kiinnostanut oliko Kuura tyttö, poika vai jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan. Ihmisiä, jotka ottivat ihmisen ihmisenä.

Olipa sieltä koulusta löytynyt myös tyttö, kaunis saman ikäinen Ani, joka oli ilmaissut kiinnostuksensa Kuuraa kohtaan. Jonkin aikaa he olivatkin käyneet ulkona yhdessä ja kuulostelleet ystävyytensä syventämistä, mutta lopulta Kuura oli huomannut, että vaikka Ani oli hänestä kiva ja tavallaan ehkä voisi tunteitakin olla, Kuuran katseet kääntyivät aina lopulta poikiin. Ei ollut Anillekaan reilua alkaa seurustella tosissaan ja kuitenkin olla kiinnostunut toisista pojista. Ani oli ottanut sen aika raskaasti, mutta Kuuran oli oltava itselleen rehellinen, jos halusi itsensä löytää.

***

Talven mittaan Kuura yritti käydä koulua parhaansa mukaan, vaikka välillä se uudessakin koulussa kävi lähes ylivoimaiseksi. Alkuun uusi koulu oli vaikuttanut paljon vanhaa kivemmalta, mutta niin vain sieltäkin löytyi irvailijoita ja suoranaisia kiusaajia. ”Kuuraketti! Lähtee lentoon, kolmee! Kaksii! Yksii!” huusi Kuuraa kaksi kertaa isompi poika kerran pihalla ja lennätti tämän hankeen. ”Hankeen kuura kuuluukin”, räkätti vieressä toinen. Kuura pudisteli lumet vaatteistaan ja poistui paikalta sanaakaan sanomatta.

Ystävien ansiota oli, että Kuura jaksoi kouluun melkein joka päivä raahautua, vaikka usein jäi tunteja välistä, etenkin jos ne sattuivat olemaan yhteisiä pahimpien kiusaajien kanssa. Kuura kävi säännöllisesti transpolilla ja toivoi joka kerta kuulevansa, että prosessi olisi jo loppusuoralla. Turhaan toivoi. Joka kerta hänelle sanottiin samaa: ”Tässä nyt vielä menee. Vähintään puoli vuotta, ehkä enemmänkin. Meillä on vähän lääkäripulaa ja sitä paitsi nämä psykologiset tutkimukset ovat vielä kesken.”

Kesän kynnyksellä prosessi nytkähti viimein askeleen eteenpäin, kun Kuura lähetettiin hormoni- ja perimätesteihin. Äiti vei Kuuran terveyskeskuksen labraan, missä piti ottaa kaksitoista putkellista näytettä. Se oli melkoinen määrä verta! Kuura melkein pyörtyi puolivälissä ja pyysi äidin luokseen. Tämä istui Kuuran viereen ja lapsensa kädestä pitäessään muisteli aikaa, jolloin Kuura ei ollut päästänyt edes käsivarren mitan päähän. Hän tunsi kiitollisuuden hyökyvän ylitseen siitä, että sai olla taas mukana lapsensa elämässä.

”Äiti, voitasko mennä syömään jotain tän jälkeen? Vaikka sushia?” Kuura pyysi, kun viimeistä tuubia täytettiin. ”Mennään vaan, oot sä sushisi ansainnut”, äiti vastasi ja puristi kevyesti Kuuran kättä. Kuura nousi varovasti tuolista ja otti muutaman huojuvan askeleen. ”Pysytkö sä pystyssä?” Äitiä nauratti. Kuura mulkaisi äitiään, veti syvään henkeä ja ärähti: ”Joo. Mennään nyt.”

”Pitäskö viedä Selmalle jotain ruokaa kotiin kans?” pohti äiti viimeisen sushipalan nielaistuaan. ”Kyllä kai. Mutta se varmaan haluais mieluummin Mäkistä nugetteja”, vastasi Kuura. Äiti katseli poikaansa pohdiskelevasti. Kuuran silmistä kuulsi välittäminen pikkusiskosta, vaikka kovin usein lapset vain tappelivat keskenään, ärisivät toisilleen ja olivat suorastaan ilkeitä.

Kuura ja Selma eivät tuntuneet tulevan toimeen ollenkaan keskenään, mutta silti heidän välillään asui kiintymys, sisaruksellinen rakkaus. Kun Kuura oli kertonut Selmalle olevansa poika, oli Selman ensireaktio ollut aidon ilahtunut: ”Mä oon aina toivonutkin että sä oisit mun veli! Vaikka vähän niinkun velihän sä oot ollut aina, niinkun sillon kun puolustit mua koulun pihalla. Saanks mä siis nyt kutsua sua proidiks?” Kuuraa oli naurattanut: ”Tietty. Proidiks nimenomaan.”

Joitakin vuosia aiemmin Kuura oli tosiaan koulun pihamaalla huomannut pikkusiskoaan kurmoottaneen pari vuotta Selmaa vanhemman tytön. Kuura oli mennyt tytön luo ja ilmoittanut: ”Jätä mun siskoni rauhaan tai sulla on kohta hampaat sisässä ja silmä mustana!” Selma oli katsonut isosisarustaan ihailevasti kuin pikkusisko isoveljeä ikään.

”Mä en ole halunnut Selman joutuvan mun mustiin syövereihini. Siksi mä olen pitänyt sen loitolla”, tokaisi Kuura yhtäkkiä äidille, kuin tämän ajatukset arvaten. Äiti katsahti Kuuraan, joka jatkoi: ”Mut kyllä se kans osaa olla ihan hiton ärsyttävä!” ”Se vaan haluaa sun huomiotas”, hymähti äiti vastaukseksi. ”No aika kökösti se sitä pyytää!” Kuura töksäytti. Äiti raapi päätään ja tuumi, ettei Selma tainnut oikein muuta tapaa osata. ”Ja tuollastahan se sisarusten välillä usein on,” äiti totesi, ”sellasta se oli mun ja Riikankin välillä.”

Kuura nousi lähteäkseen, sillä äidin muistelut lapsuudestaan siskonsa kanssa eivät innostaneet. Äiti ymmärsi vihjeen, eikä edes yrittänyt jatkaa ajatustaan. ”Millon sä saat tulokset?” hän kysyi sen sijaan Kuuralta. ”Meen hormonipolille kolmen viikon kuluttua kuulemaan ne. Ja ne tekee kai siellä vielä jotain tutkimuksia”, Kuura kertoi. ”Onko sulla vieläkään tietoa lääkärin tapaamisesta diagnoosia varten?” äiti kysäisi varovasti. ”No ei ole!” Kuura melkein huusi turhautuneena.

***

Maaliskuu oli jo pitkällä, kun Kuura kahlasi vastasataneen lumen läpi kotiin. ”Että tätä pirun luntakin tartti vielä sataa lisää, vaikka on jo maaliskuu!” sadatteli Kuura mielessään pahantuulisena. Kotioven avattuaan hän noukki postin ja päivä kirkastui kertaheitolla, vaikka aurinko olikin pysytellyt lumisadepilvien takana koko viikon. Kuura päästi kiljaisun ja tuijotti käsissään olevaa kirjettä. Kirjeessä luki vastaanottajan nimi: Kuura Aleksi Laakso.

”Äiti! Äiti!!” Kuura huusi, joskin turhaan, sillä kotona töitä tehnyt äiti oli jo kiljahduksen kuullessaan rientänyt eteiseen katsomaan, mikä oli hätänä. ”Mikä on? Kaikki okei?” äiti kuulosteli. ”Kaikki on paremmin, kuin okei! Katso! Kat-so!” Kuura hihkui hyppien tasajalkaa äidin edessä ojentaessaan kirjettä äidille. Äiti hymyili ja tarttui Kuuraa olkavarresta. ”Sun ensimmäinen kirjeesi uudella nimelläsi. Siellä täytyy olla päätös nimenvaihdoksesta. Onnea Kuura!” äiti lausahti ja halasi poikaansa.

Kuura avasi kirjeen vapisevin käsin ja sehän sieltä löytyi. Kauan odotettu todistus uudesta nimestä. ”Nyt ei muuta kuin uusimaan passi”, äiti totesi käytännöllisesti. Kuura tuijotti paperia ja onnen kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Niin kauan hän oli odottanut, että voisi vaihtaa virallisesti itselleen pojan nimen. Kuura olisi saattanut vielä mennä läpi teknisesti tytöllekin, mutta hän halusi saman tien myös toiseksi nimekseen Aleksin, eikä sitä ainakaan olisi ennen diagnoosia myönnetty.

Helmikuun puolivälissä, juuri ennen vanhojen tansseja, joihin Kuura oli hivenen vastahakoisesti lupautunut mukaan poikien vähäisyyden vuoksi, oli Kuura viimein saanut kauan kaivatun diagnoosin. Lääkäri oli Kuuran kolmas, eikä ollut tavannut sen paremmin Kuuraa kuin vanhempiakaan ennen diagnoosin antoon päättynyttä tapaamista. Transpolin työntekijät olivat kuitenkin tehneet kotiläksynsä ja vakuuttivat lääkärille äidin säestyksellä, että diagnoosi on oikea.

Isä oli istunut huoneen nurkassa ja enimmäkseen pitänyt suunsa kiinni, vaikka olikin viimeiseen saakka toivonut, että jotenkin koko homma katoaisi ja hän saisi Saiminsa takaisin. ”Nimi nyt ei ainakaan mene läpi”, oli isä kotona murahtanut ja Kuura oli pahoittanut mielensä. Miksei isä voinut hyväksyä häntä kokonaan, sellaisenaan? Äiti oli kivahtanut isälle takaisin: ”No todellakin menee, ei Kuura ole edes ainoa Kuura tässä maassa!”

Isän kykenemättömyys hyväksyä Kuura Kuurana ja päästää irti Saimista oli ikävä varjo Kuuran onnen yllä. Ei isä päivittäin mistään huomautellut ja enimmäkseen Kuuran ja isän suhde oli lämmin ja hyvä, mutta aina kun asiasta puhuttiin, alkoi isä murahdella ja ärähdellä ja usein satutti Kuuraa ymmärtämättömillä sanoillaan. Äiti yritti parhaansa mukaan auttaa isää ymmärtämään ja Kuuraa olemaan ottamatta itseensä, mutta silti se vähän hiersi.

Viikot kuluivat nimenvaihdon jälkeen, mutta odotettua kutsua hormonipolille blokkeri- ja testohoitojen aloittamiseksi ei vain kuulunut. Lopulta Kuura soitti hormonipolille kysyäkseen ja sai hämmentävän vastauksen: ”Ei täällä mitään lähetettä sun henkilötunnuksellasi näy.” Transpolilta puolestaan vakuuttivat lähetteen lähteneen saman päivänä kuin Kuura sai diagnoosin. Parin päivän päästä se näkyi viimein hormonipolillakin ja sieltä soitettiin Kuuralle, että heti seuraavalla viikolla voisi tulla käymään.

Kesäloman alun kunniaksi Kuura sai ensimmäisen blokkeripiikkinsä ja syksyllä syyslukukauden alun kunniaksi, aivan kahdeksannentoista syntymäpäivänsä tienoilla, ensimmäisen annoksen testosteronia. Poika oli yhtä hymyä. Tie väärästä sukupuolesta oikeaan myös fyysisesti oli viimein alkanut. Tie edessä oli vielä pitkä, mutta Kuura tunsi olonsa hyväksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin rintaa ei puristanut epätietoisuus itsestä vaan varma hymy valaisi kasvoja pojan katsoessa tulevaisuuteen. Tunnelin suu näkyi jo.

Author's note
Poikani syntyi aikoinaan tytön ruumiiseen. Kätilökin julisti lapseni ensin pojaksi, kunnes korjasi sanansa, eikun siis tyttö. Tuota lipsahdusta olen monet kerrat miettinyt kulkiessani poikani rinnalla hänen tiellään tyttöoletetusta pojaksi. Tämä tarina on poikani tarina, mutta myös lukuisten muiden transnuorten tarina. Tämä tarina on tosi, vaikkei olekaan. 

Lue koko tarina / Read the whole story »

Sateenkaarisilta

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Nousisin maan tomusta
liukastelisin väreissä kiivetessäni
kohti sateenkaaren korkeuksia

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Saavuttaisin sillan huipun
Kauhoisin vettä janooni
Sateen ropistessa auringon paisteessa

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Laskisin alas siltaa
Vauhdin huumatessa mieleni
Sotkeutuisin elämän väreihin

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Olisi kuolema kuin ruukullinen kultaa
Sateenkaaren päässä
Täysillä eletyn elämän lopussa.

Author's note

Olin tulossa poikani kanssa kaupasta päivänä, jona vuoroin satoi vettä, vuoroin paistoi aurinko ja välillä satoi ja paistoi yhtaikaa. Ei siis ollut ihmekään, että taivaalle ilmestyi sateenkaari. Poikani hihkaisi: "Kato nyt, se on kokonainen kaari! Hitsin kirkas!" Sitä se oli. Täydellinen kirkas sateenkaari, niin kaunis. Ehdotin leikilläni, että lähdettäisiin etsimään sen päästä kultaa. Poika tokaisi lakonisesti, ettei jaksa vaivautua. Sateenkaari, elämänkaari, tomu täällä, kulta sen toisessa päässä. Se jäi alitajuntaani vellomaan, kunnes purkautui ulos runona.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Oliivipuun katveessa

Marion istui kivetyllä patiollaan lepotuolissa selaillen hajamielisesti aikakauslehteä, jonka oli napannut mukaansa, kun hän kuukautta aiemmin oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Sen piti olla matkalukemista, mutta eihän hän ollut malttanut sitä edes avata matkalla. Ei lennolla, ei katamaraanissa. Hänen mielensä oli myllertänyt aivan liikaa. Eihän hän oikeastaan edes ollut mikään aikakauslehtien lukija, mutta kirjaan olisi ollut vielä vaikeampi keskittyä.

Aurinko paahtoi kuumasti vaikka oli vasta aamupäivä, mutta Marionin lepotuoli oli varjoisan olkikatoksen alla, missä kuumuus tuntui miellyttävältä alati puhaltavan tuulen tuiverruksessa. Marion imaisi huikan freddo cappucinostaan ja nosti katseensa lehdestään, jossa ei oikeastaan ollut mitään mielenkiintoista luettavaa. Miten kauas kotoa hän olikaan tullut ja miten hyvältä se tuntui.

Elämä ei ollut näyttänyt Marionille valoisimpia puoliaan viime aikoina. Työ kirjakustantamossa oli loppunut kuin seinään kymmenen vuoden uran jälkeen. Yllättävä sairaus oli vienyt voimat pitkäksi aikaa ja toipuminen oli hidasta. Viimeinen pisara oli isän aivoverenvuoto, joka vei tämän hautaan vain viidenkymmenen viiden vuoden ikäisenä.

Marion ikävöi isäänsä. Hautajaisista oli puoli vuotta aikaa, mutta paine rinnassa ei vain hellittänyt. Niinä harvoina hetkinä, joina hän salli isän muiston kivuta mielensä pinnalle saakka, kyyneleet alkoivat valua saman tien. Isä oli Marionille läheisempi kuin äiti. Isän kanssa hän oli retkeillyt, pelannut lautapelejä ja jalkapalloa, isä luki iltasadut äidin ollessa usein iltavuorossa töissä.

Kyyneleet kihosivat Marionin silmiin ja valuivat poskille. Isän kuoleman jälkeen välit äidin kanssa olivat kiristyneet entisestään. Sen sijaan, että he olisivat saaneet toisistaan lohtua, äiti tuntui työntävän Marionia yhä kauemmas itsestään. Marion kuulemma liikaa muistuttaa isäänsä eikä äiti kestä sitä. Marion nyyhkäisi. Tuntui pahalta, ettei äiti huolinut lähelleen.

Aikansa kotona pyörittyään, liian väsyneenä hakemaan töitä, liian ahdistuneena tekemään oikein mitään muutakaan Marion eräänä päivänä avasi läppärinsä ja alkoi etsiä matkakohdetta. Isänsä perinnön turvin hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa lähteä jonnekin aurinkoon, pois kotimaisemista, kirjoittamaan. Mitä yksinäisempi kohde, sen parempi, oli Marion tuuminut, kohdetta etsiessään.

Seuraavana päivänä oli Marion nostanut kaksi isoa matkalaukkua sängylleen ja alkanut pakata. Keveitä mekkoja, shortseja, hameita, bikinit. Housuja ja neuletakki. Aurinkolasit. Kamera ja läppäri tietenkin. Pari kirjaa ja iPad.  Matkaliput, vain meno. Passi ja hammasharja! Iltaan mennessä oli Marion hoitanut viimeisetkin tarpeelliset toimet, kuten asuntonsa luovuttamisen vuokravälittäjälle ja järjestänyt henkilökohtaisille tavaroilleen säilytyspaikan.

Se oli ollut lentävä lähtö. Lentokoneessa Marion ensimmäisen kerran oli pysähtynyt miettimään lähtönsä järkevyyttä. Perhoset hyrräsivät vatsanpohjassa, kun kone kiisi pilvettömän Euroopan yllä kohti Ateenaa. Koneen laskeuduttua oli bussimatka Rafinan satamaan, missä Marionia vastassa oli Anita, ystävä lukioajoilta. Yhdessä naiset olivat nousseet katamaraaniin, joka vai heidät Tinoksen tuuliselle saarelle, missä Anita asui Tinokselta kotoisin olevan miehensä kanssa kesäkaudet pitäen pientä kahvila-baaria kuvankauniilla rannalla.

Anitan avulla Marion oli löytänyt itselleen vuokratalon. Pienen valkoiseksi rapatun talon vuorenrinteellä. Talossa oli tyypilliseen kreikkalaiseen saaristotyyliin koboltinsiniseksi maalatut ikkunanpuitteet ja ikkunaluukut. Pienen makuuhuoneen, tupakeittiön ja olohuoneen lattiat olivat kiveä, keittiön ja kylpyhuoneen tasot marmoria. Terassi oli kivetty ja osin katettu kuivatulla bambukatolla. Nurkassa oli kivigrilli. Terassilta oli näkymä pitkälle Aegeanmeren ylle; selkeällä säällä näkyi Mykonos kirkkaana. Yöllä kuu loisti Mykonoksen yllä, bilesaaren valojen sykkiessä pimeässä.

Marion havahtui mietteistään Nicon hypätessä syliin. Nico oli vaalea kollikissa oransseilla raidoilla. Kulkukissa tietenkin alkujaan, mutta jo aivan Marionin ensimmäisinä päivinä talossa oli Nico tullut terassille uteliaana ja nälkäisenä. Marion oli antanut sille tonnikalaa ja raikasta vettä ja kissa oli tullut joka päivä takaisin. Marion nimesi sen Nicoksi ja pian se nukkuikin sisällä talossa ja hyppäsi syliin kerjäämään hyväilyjä.

Kissa kehräsi sylissä Marionin ryystäessä kahvinsa jämät lasistaan. Oli aika avata läppäri ja ryhtyä kirjoittamaan. Marion pyrki joka päivä kirjoittamaan edes vähän, tai ainakin tekemään taustatutkimusta kirjaansa varten. Työtä. Haave. Ironisesti isän kuoleman mahdollistamaa.

Iltapäivän aurinko oli kuumimmillaan Marionin pitäessä ensimmäisen taukonsa. Terassin katteen alla meltemi-tuuli piti huolen siitä, ettei aivan läkähtymään päässyt. Marionin työpiste patiolla oli tuoli ja pieni puutarhapöytä, jotka hän oli sijoittanut osittaiseen tuulensuojaan. Tinoksella tuuli aina samasta suunnasta. Sen näki tuulessa taipuneista puistakin. Niinäkin harvoina hetkinä jolloin ei tuullut, puut taipuivat kuin myrskyn painamina.

Marion suuntasi askeleensa keittiöön. Oli aika syödä kevyt lounas ja ottaa parin tunnin siesta. Ensimmäiset viikot Tinoksella olivat opettaneet saaren rytmiin. Päivän kuumimmat tunnit oli paras viettää nokosilla ilmastoidussa makuuhuoneessa, päivällinen oli mukavin syödä vasta auringon laskettua ja iltahan jatkui pitkälti yli puolen yön.

Juuri kun Marion oli asettunut sängylleen, piipitti puhelin tekstiviestiä. Marion kurkotti kännykän yöpöydältä ja luki Anitan viestin. Anita ei ollut jättänyt ystäväänsä yksin vaikka intuitiivisesti antoikin tälle runsaasti omaa tilaa. Tekstiviestissään Anita kyseli, haluaisiko Marion lähteä heidän kanssaan illalla vuoristoon erään kylän vuotuisiin kesäjuhliin. ”Ehdottomasti!” luki Marionin vastausviestissä. ”Hienoa! Ole valmis kahdeksalta.”

Siestan ja parin tunnin kirjoittamisen jälkeen Marion vaihtoi bikinit ja pareon pitkään leveähelmaiseen kesämekkoon. Illan viileyteen varautuen hän kietaisi harteilleen pitkän huivin. Hän sipaisi hieman meikkiä naamaansa ja keräsi kastanjanruskeat hiuksensa ylös kiharaiselle sykerölle. Sandaalit jalkaan ja hän oli valmis juuri kun kuuli ystäviensä auton ajavan pihaan häntä noutamaan.

Ajomatka vuorille hämärtyvässä illassa oli upea. Marion katseli maisemia haltioituneena. Hän oli rakastunut saareen lähes heti astuttuaan laivasta ulos. Tuuli, aurinko, suolainen tuoksu. Karut villit vuorenrinteet, oleanterien ja bougeainvilleoiden loisto, valkoiseksi rapatut talot sinisine ikkunaluukkuineen. Aegeanmeren kimallus kaikkialla ympärillä. Saaressa oli jotain, mikä tuntui Marionista siltä kuin hänen sielunsa lähtisi lentoon, pääsisi viimein vapauteen arjen kahleista.

Kuukauden hän oli Tinoksella ollut, tuona iltana kun Leandron auto kiemurteli Tinoksen pieniä vuoristoteitä. Teitä, jollaisista Marion ei ollut osannut ennen edes uneksia ennen. Tinos oli ollut kokemusta kokemuksen perään ja vaikka Marion alkoikin jo tuntea olevansa varsion kotiutunut saarelle, se silti tarjosi joka päivä jotain uutta. Uusia tuoksuja – milloin ilmassa leijui sitruunan, milloin aniksen, milloin ihan vain suolaisen meren tuoksu – maisemia, kokemuksia. Kuten tämä iltamyöhäinen retki vuoristokylään.

Marionin mekko hulmusi tuulessa ja helmat kietoutuivat hänen jalkojensa ympärille Marionin, Anitan, Leandron ja heidän kahden tyttärensä, Monan ja Sofian, kävellessä autolta kohti kylän keskusaukiota. He kulkivat kapeaa talojen reunustamaa kujaa ja holvikaaren ali kirkon, koulun ja oliivilehdon reunustamalle aukiolle, jolle oli levitetty pitkiä pöytiä puolikaareen. Marion ja Anitan perhe istuutuivat vapaaseen pöytään oliivipuiden katveeseen odottelemaan juhlan alkamista.

Hämärä ehti laskeutua ja kuu nousta korkealle ennen kuin juhla alkoi. Värikkäät paperilyhdyt valaisivat aukiota bändin viritellessä soittimiaan. Oliivipuun lehti leijaili pöydälle Marionin eteen juuri kun ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmoille ja tuoksuvat ruoka-astiat tuotiin tarjoilupöytiin. Kyläläiset nousivat tuoleiltaan ja siirtyivät hakemaan souvlakia, tzatzikia, perunaa, moussakaa ja muita pöydän antimia. Leandro toi annokset Marionille ja lapsille, Anita itselleen ja Leandrolle. Marion oli varma, ettei ollut ikinä syönyt parempaa ruokaa kuin nuo kyläjuhlien antimet.

Marionilla oli toinen lasi viiniä edessään, kun kyläläiset aloittivat tanssin. Suorastaan lapsenomaisella innostuksella Marion taputti tahtia muiden mukana. Mieli teki tanssimaan, muttei oikein uskaltanut, kun ei osannut askeleita. Marion yritti katsoa tarkkaan tanssijoita oppiakseen ja voidakseen mennä mukaan. Anita, Leandro ja tytöt olivat tanssimassa ja yrittivät houkutella Marionia mukaan aina kun ohi hyppivät.

”Please, come dance”, kuului yhtäkkiä Marionin oikealta puolelta ja ojennettu käsi ilmestyi hänen silmiensä eteen. Marion nosti katseensa ääntä kohti. Pyytäjä oli hauskannäköinen mies, jolla oli ystävällisesti hymyilevät kasvot. Marion keräsi rohkeutensa, tarttui käteen ja antoi miehen johdattaa hänet tanssin pyörteisiin.

”Please, what is your name? My name is Anton”, mies kysyi hieman murteellisella englannilla. ”Marion”, Marion vastasi, tanssista jo hengästyneenä ja sekosi saman tien askelissaan, melkein kompastuen omiin jalkoihinsa. Anton naurahti ja tanssi jatkui.

Tanssi jatkui tunteja. Marion vuoroin tanssi mukana, vuoroin istui antamassa hengityksensä tasaantua. Anton oli mukava seuramies, vaikkei kovin hyvää englantia puhunutkaan. Riittävästi, että vähän saivat juteltua. Marionin katse pyrki tosin seikkailemaan väliin tanssijoiden joukkoon, väliin läheiseen pöytään, jossa istui kuvankaunis nuori kreikkalainen nainen. Marion oli kohdannut naisen silmät tanssin lomassa ja tiesi heti haluavansa tutustua tähän paremmin.

”Please, dance some more?” Anton pyysi. Marion vilkaisi jälleen pöytää, jossa kaunis kreikatar istui, sillä hetkellä yksin. ”Anton, I’m sorry, I’m too tired. Please, you go dance and I watch”, Marion vastasi. Anton oli erinomainen tanssija ja häntä katseli mieluusti. Marionilla oli tosin tällä kertaa muut ajatukset mielessä, mutta ensin hänen täytyi saada olla yksin. Hivenen pettyneenä Anton meni kuin menikin takaisin tanssiin ja hetken kuluttua Marion nousi paikaltaan, silmät yhä kreikattaressa, joka toisinaan vähän ujosti vilkuili takaisin.

Nyt tai ei koskaan, Marion mietti luoviessaan kohti kreikattaren pöytää. Hänen katseensa oli lukittunut toisen naisen katseeseen, josta ujous oli väistynyt heti Marionin alettua kävellä häntä kohti. ”Hi, I’m Marion”, Marion sanoi hymyillen ojentaessaan kätensä. ”Ioanna. Please sit”, sanoi toinen. Marion istui Ioannan viereen. Pieni epävarmuus alkoi hiipiä hänen olemukseensa ja hän hypisteli pöytäliinaa sormissaan. Ioanna tarttui levottomiin käsiin ja Marion nosti katseensa, jonka oli laskenut syliinsä. 

”Let’s go somewhere more private”, sanoi Ioanna nousten, käsi yhä Marionin kädessä.

Ioanna johdatti vikkelästi Marionin aukiolta sen laidalla kasvavien oliivipuiden katveeseen, kulmaukseen, joka oli sopivasti aukiolta piilossa. Naiset istuutuivat kiviportaille vieretysten, tuulen keveästi kahistuttaessa ympärillä kasvavien oliivipuiden lehtiä. He olivat hetken aivan hiljaa, kunnes alkoivat puhua yhtaikaa ja purskahtivat saman tien nauruun. Naiset istuivat käsikkäin, jutellen hiljaa. 

Ilma väreili Marionin mielestä suorastaan taianomaisesti limetti- ja sitruunapuiden tuoksujen sekoittuessa aukiolta yhä leijuvaan ruuan tuoksuun ja mereltä puhaltavaan suolaiseen tuuleen.

”I’ve never felt this good”, tunnusti Marion Ioannalle, joka nyökkäsi hymyillen ja puristi hieman Marionin kättä. ”Still, I think I better go back. My friends are surely looking for me”, Marion huokaisi ja nousi Ioanna perässään.

Ioanna nosti vapaan kätensä ja kosketti Marionin poskea. “I want to see you again”, Ioanna sanoi ja oli Marionin vuoro nyökätä. Marion kiersi toisen kätensä Ioannan vyötärölle ja toisen käden niskan taakse Ioannan kurottuessa kohti Marionia. Varovasti heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli lempeä ja suloinen. Etäällä kaikui orkesterin soitto ja ihmisten nauru.

Sydän ilosta pamppaillen, Ioannan numero kännykässään Marion palasi aukiolle, missä Anitan perhe istui pyödässään hivenen huolestuneen näköisinä, pohtien mistä lähteä etsimään Marionia. ”Marion on tuolla!” äkkäsi Sofia ensimmäisenä. He nousivat kaikki seisomaan Marionin tullessa heidän luokseen posket kevyestä punasta hehkeinä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tuottaa huolta. Olin vaan tuolla... tapasin jonkun... olin juttelemassa...” Marion änkytti, sillä tunne oli liian herkkä, kokemus oli liian tuore jaettavaksi vielä. ”Lähdetäänkö?” Anita ehdotti, osoittaen koko perheelleen, ettei lisäkysymyksiä tarvita.

He pakkautuivat autoon ja matkasivat kotiin yön pimeydessä. Tytöt nukahtivat takapenkille, Marion vietti matkan hiljaa mietteissään. Miten erilaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut niin lyhyessä ajassa, kun hän vaan oli uskaltanut päästää irti tutusta ja turvallisesta ja lähteä. Miten hyvältä tulevaisuus tuntui Tinoksen tuulisella saarella, tuossa valkoiseksi rapatussa talossa vuorenrinteellä, vain kivenheiton päässä merenrannasta. Miten hyvältä tuntui kirjoittaa, miten hyvältä oli tuntunut pidellä Ioannaa. Marion tunsi löytäneensä paikkansa maailmassa ja elämässä.

Author's note

Joka kesä on ikävä Tinokselle, johon rakastuin ensimmäisellä lomareissullani sinne vuosia sitten. Oma haaveeni on Marionin haave, ja kyläjuhlat olivat yksi ensimmäisen lomamatkan kohokohdista. Kaikki muu on fiktiota, Marion ja muut henkilöt ovat fiktiota, mutta Tinos settinginä ja kokemuksena elävät syvällä sisälläni.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Ensilumi

Hashim katseli ihmeissään ikkunasta ulos. Taivaalta putoili hiljalleen valkoisia hiutaleita, jotka katosivat osuessaan maahan. Hashim ei ollut ennen nähnyt lumisadetta. Hän oli nähnyt kuvia, joissa maa oli valkoinen, mutta ei osannut yhdistää kuvia hiutaleisiin, jotka nyt leijailivat hänen ikkunansa ohitse. Lumoutuneena hän tuijotti ensin yhtä hiutaletta, sitten toista. Ja aina pettymys oli yhtä suuri, kun hiutale katosi saavuttaessaan pihan kivetyksen. Lopulta Hashim päätti mennä kysymään isältään, mitä nuo oudot hiutaleet oikein olivat ja miksi ne aina katosivat.

”Se on lunta. Olethan sinä nähnyt kuviakin lumesta,” isä sanoi ihmettelevälle Hashimille. ”Niin mutta kun ei se ole maassa. Sitä vain putoaa taivaalta ja sitten se katoaa,” Hashim valitti. ”Se on syksyn ensilumi ja maa on vielä niin lämmin, että se sulaa pois. Lumi on jäätynyttä vettä ja jos se osuu johonkin lämpimään, se heti sulaa vedeksi taas. Odota vain, kyllä sitä lunta vielä maahankin jää, kunhan maa vähän kylmenee,” isä selitti. Hashim mietti hetken, kohautti sitten hartioitaan ja palasi huoneeseensa ikkunan ääreen odottamaan maan kylmenemistä.

Hashim kuuli ovikellon soivan ja isän menevän avaamaan oven. ”Hashim, se on ystäväsi Mirko. Tuletko!” isä huusi eteisestä. Hashim pomppasi lattialle ja hölkkäsi eteiseen tervehtimään ystäväänsä. ”Hei, Hashim! Ulkona sataa lunta! Tule pyydystämään lumihiutaleita kielellä!” Mirko ehdotti. Hashim ei oikein ymmärtänyt, mitä Mirko tarkoitti, mutta alkoi pukea ulkovaatteita päälleen. Pian ystävykset olivat jo ulkona ja Mirko opasti Hashimia pyydystämään lumihiutaleita: ”Näin. Käännä päätä vähän taaksepäin ja työnnä kieli ulos suusta. Sitten vain yrität tähdätä leijaileviin lumihiutaleisiin.”

Pitkään pojat pyydystelivät kielellä lumihiutaleita. Hiutaleet leijailivat sinne tänne välittämättä ollenkaan kahdesta pojasta, jotka suu auki yrittivät ottaa niitä kiinni. Yhtäkkiä Hashim äkkäsi oikein ison hiutaleen, joka tuli suoraan häntä kohti, kunnes poukkosikin liian pitkälle taaksepäin. Hashim perääntyi päästäkseen jälleen hiutaleen laskeutumiskurssille, eikä siinä innossaan huomannut ollenkaan lyhtypylvästä, joka oli hänen takanaan. Niinpä hän käveli suoraan tolppaa päin ja löi takaraivonsa siihen niin että kumahti oikein. Mirko kääntyi katsomaan mitä tapahtui ja näki Hashimin pitelevän päätään molemmin käsin, naama irvistyksessä. Kun Mirko kuuli, mitä oli käynyt, hän ehdotti, että he menisivät takaisin sisälle. ”Helpompi sitä lunta on muutenkin syödä sitten, kun sitä on metrin verran maassa,” hän vielä tokaisi ja mulkaisi närkästyneenä tolppaa.

Susie '99

Author's note

Suomeen oli alkanut saapua somaleja ja tuona ensilumen päivänä mietiskelin, miltä se mahtaa tuntua lapsesta, joka ei ole ennen lunta nähnyt.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Liian kauhea lausuttavaksi ääneen

Kaikki oli niin hyvin, elämä edessäpäin. Hän oli nuori ja hänen päänsä oli haaveita ja suunnitelmia täynnä. Vastoinkäymisiäkin toki oli, mutta ei se riittänyt masentamaan. Yksinäisyyskin vaivasi, mutta kyllähän sen kanssa eli. Poikaystävä oli kaukana armeijassa, mutta sinnehän saattoi soittaa ja olihan niitä lomia. Kaikesta huolimatta elämä näytti valoisalta, olihan hän optimisti.

Sitten se tapahtui. Se kauhea, jonka nimeäkään ei voi mainita. Se painoi alas, likisti alleen. Ei riittänyt enää voimia ajatella myönteisesti, ei suunnitella tulevaa. Peli oli menetetty. Elämä jatkui vielä, mutta se oli vain raahautumista päivästä toiseen. Mikään ei innostanut. Hän, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, oli enää vain varjo entisestään. Varjo, joka kulki paikasta toiseen täysin päämäärätönnä. Haaveet loppuivat, jäljelle jäi vain epätoivoinen huokaus: ”Herra, anna minun elää.” Sydämessä kuitenkin kyti tietoisuus tulevasta ja salaa hän toivoi, ettei enää näkisi seuraavaa päivää. Se oli niin raskasta. Päivästä toiseen hän kuitenkin sinnitteli. Silmät itkusta punaisina. Väsyneenä. Joskus ei jaksanut edes itkeä, kun kyyneleet loppuivat kesken. Hän vain huokaili.

Sitä ei kestänyt kauan. Joitakin kuukausia vain. Sitten häntä ei enää ollut. Ei täällä meidän keskellämme. Hänen sielunsa oli taivaassa. Hän pääsi parempaan paikkaan ilman sairautta, kyyneliä ja toivottomuutta. Hän sai nähdä Mestarinsa kasvoista kasvoihin ennen meitä. Nyt hänellä on hyvä olla. Miten me ymmärtäisimme, kun kaipaus viiltää sydäntä tikarin lailla? Miten me osaisimme iloita hänen hyvästä osastaan, kun me jäimme tänne suremaan? Se ei lohduta paljon, usein ei ollenkaan. Kuitenkin me tapaamme vielä. On vain niin tuskallista odottaa täällä, kun hän on siellä. Oi Jeesus! Tule jo takaisin!

”Vain hetken lyhyen…”

Marilka joskus 1990-luvun alussa

Author's note

”Tarina ei ole tosi, mutta tositapahtumaan perustuva,” kirjoitin ruutupaperin toiselle puolen. Kirjoitin sen joskus ilmeisesti johonkin Helluntailaisten nuorten lehteen tai palstalle, nimimerkillä. En muista milloin – hyvä veikkaus on joskus vuonna -91/-92 – enkä muista julkaistiinko sitä koskaan. En myöskään muista, mihin tapahtumaan se perustui.

Lue koko tarina / Read the whole story »