Lord of the Crows

The old man sat on the bench in the park. Just like he sat every day, at the same time. His carefully trimmed beard had turned silver more than a decade ago, his bald head was protected by a cap. His impeccable clothes were pressed and clean, his loafers newly shined. He had an opened bottle of Coke Zero on the bench next to him, as he meticulously unwrapped a cigar, inspected it, inahled, and lit it as he slowly exhaled the crisp autumn air before taking the first drag of his cigar.

The man crossed his legs at the ankles as he leaned back, enjoying the taste of the cigar, closing his eyes for just a brief moment. When he opened them again, the first of the crows had landed on the ground in front of him, so softly that he hadn't even heard the slight thump of the bird's legs hitting the ground. 

As he watched, the next one arrived, then the next. All three birds were hopping about restlessly, cocking their heads, doing little flaps with their wings as if shrugging, watching the old man with piercingly black intelligent eyes. Finally the first arrival croaked impatiently and the man lifted his hand, palm up, as if to say: "Okay okay, a little patience never killed anyone."

The crows hopped closer as the man put his hand in his coat pocket and pulled out a red metal cigarillo case. It said Café Crème on the slightly scratched lid that had bent a bit once upon a time; when, where, and why, the man could no longer remember. He tried to open the case with his free hand, but failed, because of the bent lid. Sighing almost inaudibly, he carefully set the cigar on the edge of the bench and pried the case open using both hands.

When the case was successfully opened, the man set it on the bench next to him, on the other side from the Coke bottle. He lifted his cigar to his lips once again as his other hand reached to the case to pick up a few breadcrumbs with his thumb, index finger, and middle finger. The crows were silent, watching his every move with great interest and growing anticipation. Finally the breadcrumbs flew through the air and scattered on the ground, sending the crows skittering after the crumbs.

The man and the crows repeated the actions several times, like a well rehearsed play, until the man didn't throw crumbs anymore. Instead, he lifted his hand palm down, making a fly away motion with it. The crows gave a croak of a response, but the man repeated the gesture. One by one the crows spread their wings and rose to the air, and flew off to the little forest behind the bench. The man gave a little chuckle, for he could swear the crows were sulking as they flew away. 

For a moment everything was still around the man. He took a swig of his Coke, inspecetd his halfway smoked cigar, and waited. He didn't need to wait long before he heard the flap of wings behind him and a crow landed in front of him once more. It was a different one, he knew. As were the two others that followed. Again he let them hop around a bit, in anticipation, before he reached his fingers to the case and tosssed some crumbs for the birds. Once, twice, thrice, ten times. Always ten times.

The birds noticed their feeding was done as the man flipped the cigarillo case closed. One of them flew away, but the two others remained there, hopping aimlessly on the ground before the man, their keen black eyes always alert. 

A woman walking a small black dog emerged from the forest on the other side of the park. The old man had seen them, the woman and the dog, every day. He never looked straight at the woman, never acknowledged ther or the dog in any way. The woman always passed the man without turning her head to face the man. The man knew the dog's name, Frilly, because every day he heard the woman call the dog.

The woman and the dog approached the bench and the remaining two crows cocked their heads and took flight as the dog gave a short squeal followed by a bark. Just like every day, the little dog named Frilly tried to launch at the birds, only to find herself stopped by the leash. The woman pulled the dog back, saying what she always said: "Oh silly Frilly! You ain't gonna catch those birds! You think you can fly?"

Then they were already passing the old man, who was left sitting alone on the bench, all crows flown away. He didn't mind, though. He'd had their silent company for a time, he was quite happy being there alone, watching the back of the woman and her dog as they walked away until they disappeared behind the corner of a nearby building. 

Besides, he knew the crows would be back once the tiny beast was gone. Not just one on two crows, but usually all six of them. In ones and twos they flew back to peck at the ground by the old man's feet, to keep guard and company, to flutter around and watch over him as he finished his cigar and took the last swig from his Coke bottle before getting up and walking home with the same precise stride as always. 

The sun had dipped below the treeline but the streetlight had not turned on yet, as the old man walked towards his house with the surety and strength of a much younger man. Most of the crows had returned to the forest and the man could hear a distant cawing and croaking every now and then, but one crow followed him all the way to his front door. The man seemed oblivious of the bird folowing him, but he knew it was there. He didn't need to look, because he knew.

Only at his front steps did the man turn to look at the crow, who had sat on the porch railing, expectantly. "Well now, I'm going inside to make my evening tee. You be off and I'll see you tomorrow." With that, the man turned again, taking his key from his pocket. Without looking back he opened the door, stepped in and closed it on the crow who sat looking at the door for just a little while longer before he joined his pals in the forest. 

Once or twice the man had thuoght about naming the crow. He'd even thought about possible names like Caw or Talon or Eric. Then he had shook his head and decided that naming the being meant having feelings for it and he didn't want to be attatched to anyone, not even a crow. His was a solitary life, the crows his only companions, and he liked it like that. He didn't want to mix feelings and expectations into that.

He wasn't uncapable of love or other feelings. On the contrary! All his early life he had seemed to feel too strongly. Now he kept his life simple by excluding all feelings from it, after realizing how much easier it was to live without the pain of feeling. The pain of being disappointed. If you expect nothing, you won't be disappointed. So he lived his life alone, not even expecting the crows to be there every day. Still, he always took a cigarillo case of crumbs with him. 

While the old man was sipping his tea and reading an article about why the economy of Bolivia is dipping, the crows were having a hugely disorderly meeting back in the forest. "Listen to me! Listen to me! He's our friend, we should help him!" screamed the crow who every day accompanied the man on his otherwise solitary walk home.

"He's a human. What could we possibly do for him?" grunted an elderly crow, but no one even heard him through the ruckus of a couple younglings cackling and shouting: "Help him? Help him! Why should we? he gives us a few crumbs that he'd otherwise throw into the garbage. How does that make him our friend?"

"Have you all forgotten? Do you not remember?" cawed the first crow. "Remember what? That you once got your fat hind stuck in a bush and he cut the branches to set you free? How does that make him our friend?" sneered the stongest crow of the lot. He had so far remained unspoken, letting the unruly meeting unravel around him. Chaos erupted as the old and young laughed and shrieked in remebrance of that unfortunate event.

"Yes, yes, yes! That's what I mean! He's good to us! We must help him!" piped the first crow, who had almost been named Eric, trying to get his voice heard. He had lost his audience completely, though, and so he decided to do it alone, since no one else cared. He flew away emabarrassed by the memory of the day when he had become friends with the old man with the silver gray beard. Not embarrassed by the friendship - for he called it friendship - but by the circumstances that had preceeded.

The next day the man walked again to the park, with purposeful steps, like he was on his way to work or a meeting, not to sit on a park bench. He set down his bottle of Coke Zero on the bench and took a cigar from the pocket of his shiny black leather jacket before he sat down next to the Coke. 

The crow, whose name almost was Eric, had been in the shades, waiting, honing his plan. As soon as he saw the man light his cigar, he flew from his hiding spot and touched down at the man's feet. Soon his fellow crows followed, called by the faint smell of the cigar wafting through the tree branches gently swaying in the light autumn breeze.

The old man took out the cigarillo case, set down his cigar to open the box, with the same meticulously precise movements as every day, and started throwing crumbs to the sleek black birds. As always, after ten tosses, he dismissed the first three, and waited for the other trio to arrive. While the old man was feeding the others, Eric, for he had started to call himself that, stayed on a branch of a nearby tree.

"Whatcha up to?" asked one of his pals. "I'm gonna feign attack on the little black dog so that the old man needs to resque it and the woman will notice him," Eric responded, oddly proud of his little ploy. "You think datta work?" asked the third crow from the group. "Only one way to find out," cawed the first crow. "Here they come, the woman and the dog!" 

The three crows sat silently on their branches watching the woman and the dog as they approached the bench. They saw their friends take flight as the dog squealed and barked, and the woman pulled the dog back, telling her she was a silly Frilly for trying to catch a crow. When the dog was right in front of the old man, the crow called Eric screetched: "Now! But remember, no hurting the dog!" "What!" "Why?" "Uncool" screamed the other crows but followed their leader to the attack.

The three birds flew straight toward the dog and the woman gave a shriek as she scrambled to pick up the little dog who was yapping with all her might. "Shoo! Go away! Leave us alone!" screamed the woman, holding the dog in her arms, trying to shield her head. The crows cawed as they circled the woman and her dog, feigning attack but never touching either one.

The old man felt a jolt of alarm go through him when he saw the attack of the crows, his crows. He jumped up from his bench and in two long strides he was by the woman waving his arms in the air, joining in the chorus: "Shoo! Go away! What has gotten into you!" One by one the crows turned to fly back into the woods, Eric the last one to go. As he looked at the crow sternly, he could've sworn he saw the bird wink at him.

When the birds had disappeared into the darkening woods, the old man returned to his bench and picked up his now ruined cigar. He was busy inspecting the remains of his precious evening indulgence, when the woman, having set her dog down again, started screaming again, this time at the man. "It's all your fault! You and your bird feeding, day after day after day! Now those rotten birds think they own this place!" 

The man looked up at the woman, surprised, for the first time really looking at her. She wasn't exactly beautiful, nor was she exactly young, though a good many years younger than he was, the old man fathomed. She had an oval shaped face, framed with a mop of chestnut brown hair, that fell on her shoulder in unruly curls. Her piercing black eyes were full of fury, but he could see the crows feet at the corners of her eyes, a tell-tale sign of a life full of laughter. He took it all in, then bowed his head in chagrin. 

His crows. How could they! How could they attack this lovely lady and her little black Frilly like that! He felt devastated, so devastated that he could not utter a word. A single tear drop gathered at the corner of his eyes as he lifted them again, hoping the woman could see how utterly sorry he was. 

The woman stood there, panting, holding the leash tight with one hand, clutching her jacket front with the other. She wasn't crying, nor was she screaming anymore. Her eyes seemed to have glazed over. She's having a panic attack! the man realized suddenly and rose from his seat once more. A bit unsurely he approached the woman, asking her if he could help her to the bench. 

Once the woman was settled on the bench, the man sat down next to her. He didn't know what to do, so he just sat there, looking at his hands. The woman gave little gasps, swaying slightly back and forth. She lifted Frilly into her lap and the dog allowed her to bury her face into her soft black hair. The dog sat there unmoving, waiting patiently for her owner to start breathing again instead of gasping. For her heartbeat to slow down again. 

Finally: "Thank you." "For what?" the old man asked. "For shooing the birds away. For sitting me down on this bench. For just, for being there." "But I thought you were mad at me! For how the crows attacked your dog," the man asked, puzzled. "Yes, that, " the woman sighed, then continued with a wavering smile: "It's hardly your fault, really. They're wild beasts, after all." The old man wasn't sure he agreed, but said nothing. He was thinking about the wink he was more and more certain he saw as the crow flew off.

Well, I guess I'd better be going," the woman said, setting her dog down, stading up from her seat. "By the way, I'm Anne," she announced, turning to look at the man with a genuine smile that revealed a pair of endearing dimples. "Hello Anne, I'm Frank," the man replied, tipping his cap ever so slightly. "Hello Frank. Have a good day," Anne said before turning down the path throught the park with her dog. The old man, Frank, sat on the bench feeling just a tad lonely with the departure of Anne and her Frilly.

***

The old man - by the way, his name was Frank - sat on the bench in the park. Just like he sat every day, at the same time. His carefully trimmed beard had turned silver more than a decade ago, his bald head was protected by a cap. His impeccable clothes were pressed and clean, his loafers newly shined. He had a half-drunk bottle of Coke Zero on the bench next to him, a half-smoked cigar between his lean fingers, and an empty case of Café Crèmes in his other hand. 

He watched the three crows hopping and cawing on the ground before him as he absentmindedly dropped the cigarillo case to the pocked of his immaculate black leather jacket. He heard a distant yip and lifted his face expectantly in time to see the woman, Anne, emerge from the forest with her little black dog named Frilly bouncing happily in front of her. 

"The crows fled as the woman and her dog approached, Frilly giving a squeal and a bark, Anne, pulling her back, saying: "You silly Frilly! You think you can catch a crow? You can't fly girl!" right before they reached the man on the bench. "Good day, Anne!" exclaimed Frank from his seat. "Good day, Frank," returned the woman with a wide smile, aand then she sat on the bench, next to the man.

They chatted a bit, about the winds and the sun and the snows to come, about dogs and crows and how Frilly caught a mouse. They talked for a bit and then some more, but the woman needed to go, Frilly needed to be fed, house chores needed to be done. Regretfully she got up and promised herself that tomorrow she'd come earlier. She bid him goodby and was on her way, a color spot in her yellow rain coat, when the world around was black.

The old man sat on the bench and watched her go. He felt a strange pull in the his heart. He felt lonely like he did every day when Anne left. "I believe I'll invite her for tea one of these days," he muttered to himself. The crow called Eric heard him and hopped happily at his feet. 

Author's note

There is this old man in our neighborhood. Every day he sits on the same park bench with his cigar and Coke, feeding the crows. His attire is alwasys impeccable, and his beard is silver gray. That's as far as the truth behind this story goes. His presence on the park bench, day after day after day, inspired me, and I wrote a story. 

Lue koko tarina / Read the whole story »

Jouluyön taika

Jouluyön hiljainen huntu
Peittää maailman taiallaan
Ilmassa odotuksen tuntu

Luonto hetkeksi seisahtunut
Taivaalla tuikkivat tähdet
Horisontissa himmeä utu

Pihan kynttilöiden loisteessa
Yö väreilee taianomaisesti
Pienten jääkiteiden hohteessa

Author's note

Runollinen Facebook-päivitys jouluyöltä muutaman vuoden takaa: "saunan jälkeen olo raikas. taivas on osin tähtikirkas, horisontissa pieni utu. ilta väreilee taianomaisesti pienten jääkiteiden hohtaessa pihavalojen loisteessa" jalostui joulurunoksi.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Aurinko

Aurinko lempeänä ihollani
Ilmassa kukkien keveä tuoksu
Kimalainen mesimaljan äärellä
Ei tuulenvirettäkään lehvillä kun käyn 
Metsäpolkua pitkin

Aurinko kuumana kasvoillani
Pilvet kaukana taivaanrannassa
Pääskysen kirkaisu taivaankaarella
Lämmin vesi hyväilee ihoani kun kellun 
Tyynen järven pinnalla

Aurinko hehkuvana taivaanrannassa
Metsänreuna purppuraisena hehkuva
Telkän sukellus auringonsillan alla
Pilvenreunat hohtavat kultaisina kun istun
Ilta-auringon loisteessa

Author's note
Oli Eino Leinon, sekä suven ja runon päivä. Isälläni on yleensä ollut tapana lähettää minulle silloin runo. Huomasin päivän ensin ja kirjailin ensimmäisen säkeen isälleni tekstiviestinä koiralenkillä. Loppu syntyi iltasella paljussa.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Kuoleman kutsu

Usva ympärilläni
Tykkien jyske korvissani
Makaan kivisellä tantereella
Odotan osumaa, odotan kuolemaa

En pelkää kuolemaa
Sen kutsu soi sisälläni
Seireenin laulun tavoin
Luvaten vapautta elämästä
Ahdistuksesta, huolista, suorittamisesta

Usva hälvenee
Tykkien jylinä taukoaa
Aurinko koskettaa kasvojani
Sen säde ojentuu kuin käsi
Luvaten toivoa ja rakkautta

Tartun ojennettuu käteen
Nousen kovalta vuoteeltani
Näen elämän ympärilläni
Kuoleman kutsu kaikkoaa

Author's note
Elämä on kamppailua. Joskus se väsyttää.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Kuura

Kuura tuijotti masentuneena todistustaan. Viimeisen vuoden aikana numerot olivat lähes järkiään pudonneet seiskaan. Kymppejä ja ysejä komeili enää muutaman lempiaineen vieressä. Matikka, englanti ja historia olivat ainoat aineet, jotka eivät olleet kärsineet jo yli vuoden jatkuneesta masennuksesta. Kuura ei vain jaksanut keskittyä. Ei jaksanut opiskella. Hyvä kun jaksoi päivästä toiseen nousta sängystä ja raahautua kouluun. Eikä aina jaksanutkaan.

Numeroita enemmän Kuuraa kuitenkin häiritsi nimi todistuksen yläreunassa: Saimi Johanna Laakso. Saimi! Nimi, jonka hän oli syntymässään vanhemmiltaan saanut, mutta joka maistui nyt pahalta suussa. Kuura hän on! Saimi on väärin. Saimi on tyttö, mutta Kuura on poika. ”Kurjaa, ettei antamamme nimi sinulle kelpaa”, oli isä tuumannut, kun Kuura oli kertonut haluavansa tulla kutsutuksi Kuuraksi. Isä oli pahoillaan ja ilmiselvästi loukkaantunut. ”Ei Saimissa nimenä mitään vikaa ole, minä vain en ole tyttö!” oli Kuura huudahtanut.

Isän kanssa oli muutenkin aluksi vaikeaa, tai ainakin vaikeampaa kuin äidin kanssa. Oli äitikin hetkeksi jähmettynyt paikalleen Kuuran ilmoituksen kuultuaan. ”Äiti, sano edes jotain!” oli Kuura parahtanut ja alkanut itkeä. Se oli herättänyt äidin hämmennyksestään. Äiti oli sulkenut Kuuran syliinsä ja silittänyt hiuksia. ”Anteeksi. Mennään sun huoneeseen juttelemaan lisää”, oli äiti pyytänyt. Siitä saakka äiti oli ollut Kuuran tukena, mutta äitikään ei ollut saanut koulua muuttamaan Kuuran nimeä papereihin. Opettajista sentään useimmat olivat ottaneet oikean nimen käyttöön.

Vihanpuuska ravisteli Kuuraa ja hän rutisti todistuksen palloksi nyrkkiinsä. Kiukku kuitenkin suli yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin ja Kuuran hartiat lysähtivät. Nyt hän saisi isän kiukun niskoilleen, kun oli mennyt ryttäämään todistuksensa. Lannistuneena hän työnsi paperin laukkuunsa ja laahusti ulos luokasta. Kukaan ei huudellut perään hyvää kesää ja jatkoa elämään – opettajankin huomio oli muissa oppilaissa, jotka mielin kielin ojensivat tälle kortteja ja kukkia – mutta Kuura tunsi katseet selässään. Luokan kummajainen.

Kuura asteli koulun käytävää pää painuksissa. Jossakin avautui luokan ovi ja lauma nuorempia koululaisia ryntäsi käytävään äänet täynnä kesäloman alun tuomaa riemua. Kuura katsahti metelöivää ryhmää ja hymähti. Takana olivat ne ajat, jolloin hänkin kuului joukkoon, nauroi muiden mukana ja heitteli yläviitosia kavereilleen. Se kaikki oli muuttunut yläasteen aikana.

Koulun pihalla odottavia vanhempiaan kohti kulkiessaan Kuura muisteli kevätjuhlapäivää kolme vuotta sitten. Kuudennen luokan keväällä kaverit olivat alkaneet kysellä, millaisen mekon Kuura aikoi laittaa juhlaan. ”Mun äiti osti mulle tosi ihanan lilan juhlamekon ja viiden sentin korkokengät!” oli Lotta selvittänyt ystävilleen. ”Mä haluaisin sellaisen ihanan sinisen kukallisen hihattoman mekon. Näin sellaisen kerran yhden kaupan ikkunassa”, haaveili puolestaan Mia.

Kuura oli ollut ihan hiljaa. Hänen mielessään oli risteillyt vain yksi sana: mekko. Mekko? Kuura oli viimeksi pukenut mekon päälleen viiden vanhana. Se oli jo silloin tuntunut jotenkin väärältä ja hän oli saanut äidin vakuuttuneeksi, että housut ovat ihan hyvä juhlavaate. Kuudennen keväällä Mia ja Lotta puhuivat mekoista ja meikeistä ja kaikesta tyttömäisestä, ja Kuura oli alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi, kun ei häntä moiset kiinnostaneet.

Lopulta Kuura oli kuitenkin pyytänyt äitiään ostamaan hänellekin juhlamekon ala-asteen päättäjäisiä varten. Äidin silmissä oli välkähtänyt; oliko pienestä saakka poikamainen tytär löytämässä tyttöä sisältään? Kuura tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei oikeasti olisi mekkoa halunnut edes, mutta työnsi tunteen jonnekin päänsä syvimpiin notkoihin. Samaan paikkaan, minne oli työntänyt rintojensa vastikään alkaneen kasvun aiheuttaman ahdistuksen. Kuura ja äiti olivat löytäneet kauniin pinkin mekon. Mekko miellytti Kuuran silmää, mutta ihminen sen sisällä tuntui olevan väärä.

Urhoollisesti Kuura kuitenkin oli pukenut mekon juhliinsa. Korkokenkiä hän ei ollut kyennyt haluamaan, vaan äiti oli ostanut hänelle kukalliset kangastossut, joiden käyttö oli jäänyt lopulta yhtä vähäiseksi kuin jos kyseessä olisivat olleet ne korot. Ei Kuura niitä saanut jalkaansa toiste laitettua, vaikka kuinka oli ajatellut, että nytpä opettelen olemaan tyttömäisempi, niin sovin paremmin joukkon!

Seitsemännen luokan aikana Mia ja Lotta alkoivat käyttää koulussakin hameita ja meikata päivittäin. ”Sä olet niin poikamainen. Mikset sä ikinä käytä hameita?” oli Lotan jatkuva valitus Kuuralle. ”Sun kannattaisi alkaa kans meikata, niin pojat alkais kiinnostua sustakin”, oli puolestaan Mia analysoinut. Kuura oli tuumaillut mielessään Mian ja Lotan lähes päivittäin toistunutta kritiikkiä ja viimein oli pyytänyt äitiä kanssaan hame- ja meikkiostoksille.

Koko seiskaluokan Kuura yritti. Hän ihan tosissaan yritti. Käytti koulussa hameita ja sukkahousuja, meikkasi silmänsä ja matki Lottaa ja Miaa tyttömäisessä käytöksessä. Kuuran sisin kuitenkin huusi hädissään: ”Olet feikki! Tämä on väärin! Esität jotain mitä et ole!” Mitä enemmän Kuura yritti, sitä enemmän häntä ahdisti ja masensi. Seitsemännen luokan keväällä Kuura tarttui ensimmäistä kertaa veitseen ja viilsi käsivarteensa ohuen viillon.

Veren valuessa käsivartta pitkin oli Kuura miettinyt, että tämä on hyvä. Minä en ole oikeanlainen, olen vääränlainen. Tämä on hyvä. Kipu tuntui lohdulliselta, joltakin konkreettiselta. Kuurasta tuntui hyvältä rankaista itseään, sillä hän oli vääränlainen. Virheellinen. Ainakin viillon tuoma kipu oli jotain todellista, mihin tarttua. Sisimpänsä tuskaa Kuura ei kyennyt käsittämään. Hän oli työntänyt kaiken liian syvälle, yrittänyt liian paljon olla jotain, mitä muut halusivat hänen olevan. Hän ei enää löytänyt itseään sen alta.

Äiti ja isä kotona olivat hädissään katselleet Kuuran vajoamista yhä syvemmälle masennukseen koko seitsemännen luokan ajan. Kuura oli työntänyt heidät pois, sulkeutunut ja lakannut puhumasta kummallekaan enää mitään. Koulun psykologilla Kuura kävi koko kouluvuoden ajan ja lopulta toukokuussa psykologi oli tarttunut Kuuran käteen ja sanonut: ”Kuule, nyt on asia niin, että mä haluan kutsua sun vanhemmat ja nuorten psykiatrisen konsultointiryhmän keskusteluun. Sopiiko?” ”Ihassama”, oli Kuura murahtanut vastaukseksi.

Siitä oli alkanut Kuuran jo pari vuotta kestänyt kamppailu masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan. Välillä se oli vienyt hänet pariksi viikoksi osastollekin. Kerran oli Kuura jo ollut valmis viiltämään ranteensa auki viimeisen kerran. Jokin pieni ääni hänen sisällään oli kuitenkin vielä silloinkin saanut lähettämään äidille viestin: ”Auta.” Äiti oli soittanut heti takaisin ja Kuura oli itkenyt puhelimeen: ”Äiti, anna anteeksi, mä en jaksa enää!” ”Nyt laita se puukko pois, mä tule sinne”, oli äiti ilmoittanut ja soittanut paikalle ensin ambulanssin tajuttuaan, että hänellä kestäisi aivan liian pitkään päästä Kuuran luo.

Viimein yhdeksännellä luokalla oli Kuura alkanut ymmärtää erilaisuutensa syytä. Sitä, miksi ahdisti. Se tuli vähän yllätyksenä hänelle itselleenkin, muttei sittenkään ollenkaan yllättäen. Vähän kerrassaan ymmärrys siitä, että hän oli poika, ei tyttö, hiipi tajuntaan. ”Siksi seurustelu pojan kanssa viime kesänä ahdisti. Olin ihan väärässä roolissa! Ja siksi tämä keho ahdistaa niin paljon. Olen ihan väärässä kehossa!” oli Kuura kertonut äidilleen sänkynsä laidalla, yrittäessään selittää, miltä hänestä tuntui.

Äidille kertominen ja äidin hyväksyntä olivat olleet Kuuralle ensimmäinen iso ja helpottava askel. Isälle kertominen olikin jo vaikeampaa, sillä konservatiivinen isä oli yhä sitä mieltä, ettei mitään sellaista transsukupuolisuutta olekaan. ”Sä olet lukenut ihan liikaa Internettiä! Tuo on sellaista muotivouhotusta vaan. Kyllä se ohi menee, kunhan selvittelet siellä terapiassa traumasi”, oli isä jyrähtänyt, ja Kuura oli juossut huoneeseensa itkemään.

Sängyltään hän oli nyyhkytystensä lomasta kuullut, miten äiti yritti parhaansa mukaan selittää Kuuran isälle, mistä oli kyse. Isä väitti vastaan niin että talo raikasi ja äidiltäkin oli jo palaa pinna. ”Kuuntele nyt, Kari!” oli äiti lopulta pamauttanut sellaisella äänellä, jota Kuura tiesi isänsäkin kunnioittavan.

Kuura näki mielessään äitinsä seisomassa hajareisin keskellä olohuoneen lattiaa, kädet puuskassa ja silmät leimuten, suu tiukkana viivana, kun äiti jatkoi: ”Mä tajuan, että tää on sulle vaikeeta. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sun lapsesi kanssa. Sä selvittelet tunteesi keskenäsi, muttet vedä Kuuraa siihen mukaan. Jollet sä anna Kuuralle täyttä tukeasi, sä menetät sen!” Sen jälkeen oli taloon laskeutunut hiljaisuus, ja vaikka isä yhä kieltäytyi kutsumasta Kuuraa Kuuraksi tai pojaksi, ei hän sentään enää kutsunut tätä Saimiksi tai tytöksikään.

Koulun ovi pamahti kiinni Kuuran perässä. Viimeisen kerran astun tästä ovesta ulos, tuumi Kuura mielessään. Isä ja äiti heiluttivat pihan laidalta, missä he seisoivat mummin, vaarin ja Kuuran pikkusiskon Selman kanssa. Selma hyppi Kuuraa vastaan: ”Millasen tokarin sä sait? Näytä! Näytä! Mulla oli kaikki kiitettäviä!” Kuura murahti vastaukseksi: ”No en mä nyt sulle näytä ainakaan.” Äiti loi Kuuraan varoittavan katseen ja huokaisten Kuura veti ryppyisen todistuksen Selman ja muiden nähtäväksi.

Isä tuijotti paperia epäuskoisena. Ei hän tainnut edes huomata numeroita, sillä hän vain parahti: ”Mitä ihmettä tolle paperille on tapahtunut? Siis ruttasitko sä todistukses?” ”Joo, kun mua niin harmitti toi nimi”, Kuura mutisi kengänkärkiään tuijottaen, odottaen isän nuhdesaarnaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, vaan isä asetti vain hetkeksi kätensä Kuuran olalle. Ihanko isältä herui hänelle myötätuntoa? Kuura loi yllättyneet silmänsä isään, mutta tämä oli jo vetäytynyt takaisin kuoreensa.

”Noh, onhan siellä muutama kymppi ja ysikin”, tuumasi vaari todistuksesta ykskantaan. Vaari jaksoi aina katsoa asian valoisaa puolta. Silloinkin, kun Kuura oli viimein uskaltautunut kertomaan vaarille ja mummille transsukupuolisuudestaan, oli vaari hetkeäkään empimättä todennut Kuuralle: ”Selvä. Pääasia, että olet.” Mummi se oli alkanut vähän hössöttää ja kysellä että kuinka nyt noin ja onhan se nyt harmi ja Saimi oli niin kiva nimi. ”Vaan eipä sen väliä, olet sellainen kuin olet ja meille aina rakas”, oli mummikin lopulta sanonut ja sulkenut Kuuran syliinsä.

Koulussa eivät asiat olleetkaan menneet ollenkaan niin kivasti. Mia ja Lotta olivat jo kahdeksannen luokan aikana alkaneet karsastaa masentunutta ja usein yksinään jurottanutta ystäväänsä, mutta Kuuran kerrottua heille sukupuolestaan ja uudesta nimestään olivat he kääntäneet selkänsä kokonaan. Eivät vallan pahuuttaan, tiesi Kuura, mutta he eivät vain osanneet kohdata asiaa millään tavoin. Heidän ystävänsä olikin poika. Jolla on tissit. Vaikkakin Kuura jo käytti binderia silloin.

Muu luokka alkoi Kuuran muodonmuutoksen myötä kaikota niinikään. Binderi, lyhyiksi nyrhityt hiukset, poikamaiset vaatteet. ”Friikki!” huusivat pojat. ”Feikki!” huusivat tytöt. Liikuntatunneille Kuura ei enää osallistunut ollenkaan, sillä poikien tunneille häntä ei huolittu ja tyttöjen tunneille hän ei halunnut. Onneksi liikunnanopettaja oli avarakatseinen ja salli Kuuran suorittaa liikunta itsenäisinä liikuntasuoritteina.

Nyt peruskoulu oli ohi. Kuura huokaisi tyytyväisenä. Elämä näytti ihan pientä valonsädettä pilvien lomasta, sillä kuukausi takaperin oli nuorisopsykiatrian polilta lähtenyt lähete nuorten transpolille ja syksyllä odotti sen prosessin käynnistymisen lisäksi ihan uusi koulu ihan uusine ihmisineen. Koulu, johon Kuura menisi poikana, ei tyttönä eikä poikaa leikkivänä tyttönä, kuten nyt jo entiset luokkakaverit häntä olivat pitkin kevättä solvanneet.

”Lähdetäänpä kaikki jäätelölle”, komensi vaari ja nappasi Kuuran ja Selman kainaloihinsa. Äiti, mummi ja isä seurasivat perässä, kun he kävelivät autoille ja ajoivat jo tutuksi käyneeseen rantakahvilaan jäätelöannoksille kesän alkamisen kunniaksi.

***

”Mitä sä puhuit sun työntekijän kanssa?” kysyi Kuura äidiltä, kun he lähtivät yhtä matkaa transpolilta kotiin. ”Se kyseli kaikkea sun lapsuudesta ja leikeistä ja muusta”, äiti vastasi. ”Aijaa, no mun työntekijä kyseli ihan samoja juttuja. Mitä sä sit sille sanoit?” Kuura uteli.

Äiti mietti, miten tiivistäisi kokonaisen tunnin keskustelun muutamaan lauseeseen. ”No, mä kerroin siitä, miten sä pienenä leikit sekä tyttöjen että poikien kanssa ja leluilla. Ja siitä, miten sä olet aina viihtynyt verkkareissa hametta paremmin”, aloitti äiti, jolloin Kuuraa alkoi naurattaa. ”Joo, mä muistan eskarin kevätjuhlan, kun iskä antoi lähteä sinne verkkareissa ja sä olit kamalan vihanen, kun ei ollut mitään siistimpää päällä!” Kuura muisteli. ”Totta,” naurahti äiti, ”muttet sä sillonkaan enää tainnut hameita kelpuuttaa…”

”No, mitä muuta?” usutti Kuura äitiä jatkamaan. ”Mä kerroin sille siitä yhdestä kerrasta päiväkodissa, niiden transformereiden kanssa”, äiti sanoi. ”Ai siitä, kun se täti otti multa transformerit pois ja käski leikkimään tyttöjen kanssa barbeilla?” Kuura kysyi ja jatkoi, kun äiti nyökäytti, ”Joo, mä kerroin niille siitä kans.” ”Nii siis ja sit mä kerroin ihan vaan kaikkea siitä, miten meillä ei oikeastaan koskaan sua tai Selmaa ole yritetty pakottaa tytön tai pojan muottiin, vaan ootte saaneet itse valita vaatteet ja leikit ja kiinnostuksen kohteet”, äiti tiivisti. Kuura nyökytteli päätään. Niin se oli kotona aina ollut.

”Kerroitko sä siitä PuuhaPete-ilmapallosta? Mä haluun Puuatete-iimapallon!” Kuura maukui pikkulasta leikkien. ”Kerroinhan minä siitäkin”, naurahti äiti, ”ja siitä miten sä seiskalla Mian ja Lotan takia yritit löytää sisäisen tyttösi ja epäonnistuit.” ”Mm. Se oli aika kamalaa aikaa”, tuumi Kuura, ”mut huomaaksä äiti, että mä voin jo paljon paremmin?” Äiti katsahti Kuuraa: ”Totta kai huomaan, rakas! On ihanaa nähdä sun taas hymyilevän!”

Käynti oli jo Kuuran neljäs kerta transpolilla. Isä oli tavannut vanhempien työntekijää kerran ja äiti oli tapaamisessa tämän kanssa toista kertaa. Isä oli tuumannut melko ykskantaan oman käyntinsä jälkeen, että hän mieluummin jättää käynnit väliin. Äiti taas kävi mielellään juttelemassa työntekijän kanssa toiveenaan, että sillä edesauttaa Kuuran pääsyä maaliin prosessissa.

Koko transpoliprosessia varjosti se mahdollisuus, että he siellä tulisivatkin siihen tulokseen, että lapsella on joku ihan muu syy kehodysforiaan kuin transsukupuolisuus. Äiti tiesi tämän hienoisenkin epävarmuuden ahdistavan Kuuraa melkoisesti ja oli päättänyt tukea kaikin mahdollisin tavoin prosessia. Siitä luvattiin myös pitkää ja sekin ahdisti Kuuraa melkoisesti.

Vuosi oli lyhin aika, jossa sen voisi saada päätökseen, ja sekin tuntui Kuurasta ikuisuudelta, vaikka hän uudessa koulussa kävikin kaikille pojasta – hän jopa sai osallistua poikien liikuntatunneille ja uinnista annettiin vapautus. Koulussa Kuura oli myös löytänyt uusia samanhenkisiä kavereita – ystäviä, joita ei kiinnostanut oliko Kuura tyttö, poika vai jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan. Ihmisiä, jotka ottivat ihmisen ihmisenä.

Olipa sieltä koulusta löytynyt myös tyttö, kaunis saman ikäinen Ani, joka oli ilmaissut kiinnostuksensa Kuuraa kohtaan. Jonkin aikaa he olivatkin käyneet ulkona yhdessä ja kuulostelleet ystävyytensä syventämistä, mutta lopulta Kuura oli huomannut, että vaikka Ani oli hänestä kiva ja tavallaan ehkä voisi tunteitakin olla, Kuuran katseet kääntyivät aina lopulta poikiin. Ei ollut Anillekaan reilua alkaa seurustella tosissaan ja kuitenkin olla kiinnostunut toisista pojista. Ani oli ottanut sen aika raskaasti, mutta Kuuran oli oltava itselleen rehellinen, jos halusi itsensä löytää.

***

Talven mittaan Kuura yritti käydä koulua parhaansa mukaan, vaikka välillä se uudessakin koulussa kävi lähes ylivoimaiseksi. Alkuun uusi koulu oli vaikuttanut paljon vanhaa kivemmalta, mutta niin vain sieltäkin löytyi irvailijoita ja suoranaisia kiusaajia. ”Kuuraketti! Lähtee lentoon, kolmee! Kaksii! Yksii!” huusi Kuuraa kaksi kertaa isompi poika kerran pihalla ja lennätti tämän hankeen. ”Hankeen kuura kuuluukin”, räkätti vieressä toinen. Kuura pudisteli lumet vaatteistaan ja poistui paikalta sanaakaan sanomatta.

Ystävien ansiota oli, että Kuura jaksoi kouluun melkein joka päivä raahautua, vaikka usein jäi tunteja välistä, etenkin jos ne sattuivat olemaan yhteisiä pahimpien kiusaajien kanssa. Kuura kävi säännöllisesti transpolilla ja toivoi joka kerta kuulevansa, että prosessi olisi jo loppusuoralla. Turhaan toivoi. Joka kerta hänelle sanottiin samaa: ”Tässä nyt vielä menee. Vähintään puoli vuotta, ehkä enemmänkin. Meillä on vähän lääkäripulaa ja sitä paitsi nämä psykologiset tutkimukset ovat vielä kesken.”

Kesän kynnyksellä prosessi nytkähti viimein askeleen eteenpäin, kun Kuura lähetettiin hormoni- ja perimätesteihin. Äiti vei Kuuran terveyskeskuksen labraan, missä piti ottaa kaksitoista putkellista näytettä. Se oli melkoinen määrä verta! Kuura melkein pyörtyi puolivälissä ja pyysi äidin luokseen. Tämä istui Kuuran viereen ja lapsensa kädestä pitäessään muisteli aikaa, jolloin Kuura ei ollut päästänyt edes käsivarren mitan päähän. Hän tunsi kiitollisuuden hyökyvän ylitseen siitä, että sai olla taas mukana lapsensa elämässä.

”Äiti, voitasko mennä syömään jotain tän jälkeen? Vaikka sushia?” Kuura pyysi, kun viimeistä tuubia täytettiin. ”Mennään vaan, oot sä sushisi ansainnut”, äiti vastasi ja puristi kevyesti Kuuran kättä. Kuura nousi varovasti tuolista ja otti muutaman huojuvan askeleen. ”Pysytkö sä pystyssä?” Äitiä nauratti. Kuura mulkaisi äitiään, veti syvään henkeä ja ärähti: ”Joo. Mennään nyt.”

”Pitäskö viedä Selmalle jotain ruokaa kotiin kans?” pohti äiti viimeisen sushipalan nielaistuaan. ”Kyllä kai. Mutta se varmaan haluais mieluummin Mäkistä nugetteja”, vastasi Kuura. Äiti katseli poikaansa pohdiskelevasti. Kuuran silmistä kuulsi välittäminen pikkusiskosta, vaikka kovin usein lapset vain tappelivat keskenään, ärisivät toisilleen ja olivat suorastaan ilkeitä.

Kuura ja Selma eivät tuntuneet tulevan toimeen ollenkaan keskenään, mutta silti heidän välillään asui kiintymys, sisaruksellinen rakkaus. Kun Kuura oli kertonut Selmalle olevansa poika, oli Selman ensireaktio ollut aidon ilahtunut: ”Mä oon aina toivonutkin että sä oisit mun veli! Vaikka vähän niinkun velihän sä oot ollut aina, niinkun sillon kun puolustit mua koulun pihalla. Saanks mä siis nyt kutsua sua proidiks?” Kuuraa oli naurattanut: ”Tietty. Proidiks nimenomaan.”

Joitakin vuosia aiemmin Kuura oli tosiaan koulun pihamaalla huomannut pikkusiskoaan kurmoottaneen pari vuotta Selmaa vanhemman tytön. Kuura oli mennyt tytön luo ja ilmoittanut: ”Jätä mun siskoni rauhaan tai sulla on kohta hampaat sisässä ja silmä mustana!” Selma oli katsonut isosisarustaan ihailevasti kuin pikkusisko isoveljeä ikään.

”Mä en ole halunnut Selman joutuvan mun mustiin syövereihini. Siksi mä olen pitänyt sen loitolla”, tokaisi Kuura yhtäkkiä äidille, kuin tämän ajatukset arvaten. Äiti katsahti Kuuraan, joka jatkoi: ”Mut kyllä se kans osaa olla ihan hiton ärsyttävä!” ”Se vaan haluaa sun huomiotas”, hymähti äiti vastaukseksi. ”No aika kökösti se sitä pyytää!” Kuura töksäytti. Äiti raapi päätään ja tuumi, ettei Selma tainnut oikein muuta tapaa osata. ”Ja tuollastahan se sisarusten välillä usein on,” äiti totesi, ”sellasta se oli mun ja Riikankin välillä.”

Kuura nousi lähteäkseen, sillä äidin muistelut lapsuudestaan siskonsa kanssa eivät innostaneet. Äiti ymmärsi vihjeen, eikä edes yrittänyt jatkaa ajatustaan. ”Millon sä saat tulokset?” hän kysyi sen sijaan Kuuralta. ”Meen hormonipolille kolmen viikon kuluttua kuulemaan ne. Ja ne tekee kai siellä vielä jotain tutkimuksia”, Kuura kertoi. ”Onko sulla vieläkään tietoa lääkärin tapaamisesta diagnoosia varten?” äiti kysäisi varovasti. ”No ei ole!” Kuura melkein huusi turhautuneena.

***

Maaliskuu oli jo pitkällä, kun Kuura kahlasi vastasataneen lumen läpi kotiin. ”Että tätä pirun luntakin tartti vielä sataa lisää, vaikka on jo maaliskuu!” sadatteli Kuura mielessään pahantuulisena. Kotioven avattuaan hän noukki postin ja päivä kirkastui kertaheitolla, vaikka aurinko olikin pysytellyt lumisadepilvien takana koko viikon. Kuura päästi kiljaisun ja tuijotti käsissään olevaa kirjettä. Kirjeessä luki vastaanottajan nimi: Kuura Aleksi Laakso.

”Äiti! Äiti!!” Kuura huusi, joskin turhaan, sillä kotona töitä tehnyt äiti oli jo kiljahduksen kuullessaan rientänyt eteiseen katsomaan, mikä oli hätänä. ”Mikä on? Kaikki okei?” äiti kuulosteli. ”Kaikki on paremmin, kuin okei! Katso! Kat-so!” Kuura hihkui hyppien tasajalkaa äidin edessä ojentaessaan kirjettä äidille. Äiti hymyili ja tarttui Kuuraa olkavarresta. ”Sun ensimmäinen kirjeesi uudella nimelläsi. Siellä täytyy olla päätös nimenvaihdoksesta. Onnea Kuura!” äiti lausahti ja halasi poikaansa.

Kuura avasi kirjeen vapisevin käsin ja sehän sieltä löytyi. Kauan odotettu todistus uudesta nimestä. ”Nyt ei muuta kuin uusimaan passi”, äiti totesi käytännöllisesti. Kuura tuijotti paperia ja onnen kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Niin kauan hän oli odottanut, että voisi vaihtaa virallisesti itselleen pojan nimen. Kuura olisi saattanut vielä mennä läpi teknisesti tytöllekin, mutta hän halusi saman tien myös toiseksi nimekseen Aleksin, eikä sitä ainakaan olisi ennen diagnoosia myönnetty.

Helmikuun puolivälissä, juuri ennen vanhojen tansseja, joihin Kuura oli hivenen vastahakoisesti lupautunut mukaan poikien vähäisyyden vuoksi, oli Kuura viimein saanut kauan kaivatun diagnoosin. Lääkäri oli Kuuran kolmas, eikä ollut tavannut sen paremmin Kuuraa kuin vanhempiakaan ennen diagnoosin antoon päättynyttä tapaamista. Transpolin työntekijät olivat kuitenkin tehneet kotiläksynsä ja vakuuttivat lääkärille äidin säestyksellä, että diagnoosi on oikea.

Isä oli istunut huoneen nurkassa ja enimmäkseen pitänyt suunsa kiinni, vaikka olikin viimeiseen saakka toivonut, että jotenkin koko homma katoaisi ja hän saisi Saiminsa takaisin. ”Nimi nyt ei ainakaan mene läpi”, oli isä kotona murahtanut ja Kuura oli pahoittanut mielensä. Miksei isä voinut hyväksyä häntä kokonaan, sellaisenaan? Äiti oli kivahtanut isälle takaisin: ”No todellakin menee, ei Kuura ole edes ainoa Kuura tässä maassa!”

Isän kykenemättömyys hyväksyä Kuura Kuurana ja päästää irti Saimista oli ikävä varjo Kuuran onnen yllä. Ei isä päivittäin mistään huomautellut ja enimmäkseen Kuuran ja isän suhde oli lämmin ja hyvä, mutta aina kun asiasta puhuttiin, alkoi isä murahdella ja ärähdellä ja usein satutti Kuuraa ymmärtämättömillä sanoillaan. Äiti yritti parhaansa mukaan auttaa isää ymmärtämään ja Kuuraa olemaan ottamatta itseensä, mutta silti se vähän hiersi.

Viikot kuluivat nimenvaihdon jälkeen, mutta odotettua kutsua hormonipolille blokkeri- ja testohoitojen aloittamiseksi ei vain kuulunut. Lopulta Kuura soitti hormonipolille kysyäkseen ja sai hämmentävän vastauksen: ”Ei täällä mitään lähetettä sun henkilötunnuksellasi näy.” Transpolilta puolestaan vakuuttivat lähetteen lähteneen saman päivänä kuin Kuura sai diagnoosin. Parin päivän päästä se näkyi viimein hormonipolillakin ja sieltä soitettiin Kuuralle, että heti seuraavalla viikolla voisi tulla käymään.

Kesäloman alun kunniaksi Kuura sai ensimmäisen blokkeripiikkinsä ja syksyllä syyslukukauden alun kunniaksi, aivan kahdeksannentoista syntymäpäivänsä tienoilla, ensimmäisen annoksen testosteronia. Poika oli yhtä hymyä. Tie väärästä sukupuolesta oikeaan myös fyysisesti oli viimein alkanut. Tie edessä oli vielä pitkä, mutta Kuura tunsi olonsa hyväksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin rintaa ei puristanut epätietoisuus itsestä vaan varma hymy valaisi kasvoja pojan katsoessa tulevaisuuteen. Tunnelin suu näkyi jo.

Author's note
Poikani syntyi aikoinaan tytön ruumiiseen. Kätilökin julisti lapseni ensin pojaksi, kunnes korjasi sanansa, eikun siis tyttö. Tuota lipsahdusta olen monet kerrat miettinyt kulkiessani poikani rinnalla hänen tiellään tyttöoletetusta pojaksi. Tämä tarina on poikani tarina, mutta myös lukuisten muiden transnuorten tarina. Tämä tarina on tosi, vaikkei olekaan. 

Lue koko tarina / Read the whole story »

Sateenkaarisilta

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Nousisin maan tomusta
liukastelisin väreissä kiivetessäni
kohti sateenkaaren korkeuksia

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Saavuttaisin sillan huipun
Kauhoisin vettä janooni
Sateen ropistessa auringon paisteessa

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Laskisin alas siltaa
Vauhdin huumatessa mieleni
Sotkeutuisin elämän väreihin

Jos elämä olisi kuin sateenkaarisilta
Olisi kuolema kuin ruukullinen kultaa
Sateenkaaren päässä
Täysillä eletyn elämän lopussa.

Author's note

Olin tulossa poikani kanssa kaupasta päivänä, jona vuoroin satoi vettä, vuoroin paistoi aurinko ja välillä satoi ja paistoi yhtaikaa. Ei siis ollut ihmekään, että taivaalle ilmestyi sateenkaari. Poikani hihkaisi: "Kato nyt, se on kokonainen kaari! Hitsin kirkas!" Sitä se oli. Täydellinen kirkas sateenkaari, niin kaunis. Ehdotin leikilläni, että lähdettäisiin etsimään sen päästä kultaa. Poika tokaisi lakonisesti, ettei jaksa vaivautua. Sateenkaari, elämänkaari, tomu täällä, kulta sen toisessa päässä. Se jäi alitajuntaani vellomaan, kunnes purkautui ulos runona.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Oliivipuun katveessa

Marion istui kivetyllä patiollaan lepotuolissa selaillen hajamielisesti aikakauslehteä, jonka oli napannut mukaansa, kun hän kuukautta aiemmin oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Sen piti olla matkalukemista, mutta eihän hän ollut malttanut sitä edes avata matkalla. Ei lennolla, ei katamaraanissa. Hänen mielensä oli myllertänyt aivan liikaa. Eihän hän oikeastaan edes ollut mikään aikakauslehtien lukija, mutta kirjaan olisi ollut vielä vaikeampi keskittyä.

Aurinko paahtoi kuumasti vaikka oli vasta aamupäivä, mutta Marionin lepotuoli oli varjoisan olkikatoksen alla, missä kuumuus tuntui miellyttävältä alati puhaltavan tuulen tuiverruksessa. Marion imaisi huikan freddo cappucinostaan ja nosti katseensa lehdestään, jossa ei oikeastaan ollut mitään mielenkiintoista luettavaa. Miten kauas kotoa hän olikaan tullut ja miten hyvältä se tuntui.

Elämä ei ollut näyttänyt Marionille valoisimpia puoliaan viime aikoina. Työ kirjakustantamossa oli loppunut kuin seinään kymmenen vuoden uran jälkeen. Yllättävä sairaus oli vienyt voimat pitkäksi aikaa ja toipuminen oli hidasta. Viimeinen pisara oli isän aivoverenvuoto, joka vei tämän hautaan vain viidenkymmenen viiden vuoden ikäisenä.

Marion ikävöi isäänsä. Hautajaisista oli puoli vuotta aikaa, mutta paine rinnassa ei vain hellittänyt. Niinä harvoina hetkinä, joina hän salli isän muiston kivuta mielensä pinnalle saakka, kyyneleet alkoivat valua saman tien. Isä oli Marionille läheisempi kuin äiti. Isän kanssa hän oli retkeillyt, pelannut lautapelejä ja jalkapalloa, isä luki iltasadut äidin ollessa usein iltavuorossa töissä.

Kyyneleet kihosivat Marionin silmiin ja valuivat poskille. Isän kuoleman jälkeen välit äidin kanssa olivat kiristyneet entisestään. Sen sijaan, että he olisivat saaneet toisistaan lohtua, äiti tuntui työntävän Marionia yhä kauemmas itsestään. Marion kuulemma liikaa muistuttaa isäänsä eikä äiti kestä sitä. Marion nyyhkäisi. Tuntui pahalta, ettei äiti huolinut lähelleen.

Aikansa kotona pyörittyään, liian väsyneenä hakemaan töitä, liian ahdistuneena tekemään oikein mitään muutakaan Marion eräänä päivänä avasi läppärinsä ja alkoi etsiä matkakohdetta. Isänsä perinnön turvin hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa lähteä jonnekin aurinkoon, pois kotimaisemista, kirjoittamaan. Mitä yksinäisempi kohde, sen parempi, oli Marion tuuminut, kohdetta etsiessään.

Seuraavana päivänä oli Marion nostanut kaksi isoa matkalaukkua sängylleen ja alkanut pakata. Keveitä mekkoja, shortseja, hameita, bikinit. Housuja ja neuletakki. Aurinkolasit. Kamera ja läppäri tietenkin. Pari kirjaa ja iPad.  Matkaliput, vain meno. Passi ja hammasharja! Iltaan mennessä oli Marion hoitanut viimeisetkin tarpeelliset toimet, kuten asuntonsa luovuttamisen vuokravälittäjälle ja järjestänyt henkilökohtaisille tavaroilleen säilytyspaikan.

Se oli ollut lentävä lähtö. Lentokoneessa Marion ensimmäisen kerran oli pysähtynyt miettimään lähtönsä järkevyyttä. Perhoset hyrräsivät vatsanpohjassa, kun kone kiisi pilvettömän Euroopan yllä kohti Ateenaa. Koneen laskeuduttua oli bussimatka Rafinan satamaan, missä Marionia vastassa oli Anita, ystävä lukioajoilta. Yhdessä naiset olivat nousseet katamaraaniin, joka vai heidät Tinoksen tuuliselle saarelle, missä Anita asui Tinokselta kotoisin olevan miehensä kanssa kesäkaudet pitäen pientä kahvila-baaria kuvankauniilla rannalla.

Anitan avulla Marion oli löytänyt itselleen vuokratalon. Pienen valkoiseksi rapatun talon vuorenrinteellä. Talossa oli tyypilliseen kreikkalaiseen saaristotyyliin koboltinsiniseksi maalatut ikkunanpuitteet ja ikkunaluukut. Pienen makuuhuoneen, tupakeittiön ja olohuoneen lattiat olivat kiveä, keittiön ja kylpyhuoneen tasot marmoria. Terassi oli kivetty ja osin katettu kuivatulla bambukatolla. Nurkassa oli kivigrilli. Terassilta oli näkymä pitkälle Aegeanmeren ylle; selkeällä säällä näkyi Mykonos kirkkaana. Yöllä kuu loisti Mykonoksen yllä, bilesaaren valojen sykkiessä pimeässä.

Marion havahtui mietteistään Nicon hypätessä syliin. Nico oli vaalea kollikissa oransseilla raidoilla. Kulkukissa tietenkin alkujaan, mutta jo aivan Marionin ensimmäisinä päivinä talossa oli Nico tullut terassille uteliaana ja nälkäisenä. Marion oli antanut sille tonnikalaa ja raikasta vettä ja kissa oli tullut joka päivä takaisin. Marion nimesi sen Nicoksi ja pian se nukkuikin sisällä talossa ja hyppäsi syliin kerjäämään hyväilyjä.

Kissa kehräsi sylissä Marionin ryystäessä kahvinsa jämät lasistaan. Oli aika avata läppäri ja ryhtyä kirjoittamaan. Marion pyrki joka päivä kirjoittamaan edes vähän, tai ainakin tekemään taustatutkimusta kirjaansa varten. Työtä. Haave. Ironisesti isän kuoleman mahdollistamaa.

Iltapäivän aurinko oli kuumimmillaan Marionin pitäessä ensimmäisen taukonsa. Terassin katteen alla meltemi-tuuli piti huolen siitä, ettei aivan läkähtymään päässyt. Marionin työpiste patiolla oli tuoli ja pieni puutarhapöytä, jotka hän oli sijoittanut osittaiseen tuulensuojaan. Tinoksella tuuli aina samasta suunnasta. Sen näki tuulessa taipuneista puistakin. Niinäkin harvoina hetkinä jolloin ei tuullut, puut taipuivat kuin myrskyn painamina.

Marion suuntasi askeleensa keittiöön. Oli aika syödä kevyt lounas ja ottaa parin tunnin siesta. Ensimmäiset viikot Tinoksella olivat opettaneet saaren rytmiin. Päivän kuumimmat tunnit oli paras viettää nokosilla ilmastoidussa makuuhuoneessa, päivällinen oli mukavin syödä vasta auringon laskettua ja iltahan jatkui pitkälti yli puolen yön.

Juuri kun Marion oli asettunut sängylleen, piipitti puhelin tekstiviestiä. Marion kurkotti kännykän yöpöydältä ja luki Anitan viestin. Anita ei ollut jättänyt ystäväänsä yksin vaikka intuitiivisesti antoikin tälle runsaasti omaa tilaa. Tekstiviestissään Anita kyseli, haluaisiko Marion lähteä heidän kanssaan illalla vuoristoon erään kylän vuotuisiin kesäjuhliin. ”Ehdottomasti!” luki Marionin vastausviestissä. ”Hienoa! Ole valmis kahdeksalta.”

Siestan ja parin tunnin kirjoittamisen jälkeen Marion vaihtoi bikinit ja pareon pitkään leveähelmaiseen kesämekkoon. Illan viileyteen varautuen hän kietaisi harteilleen pitkän huivin. Hän sipaisi hieman meikkiä naamaansa ja keräsi kastanjanruskeat hiuksensa ylös kiharaiselle sykerölle. Sandaalit jalkaan ja hän oli valmis juuri kun kuuli ystäviensä auton ajavan pihaan häntä noutamaan.

Ajomatka vuorille hämärtyvässä illassa oli upea. Marion katseli maisemia haltioituneena. Hän oli rakastunut saareen lähes heti astuttuaan laivasta ulos. Tuuli, aurinko, suolainen tuoksu. Karut villit vuorenrinteet, oleanterien ja bougeainvilleoiden loisto, valkoiseksi rapatut talot sinisine ikkunaluukkuineen. Aegeanmeren kimallus kaikkialla ympärillä. Saaressa oli jotain, mikä tuntui Marionista siltä kuin hänen sielunsa lähtisi lentoon, pääsisi viimein vapauteen arjen kahleista.

Kuukauden hän oli Tinoksella ollut, tuona iltana kun Leandron auto kiemurteli Tinoksen pieniä vuoristoteitä. Teitä, jollaisista Marion ei ollut osannut ennen edes uneksia ennen. Tinos oli ollut kokemusta kokemuksen perään ja vaikka Marion alkoikin jo tuntea olevansa varsion kotiutunut saarelle, se silti tarjosi joka päivä jotain uutta. Uusia tuoksuja – milloin ilmassa leijui sitruunan, milloin aniksen, milloin ihan vain suolaisen meren tuoksu – maisemia, kokemuksia. Kuten tämä iltamyöhäinen retki vuoristokylään.

Marionin mekko hulmusi tuulessa ja helmat kietoutuivat hänen jalkojensa ympärille Marionin, Anitan, Leandron ja heidän kahden tyttärensä, Monan ja Sofian, kävellessä autolta kohti kylän keskusaukiota. He kulkivat kapeaa talojen reunustamaa kujaa ja holvikaaren ali kirkon, koulun ja oliivilehdon reunustamalle aukiolle, jolle oli levitetty pitkiä pöytiä puolikaareen. Marion ja Anitan perhe istuutuivat vapaaseen pöytään oliivipuiden katveeseen odottelemaan juhlan alkamista.

Hämärä ehti laskeutua ja kuu nousta korkealle ennen kuin juhla alkoi. Värikkäät paperilyhdyt valaisivat aukiota bändin viritellessä soittimiaan. Oliivipuun lehti leijaili pöydälle Marionin eteen juuri kun ensimmäiset tahdit kajahtivat ilmoille ja tuoksuvat ruoka-astiat tuotiin tarjoilupöytiin. Kyläläiset nousivat tuoleiltaan ja siirtyivät hakemaan souvlakia, tzatzikia, perunaa, moussakaa ja muita pöydän antimia. Leandro toi annokset Marionille ja lapsille, Anita itselleen ja Leandrolle. Marion oli varma, ettei ollut ikinä syönyt parempaa ruokaa kuin nuo kyläjuhlien antimet.

Marionilla oli toinen lasi viiniä edessään, kun kyläläiset aloittivat tanssin. Suorastaan lapsenomaisella innostuksella Marion taputti tahtia muiden mukana. Mieli teki tanssimaan, muttei oikein uskaltanut, kun ei osannut askeleita. Marion yritti katsoa tarkkaan tanssijoita oppiakseen ja voidakseen mennä mukaan. Anita, Leandro ja tytöt olivat tanssimassa ja yrittivät houkutella Marionia mukaan aina kun ohi hyppivät.

”Please, come dance”, kuului yhtäkkiä Marionin oikealta puolelta ja ojennettu käsi ilmestyi hänen silmiensä eteen. Marion nosti katseensa ääntä kohti. Pyytäjä oli hauskannäköinen mies, jolla oli ystävällisesti hymyilevät kasvot. Marion keräsi rohkeutensa, tarttui käteen ja antoi miehen johdattaa hänet tanssin pyörteisiin.

”Please, what is your name? My name is Anton”, mies kysyi hieman murteellisella englannilla. ”Marion”, Marion vastasi, tanssista jo hengästyneenä ja sekosi saman tien askelissaan, melkein kompastuen omiin jalkoihinsa. Anton naurahti ja tanssi jatkui.

Tanssi jatkui tunteja. Marion vuoroin tanssi mukana, vuoroin istui antamassa hengityksensä tasaantua. Anton oli mukava seuramies, vaikkei kovin hyvää englantia puhunutkaan. Riittävästi, että vähän saivat juteltua. Marionin katse pyrki tosin seikkailemaan väliin tanssijoiden joukkoon, väliin läheiseen pöytään, jossa istui kuvankaunis nuori kreikkalainen nainen. Marion oli kohdannut naisen silmät tanssin lomassa ja tiesi heti haluavansa tutustua tähän paremmin.

”Please, dance some more?” Anton pyysi. Marion vilkaisi jälleen pöytää, jossa kaunis kreikatar istui, sillä hetkellä yksin. ”Anton, I’m sorry, I’m too tired. Please, you go dance and I watch”, Marion vastasi. Anton oli erinomainen tanssija ja häntä katseli mieluusti. Marionilla oli tosin tällä kertaa muut ajatukset mielessä, mutta ensin hänen täytyi saada olla yksin. Hivenen pettyneenä Anton meni kuin menikin takaisin tanssiin ja hetken kuluttua Marion nousi paikaltaan, silmät yhä kreikattaressa, joka toisinaan vähän ujosti vilkuili takaisin.

Nyt tai ei koskaan, Marion mietti luoviessaan kohti kreikattaren pöytää. Hänen katseensa oli lukittunut toisen naisen katseeseen, josta ujous oli väistynyt heti Marionin alettua kävellä häntä kohti. ”Hi, I’m Marion”, Marion sanoi hymyillen ojentaessaan kätensä. ”Ioanna. Please sit”, sanoi toinen. Marion istui Ioannan viereen. Pieni epävarmuus alkoi hiipiä hänen olemukseensa ja hän hypisteli pöytäliinaa sormissaan. Ioanna tarttui levottomiin käsiin ja Marion nosti katseensa, jonka oli laskenut syliinsä. 

”Let’s go somewhere more private”, sanoi Ioanna nousten, käsi yhä Marionin kädessä.

Ioanna johdatti vikkelästi Marionin aukiolta sen laidalla kasvavien oliivipuiden katveeseen, kulmaukseen, joka oli sopivasti aukiolta piilossa. Naiset istuutuivat kiviportaille vieretysten, tuulen keveästi kahistuttaessa ympärillä kasvavien oliivipuiden lehtiä. He olivat hetken aivan hiljaa, kunnes alkoivat puhua yhtaikaa ja purskahtivat saman tien nauruun. Naiset istuivat käsikkäin, jutellen hiljaa. 

Ilma väreili Marionin mielestä suorastaan taianomaisesti limetti- ja sitruunapuiden tuoksujen sekoittuessa aukiolta yhä leijuvaan ruuan tuoksuun ja mereltä puhaltavaan suolaiseen tuuleen.

”I’ve never felt this good”, tunnusti Marion Ioannalle, joka nyökkäsi hymyillen ja puristi hieman Marionin kättä. ”Still, I think I better go back. My friends are surely looking for me”, Marion huokaisi ja nousi Ioanna perässään.

Ioanna nosti vapaan kätensä ja kosketti Marionin poskea. “I want to see you again”, Ioanna sanoi ja oli Marionin vuoro nyökätä. Marion kiersi toisen kätensä Ioannan vyötärölle ja toisen käden niskan taakse Ioannan kurottuessa kohti Marionia. Varovasti heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli lempeä ja suloinen. Etäällä kaikui orkesterin soitto ja ihmisten nauru.

Sydän ilosta pamppaillen, Ioannan numero kännykässään Marion palasi aukiolle, missä Anitan perhe istui pyödässään hivenen huolestuneen näköisinä, pohtien mistä lähteä etsimään Marionia. ”Marion on tuolla!” äkkäsi Sofia ensimmäisenä. He nousivat kaikki seisomaan Marionin tullessa heidän luokseen posket kevyestä punasta hehkeinä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tuottaa huolta. Olin vaan tuolla... tapasin jonkun... olin juttelemassa...” Marion änkytti, sillä tunne oli liian herkkä, kokemus oli liian tuore jaettavaksi vielä. ”Lähdetäänkö?” Anita ehdotti, osoittaen koko perheelleen, ettei lisäkysymyksiä tarvita.

He pakkautuivat autoon ja matkasivat kotiin yön pimeydessä. Tytöt nukahtivat takapenkille, Marion vietti matkan hiljaa mietteissään. Miten erilaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut niin lyhyessä ajassa, kun hän vaan oli uskaltanut päästää irti tutusta ja turvallisesta ja lähteä. Miten hyvältä tulevaisuus tuntui Tinoksen tuulisella saarella, tuossa valkoiseksi rapatussa talossa vuorenrinteellä, vain kivenheiton päässä merenrannasta. Miten hyvältä tuntui kirjoittaa, miten hyvältä oli tuntunut pidellä Ioannaa. Marion tunsi löytäneensä paikkansa maailmassa ja elämässä.

Author's note

Joka kesä on ikävä Tinokselle, johon rakastuin ensimmäisellä lomareissullani sinne vuosia sitten. Oma haaveeni on Marionin haave, ja kyläjuhlat olivat yksi ensimmäisen lomamatkan kohokohdista. Kaikki muu on fiktiota, Marion ja muut henkilöt ovat fiktiota, mutta Tinos settinginä ja kokemuksena elävät syvällä sisälläni.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Ensilumi

Hashim katseli ihmeissään ikkunasta ulos. Taivaalta putoili hiljalleen valkoisia hiutaleita, jotka katosivat osuessaan maahan. Hashim ei ollut ennen nähnyt lumisadetta. Hän oli nähnyt kuvia, joissa maa oli valkoinen, mutta ei osannut yhdistää kuvia hiutaleisiin, jotka nyt leijailivat hänen ikkunansa ohitse. Lumoutuneena hän tuijotti ensin yhtä hiutaletta, sitten toista. Ja aina pettymys oli yhtä suuri, kun hiutale katosi saavuttaessaan pihan kivetyksen. Lopulta Hashim päätti mennä kysymään isältään, mitä nuo oudot hiutaleet oikein olivat ja miksi ne aina katosivat.

”Se on lunta. Olethan sinä nähnyt kuviakin lumesta,” isä sanoi ihmettelevälle Hashimille. ”Niin mutta kun ei se ole maassa. Sitä vain putoaa taivaalta ja sitten se katoaa,” Hashim valitti. ”Se on syksyn ensilumi ja maa on vielä niin lämmin, että se sulaa pois. Lumi on jäätynyttä vettä ja jos se osuu johonkin lämpimään, se heti sulaa vedeksi taas. Odota vain, kyllä sitä lunta vielä maahankin jää, kunhan maa vähän kylmenee,” isä selitti. Hashim mietti hetken, kohautti sitten hartioitaan ja palasi huoneeseensa ikkunan ääreen odottamaan maan kylmenemistä.

Hashim kuuli ovikellon soivan ja isän menevän avaamaan oven. ”Hashim, se on ystäväsi Mirko. Tuletko!” isä huusi eteisestä. Hashim pomppasi lattialle ja hölkkäsi eteiseen tervehtimään ystäväänsä. ”Hei, Hashim! Ulkona sataa lunta! Tule pyydystämään lumihiutaleita kielellä!” Mirko ehdotti. Hashim ei oikein ymmärtänyt, mitä Mirko tarkoitti, mutta alkoi pukea ulkovaatteita päälleen. Pian ystävykset olivat jo ulkona ja Mirko opasti Hashimia pyydystämään lumihiutaleita: ”Näin. Käännä päätä vähän taaksepäin ja työnnä kieli ulos suusta. Sitten vain yrität tähdätä leijaileviin lumihiutaleisiin.”

Pitkään pojat pyydystelivät kielellä lumihiutaleita. Hiutaleet leijailivat sinne tänne välittämättä ollenkaan kahdesta pojasta, jotka suu auki yrittivät ottaa niitä kiinni. Yhtäkkiä Hashim äkkäsi oikein ison hiutaleen, joka tuli suoraan häntä kohti, kunnes poukkosikin liian pitkälle taaksepäin. Hashim perääntyi päästäkseen jälleen hiutaleen laskeutumiskurssille, eikä siinä innossaan huomannut ollenkaan lyhtypylvästä, joka oli hänen takanaan. Niinpä hän käveli suoraan tolppaa päin ja löi takaraivonsa siihen niin että kumahti oikein. Mirko kääntyi katsomaan mitä tapahtui ja näki Hashimin pitelevän päätään molemmin käsin, naama irvistyksessä. Kun Mirko kuuli, mitä oli käynyt, hän ehdotti, että he menisivät takaisin sisälle. ”Helpompi sitä lunta on muutenkin syödä sitten, kun sitä on metrin verran maassa,” hän vielä tokaisi ja mulkaisi närkästyneenä tolppaa.

Susie '99

Author's note

Suomeen oli alkanut saapua somaleja ja tuona ensilumen päivänä mietiskelin, miltä se mahtaa tuntua lapsesta, joka ei ole ennen lunta nähnyt.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Liian kauhea lausuttavaksi ääneen

Kaikki oli niin hyvin, elämä edessäpäin. Hän oli nuori ja hänen päänsä oli haaveita ja suunnitelmia täynnä. Vastoinkäymisiäkin toki oli, mutta ei se riittänyt masentamaan. Yksinäisyyskin vaivasi, mutta kyllähän sen kanssa eli. Poikaystävä oli kaukana armeijassa, mutta sinnehän saattoi soittaa ja olihan niitä lomia. Kaikesta huolimatta elämä näytti valoisalta, olihan hän optimisti.

Sitten se tapahtui. Se kauhea, jonka nimeäkään ei voi mainita. Se painoi alas, likisti alleen. Ei riittänyt enää voimia ajatella myönteisesti, ei suunnitella tulevaa. Peli oli menetetty. Elämä jatkui vielä, mutta se oli vain raahautumista päivästä toiseen. Mikään ei innostanut. Hän, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, oli enää vain varjo entisestään. Varjo, joka kulki paikasta toiseen täysin päämäärätönnä. Haaveet loppuivat, jäljelle jäi vain epätoivoinen huokaus: ”Herra, anna minun elää.” Sydämessä kuitenkin kyti tietoisuus tulevasta ja salaa hän toivoi, ettei enää näkisi seuraavaa päivää. Se oli niin raskasta. Päivästä toiseen hän kuitenkin sinnitteli. Silmät itkusta punaisina. Väsyneenä. Joskus ei jaksanut edes itkeä, kun kyyneleet loppuivat kesken. Hän vain huokaili.

Sitä ei kestänyt kauan. Joitakin kuukausia vain. Sitten häntä ei enää ollut. Ei täällä meidän keskellämme. Hänen sielunsa oli taivaassa. Hän pääsi parempaan paikkaan ilman sairautta, kyyneliä ja toivottomuutta. Hän sai nähdä Mestarinsa kasvoista kasvoihin ennen meitä. Nyt hänellä on hyvä olla. Miten me ymmärtäisimme, kun kaipaus viiltää sydäntä tikarin lailla? Miten me osaisimme iloita hänen hyvästä osastaan, kun me jäimme tänne suremaan? Se ei lohduta paljon, usein ei ollenkaan. Kuitenkin me tapaamme vielä. On vain niin tuskallista odottaa täällä, kun hän on siellä. Oi Jeesus! Tule jo takaisin!

”Vain hetken lyhyen…”

Marilka joskus 1990-luvun alussa

Author's note

”Tarina ei ole tosi, mutta tositapahtumaan perustuva,” kirjoitin ruutupaperin toiselle puolen. Kirjoitin sen joskus ilmeisesti johonkin Helluntailaisten nuorten lehteen tai palstalle, nimimerkillä. En muista milloin – hyvä veikkaus on joskus vuonna -91/-92 – enkä muista julkaistiinko sitä koskaan. En myöskään muista, mihin tapahtumaan se perustui.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Huvila auringossa

Huvilan valkeat verhot liehuivat repaleisina tuulessa. Kuivuneet lehdet rapisivat jalkojeni alla astellessani rikkoutuneen ikkunan ohi, kulkiessani kohti rantaa. Aurinko kimmelsi meren pinnassa, kevyt tuuli heitti hiukseni kasvoilleni. Kuljin polkua pitkin kohti vanhaa laituria, astelin alas kiviportaita. Istahdin laiturille kuuntelemaan lokkien kirkumista.

Kesä oli jo lopuillaan, mutta merivesi oli vielä pinnalta lämmintä. Pudotin jalkani laiturin reunan yli ja annoin varpaitteni uida vedessä. Aurinko lämmitti suloisesti kasvojani, meren kevyt suola tuntui huulillani. Puristin kädessäni vanhaa kolikkoa, jonka olin löytänyt polulta. Etäällä huusi laivan torvi. Suljin hetkeksi silmäni.

”Hei, sinä, herää,” vaati ääni korvani juuresta. Joku ravisteli minua hartioista. Avasin silmäni ja näin kolme silmäparia tuijottamassa minua tiukasti. Katsoin jokaista erikseen. ”Oon hereillä,” sanoin ja kömmin istumaan. En ollut huomannut vaipuneeni laiturille makuulle, mutta makuulla minä olin. Varpaat yhä vedessä.

Nousin seisomaan ja poimin sandaalini laiturilta. ”Kuka olet, ja mitä teet meidän laiturilla?” kysyi ääni takaani. Käännähdin hämmästyneenä katsomaan puhujaa ja huomasin laituriin kiinnitetyn purjeveneen. Kysyjä oli suoraryhtinen ruskeatukkainen mies, jossain siellä vaille kolmenkymmenen, veikkasin, vaikka vaatteiden perusteella näyttikin suoraan historian oppikirjasta ulos astelleelta.

”Hei sori, mä luulin tätä paikkaa hylätyks, niinkun kaikki nää huvilat ja rannat täällä. En mä tienny, että tän paikan omistaakin joku,” sanoin nostaen käteni kämmenet auki sovittelevasti. Miehet laiturilla katselivat toisiaan ihmeissään. Minäkin katselin heitä ihmeissäni. Jokainen heistä oli pukeutunut kuin olisivat matkalla naamiaisiin.

”Miten niin hylättyjä?” kysyi vaaleaverikkö oikealta puoleltani. ”Ihan näissä jokaisessa asutaan, ainakin kesäkaudet.” ”Niin, ja juhlitaan,” lisäsi pitkänhuiskea mies vasemmalta puoleltani, ”kuten tänäkin viikonloppuna.”

Katsahdin kohti huvilaa valmiina toteamaan, että on heillä siinä juhlapaikkaa kerrakseen. Katto romahtanut, ikkunat rikki, ovi rempallaan, kuistissa ihmisen mentävä reikä, seinät graffitien peitossa… Mietin jo millaisia huumejuhlia siellä mahtavatkaan pitää. Huvilan nähdessäni astuin häkeltyneenä askeleen taaksepäin ja olin horjahtaa mereen. Vaaleahiuksinen mies ehti juuri napata käsivarrestani kiinni ja palauttaa minut takaisin laiturille.

Huvila hohteli auringossa. Ikkunat olivat puhtaat ja ehjät, eivätkä verhot lepattaneet tuulessa. Kattokaan ei ollut romahtanut, eikä graffiteista ollut jälkeäkään. Laiturille vievän polun päässä, siellä verannan reunalla, oli yksinäisen kivipylvään sijasta kaunis kiviholvi ja aivan uuden näköinen portti. Henkäisin hämmästyksestä.

Purjeveneessä pieni koira alkoi haukkua.

***

Kuka on tuo tuntematon tyttö? Mitä hän tekee meidän laiturillamme ja miksi hän säikähti huvilamme näkemistä niin kovin? Katselin tyttöä mietteliäänä. Kiharat mustat hiukset, ruskeat silmät. Korkeat poskipäät, hivenen punatut huulet. Keveä kesäinen mekko päällä, mekko jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt. Ei tylliä, ei korsettia, ei kirjailuja, vain keveä mekko. Melkein kuin yövaate.

Kaunis hän on. Sitä ei käy kieltäminen. Kaunis ja oudolla tavalla ylväs. Tyttö puhuu kummallisesti, rahvaan tavoin, vaikkei siltä näytäkään. Iho heleä ja silkkisen pehmeä, käsissä ei työn merkkejä. Silmissä outo hohde ja kimallus. Tytössä on jotain kummaa viehätysvoimaa.

”Kuka sinä olet?” tivaan uudestaan. Tyttö katsoo minun yhtä hämmentyneenä kuin minä katson häntä. ”Elsa,” tyttö lopulta sanoo. ”Elsa. Elsa kuka? Mistä olet tullut ja mitä teet täällä?” kysyn, vähintään yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta. Olenhan paikan omistaja. Velvollisuuteni on tietää, kuka kulkee pihamaallani luvatta. Tyttö, Elsa, on kuitenkin myös jo herättänyt uteliaisuuteni.

”Elsa Suviranta. Ja ihan tuolta Stadista tänne tulin, fillarilla. Katselemaan näitä huviloita,” Elsa vastaa leuka pystyssä, viittoen kohti Helsingin keskustaa. Olen kuullut Kallion jätkien puhuvan Helsingistä Stadina, mutten koskaan kauniin ylvään tytön. Kiehtovaa. ”Mikä on fillari?” huomaan kysyväni. ”Polkupyörä,” Elsa vastaa ja katselee häkeltyneenä ympärilleen, kuin etsien tuota polkupyöräänsä.

”Olet aika erikoinen tyttö, tiedätkö,” sanon Elsalle mietteliäänä. Elsa kohottaa kulmakarvojaan, ele, joka saa toisen kulman nousemaan korkeammalle kuin toisen. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Kutsua tyttö sisälle kahville vai lähettää matkoihinsa.

”Kuka sinä sitten olet? Mä kerroin nimeni, nyt on sun vuoro,” Elsa sanoo havahduttaen minut mietteistäni. ”Minä? Minä olen Patrik. Patrik Ekholm. Tämän paikan omistaja,” vastaan, suoristaen ryhtini, tuntien arvoni.

”Okei, Patrik, voinko mennä nyt? Ihan totta en tiennyt, että huvila oli asuttu,” Elsa katsoo suoraan silmiin puhuessaan. Väite on minusta outo. Miten joku ei tiedä näiden huviloiden olevan asuttuja? Annan asian olla ja sanon sen sijaan: ”Toki voit, mutta ajattelin kutsua sinut kahville.” Hämmästyn kutsua itse vähintään yhtä paljon kuin Arno ja Mikael, jotka yhä seisovat tytön molemmin puolin.

Hämilleen näyttää menneen Elsakin, sillä suoran vastauksen sijaan hän änkyttää hieman hapuillessaan sanoja: ”Minä… En minä… En aikonut… En halua tunkeilla. Kiitos kutsusta. Mä menen nyt.” Elsa painaa katseensa maahan, poimii kenkänsä ja alkaa astella polkua ylös kohti verantaa. Kaikki tytössä on jollain tavalla outoa. Kuin hän olisi toisesta maailmasta tupsahtanut laiturilleni.

***

Hämmentyneenä kävelin kiviportaat ylös rautaportille. Sujautin kolikon taskuuni vapauttaakseni toisenkin käteni avaamaan portin. Ihan varmasti siinä ei ollut ollut porttia tullessani. Yksinäinen kivipilari vain ja ruosteiset saranat. Katsoin jälleen huvilla, joka seisoi siinä edessäni kuin muinaisessa loistossaan. Ehjänä, ylväänä, puhtaana.

Käännähdin vilkaisemaan laiturille ja näin kolme silmäparia tuijottamassa takaisin. Patrik nosti kätensä minua kohti. ”Hei, odota hetki,” hän huusi. Pysähdyin, toinen käsi portin päällä, toinen taskussani puristaen jälleen kolikkoa. ”Tulisitko illalla juhliini?” Pudistin päätäni. ”En minä taida voida tulla,” vastasin. Näin pettymyksen Patrikin silmissä.

Käännyin etsimään katseellani pyörääni, jonka olin jättänyt siihen kivipilaria vasten, mutten löytänyt. En ollut ollenkaan yllättynyt, sillä aloin jo ymmärtää, vaikken ymmärtänytkään. Jatkoin matkaani portin läpi ja lähdin kävelemään kohti läheisen lammen rantaa miettien, mitä seuraavaksi tekisin. Kotiin voisi olla vaikea palata, sillä tuskinpa minulla kotia olikaan maailmassa – tai pikemmin ajassa – johon olin joutunut.

Lammenranta oli tyyni. Istahdin kivelle ja vedin polveni rintaani vasten. Siellä laiturilla, auringon helliessä kasvojani, olin matkustanut ajassa taaksepäin. Kuinka paljon, sitä en tiennyt. Yritin muistella, mitä olin Wikipediasta lukenut alueen historiasta ennen retkeäni.

Huvilat oli rakennettu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Monen vuosikymmenen ajan ne kuuluivat Helsingin varakkaille perheille, jotka viettivät niissä kesäkuukaudet, mutta palasivat kaupunkiasuntoihinsa koulujen alettua, kesäkauden loputtua. Huviloissa vietettiin keveää seurapiirielämää. Oli juhlia ja teekutsuja, illallisia ja tanssiaisia. Toinen maailmansota muutti kaiken. Huvila-alue vuokrattiin Neuvostoliitolle, joka käytti huviloita upseerikerhoinaan. Kun alue palautettiin Suomelle, se jäi rempalleen. Kukaan ei huolehdi siitä enää, mutta ei se ole saanut purkulupaakaan, vaikka kaupunki haluaisi rakentaa uusia taloja alueelle.

Niin, minun ajassani. Olin kuitenkin jumissa jossakin siellä huviloiden kulta-ajassa, ajassa kauan ennen syntymääni. Yritin ymmärtää, miten sinne jouduin ja miten sieltä pääsee takaisin omaan aikaani ja kotiin.

Kuuntelin lintujen viserrystä, katselin kaloja, jotka hypähtelivät pintaan nappaamaan hyönteisiä. Minun alkoi olla nälkä ja toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kahville Patrikin ja ystäviensä luokse. Harkitsin paluuta takaisin huvilalle, mutta kiveltä noustuani suuntasin sittenkin askeleeni aivan päinvastaiseen suuntaan.

Kuljin hitaasti lammen ympäri, heitellen välillä kiviä veteen. Katsoin tyynestä vedenpinnasta peilikuvaani ja pohdin, miltä mahdoinkaan näyttää menneiden aikojen ihmisten silmissä. Varmaan aika oudolta. Ainakin he olivat näyttäneet minusta oudolta – mutta minulla oli kuitenkin sen verran etulyöntiasemaa, että olin katsellut vanhoja kotimaisia elokuvia ja valokuvia isoisovanhemmistani.

Lammen toisella puolen huomasin pienen kalastusmajan, jonka ovi oli raollaan. Astelin varovasti majalle ja koputin oveen. Ovi narahti avautuessaan hiukan enemmän, mutta sisältä ei kuulunut vastausta. Avasin ovea sen verran, että pääni mahtui aukosta sisään. ”Huhuu, onko täällä ketään?” kyselin tyhjältä tuvalta. Koko tuvan näki yhdellä silmäyksellä. Astuin sisään.

***

En saa tyttöä mielestäni. Arno ja Mikael hoputtavat purkamaan tarvikkeet purjeveneestä, mistä Kapu-terrieri on jo päästetty rantaan kirmaamaan. Siristelen silmiäni auringossa ja yritän katsoa suuntaan, johon tyttö katosi, mutta näen vain puita. Hän on jo tiessään. Elsa. Niin outo, niin viehkeä.

”Patrik, tyttö oli kummallinen, ja nyt hän on mennyt. Poissa laituriltasi, poissa pihaltasi. Koita saada hänet nyt jo pois mielestäsikin. Meillä on tässä tavaraa kuljetettavana huvilaan,” Mikael huomauttaa, minulle ties kuinka monennen kerran. ”Tässä, ota tämä laatikko ja vie sisälle,” Arno työntää puista laatikkoa syliini. Otan laatikon ja lähden kävelemään kohti huvilaa, missä palvelusväki odottaa tarpeita juhlien valmistelua varten.

Kun laatikot on kannettu sisään, vetäydyn verannalle lempituoliini istumaan. Sytytän piipun, annan savun tupruta. Piippu rauhoittaa levotonta mieltäni odotellessani illan ja vieraiden saapumista.

***

Auringon alkaessa laskea kuulin pienen tuvan avoimesta ikkunasta etäistä musiikkia. Patrikin juhlat, ajattelin ja äkkiä minun teki mieli mennä katsomaan juhlia. Nousin pieneltä punkalta, jolla olin istunut, vedin kengät jalkaani ja lähdin iltaan, kohti Patrikin huvilaa.

Kuljin illan hämärässä kohti musiikkia. Päästyäni lähemmäs musiikkiin sekoittui naurua ja puheensorinaa. Kiersin rannan kautta, ajatuksenani piiloutua pensaiden taakse katselemaan juhlia. En ollut varma, halusinko näyttäytyä ollenkaan, mutta juhlat vetivät minua puoleensa.

Risu raksahti jalkojeni alla. En nähnyt ketään missään, joten arvelin olevani näkymätön, jos en ehkä kuulumaton. Muutaman askeleen kuljettuani eteeni kuitenkin ilmestyi tumma hahmo, joka tarttui minua hartioista.

”Sinä tulit!” huudahti Patrik, ilmeisen ilahtuneena. ”Miksi sinä täältä rannan ryteiköistä rämmit? Mekkosi menee pilalle.” ”Tulin, mutten aikonut, tai siis, mulla ei ole parempaa mekkoa mukanani. Olen täälläpäin vain vierailemassa,” änkytin. ”En ollut varma arvaisinko tulla juhlavieraiden sekaan ollenkaan.”

Patrik katsoi minua päästä varpaisiin arvioivasti, sen minkä siinä laskevan auringon valossa näki. ”Kelpaat mainiosti, jos minä niin sanon,” hän päätti lopulta, ”tule.” Patrik tarttui käteeni ja alkoi vetää minua mukanaan kohti juhlivaa väkijoukkoa. Minua alkoi yhtäkkiä ujostuttaa.

***

Elsa on kuin keiju, kuin toisesta maailmasta syliini tupsahtanut ihastuttava olento. Mietin, ettei Elsalla ehkä ole varaakaan parempaan mekkoon. Ehkä häntä nolottaa. En tiedä, mitä muut ajattelevat siitä, että tuon juhliin tytön, joka niin selvästi on erilainen, niin selvästi ei sulaudu joukkoon, mutten välitä. Pidän hänestä juuri siksi.

Vedän Elsaa kädestä perässäni kohti ystäviäni, vieraitani. Toivon, ettei hän saa osakseen paheksuntaa tai ikäviä huomautuksia. Pelkään, ettei sitä kuitenkaan voi välttää. Elsa kuitenkin vaikuttaa tytöltä, joka pitää puolensa, joka ei välitä siitä. Elsa ei ole kuten nuo muut, tunnen sen sisimmässäni.

Saavumme verannalle, missä orkesteri soittaa ja jotkut ovat jo äityneet tanssimaankin. Vedän Elsan mukanani tanssijoiden keskelle, valssiin. Viimeiset auringonsäteet tanssivat Elsan hiuksilla ja tyttö tuoksuu mansikalta.

***

Patrik kuljetti minua pitkin veranta-tanssilattiaa. Katselin hänen olkansa yli ympärilleni. Veranta oli valaistu lyhdyin, jotka roikkuivat naruista verannan yllä. Orkesteri soitti yhdessä nurkassa. Väkeä oli ulkona ja sisällä, verannalla tanssimassa ja pihamaalla käyskentelemässä.

Valssin loputtua irrottauduin Patrikin käsivarsilta. ”Haluaisin istua hetken,” sanoin. Patrik nyökkäsi ja tarttui kyynärpäähäni ohjaten minut pihakeinuun, josta näki verannan ja huvilan ja pihamaan. Hän oli juuri istahtamassa viereeni, kun jostain huhuiltiin: ”Paaatrik! Tule tervehtimään enoasi!” ”Äiti,” Patrik mumisi. ”Anteeksi, pitää mennä. Tulen takaisin.”

Miehen mentyä istuin katselemassa juhlavieraita lumoutuneena. Lyhtyjen loisteessa korut kimmelsivät. Upeat juhlamekot kahisivat naisten kävellessä. Joku pariskunta käyskenteli käsi kädessä metsän laidassa, luullen kai, ettei heitä nähdä. Olin varsin varma, että sellainen esiliinaton kuljeksiminen oli tässä vanhassa ajassa sopimatonta. Toisaalta, mistäpä minä tiesin oikeasti.

Jonkin aikaa jo luulin olevani näkymätön kaikille paitsi Patrikille, mutta sitten vaalea kiharahiuksinen tyttö lähestyi minua uteliaana. Tyttö ojensi kätensä tervehdykseen. ”Hei, minä olen Iina. En ole nähnyt sinua ennen.” Iina katseli minua arvioivasti, ja näin ettei hän pitänyt näkemästään.

”Olen Elsa,” sanoin tarttuessani hänen yhä ojennettuun käteensä, ”täällä vain käymässä.” ”Elsa. Hauska tavata,” Iina sanoi kääntyen kannoillaan. Katselin hänen peräänsä, tuntien olevani aivan väärässä paikassa. Niin kuin olinkin. Olin katsellut sitä kaikkea aikani lumoutuneena, mutta tunsin, että on aika lähteä. Nousin seisomaan ja etsin katseellani Patrikia.

***

”Patrik, mitä ihmettä sinä vilkuilet jatkuvasti, kun yritän puhua sinulle?” äiti kysyy ärtyneesti. ”Anteeksi äiti, minulla on täällä vieras, joka ei tunne muita. Pelkään, että hän tuntee olonsa yksinäiseksi,” vastaan. ”Hyvänen aika, Patrik! Missä ovat käytöstapasi! Miksi jätit vieraasi yksin? Tuo hänet heti tänne tervehtimään!” ”Kyllä, äiti,” sanon ja enemmän kuin mielelläni lähden hakemaan Elsaa.

Löydän Elsan seisomasta puutarhakeinun luota. Hän katsoo suoraan minuun, kuin olisi etsinyt minua väkijoukosta. En saa silmiäni irti hänestä. Jokin ääni sisälläni varoittaa minua, mutten halua kuunnella. Tartun Elsaa kädestä. ”Tule, äiti haluaa tavata sinut,” sanon.

Hivenen vastahakoisesti Elsa seuraa minua verannan poikki huvilan takaovelle, missä äitini kurkkii kärsimättömänä. ”Äiti, tämä on Elsa,” esittelen. ”Elsa, äitini.” Äiti katsoo Elsaa pitkin nenänvarttaan, Elsa nostaa nenänsä uhmakkaasti pystyyn. ”Mistä sinä tämän tytönheitukan olet löytänyt ja mitä hän tekee näissä juhlissa?” äiti kysyy tahdittomasti. ”Äiti! Missä ovat käytöstapasi!” täräytän takaisin.

Elsaa äitini tahdittomuus ei näytä juuri hätkähdyttävän. ”Tämä tytönheitukka on täälläpäin käymässä ja Patrik vieraanvaraisesti kutsui juhliinsa. En valitettavasti osannut varautua juhlamekolla tullessani, joten tällaisella tavallisella kesämekolla tässä seison. Toisaalta, tämä on sentään Desigualin mekko,” Elsa vastaa kohteliaammin kuin äitini töksäytykseen olisi tarpeenkaan.

”Desigual?” Muodista kiinnostunut äitini tarttuu syöttiin. ”Kuka se sellainen Desigual on? En ole koskaan kuullutkaan kyseisestä suunnittelijasta.” Elsa hymyilee ja vastaa: ”Desigual on espanjalainen suunnittelija, jonka vaatteet ovat kovin suosittuja siellä, missä minä asun. Ostin tämän Espanjasta viime talvena.” Elsa osaa puhua sivistyneestikin, huomaan. Poissa on se outo rahvaankieli.

Espanja tekee heti äitiini vaikutuksen. Leninki ei ehkä ole sopiva iltajuhlaani, mutta espanjalaisen suunnittelijan täytyy olla jotain erityistä! Köyhä tytönheitukka ei matkustele Espanjassa, joten se teoriani joutuu roskakoppaan. ”Tule, Elsa, esittelen sinut tuttavilleni,” äiti sanoo ja nappaa Elsaa käsipuolesta. Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin katsoa heidän peräänsä haikeasti.

***

Espanja oli hyvä veto. Mekko todellakin oli Desigualin, edellistalven Madridin matkalta ostettu. Kaunis se oli, mutta hyvin erilainen kuin mikään, mitä naiset siellä juhlissa käyttivät. Patrikin äiti oli aina haaveillut matkasta Espanjaan, joten sain kertoa hänelle kaiken Madridista samalla kun hän kuljetti minua käsipuolessaan esitellen minua oikealle ja vasemmalle. Espanjanmatkaaja. Se minä olin.

Patrikin äiti liihotteli todellisen seurapiiriperhosen tavoin ihmisjoukossa. Minusta hän ei päästänyt irti hetkeksikään. Olin hänen erikoisuutensa. Lopulta seisahduimme juomatarjoilujen viereen ja sain shampanjalasin käteeni. ”Huh, huilataan hetki,” sanoi Patrikin äiti, Judit. Nyökkäsin ja siemaisin shampanjaani.

Pysähdys tarjosi minulle tilaisuuden katsella jälleen hieman ympärilleni. Olin nähnyt monet kasvot, tavannut monta henkilöä, joiden nimiä en muistanut kolmea sekuntia pitempään. Näin Patrikin juttelemassa niiden kahden ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet hänen kanssaan laiturilla. Vähän väliä hän vilkuili minuun päin.

En voinut olla huomaamatta, miten komea Patrik oli, mutta tiesin, etten saisi antaa ihastukselle edes pikkusormen päätä. Minun oli palattava omaan aikaani. En vain vielä tiennyt miten. Enhän edes tiennyt miten olin päätynyt menneeseen!

”Suothan anteeksi, minun täytyy lähteä,” sanoin Patrikin äidille viimein. En tiennyt kuinka kauan olin siellä ollut, en tiennyt kuinka paljon kello oli, sillä en ollut uskaltanut vilkaistakaan kännykkääni, joka oli käsilaukussani. En toisaalta tiennyt edes, oliko siinä akkuakaan jäljellä enää.

”Nyt jo! Juhlathan alkavat vasta olla parhaimmillaan! Jää edes hetkeksi, pian on ilotulitusten aika!” Judit huudahti. Lupasin jäädä katsomaan vielä ilotulitukset. Minua vähän jo väsytti, mutta halusin nähdä juhlien huipentuman. Etsin jälleen katseellani Patrikia, joka ilmestyikin viereeni kuin taikaiskusta.

”Ilotulitusten aika, outo tyttöni,” Patrik sanoi tarttuen minua kädestä. Punastuin, mutten vetänyt kättäni pois. Arvelin, ettei se mitään haitannut kuitenkaan.

***

Elsan lämmin käsi kädessäni tuntuu hyvältä. Vedän tytön hieman syrjemmälle, jotta voin rauhassa nauttia hänen läsnäolostaan. Jostain syystä minusta tuntuu, ettei hän viivy elämässäni kauan. Ei, vaikka minä kuinka haluaisin pitää hänet luonani. Pidän kuitenkin edes tämän pienen hetken.

”Patrik, mitä tänä iltana juhlitaan? Vai onko nämä ihan vaan juhlat juhlimisen takia?” Elsa kysyy. ”Nämä ovat perinteiset kesäkauden päättäjäiset. Joka vuosi pidetään isot juhlat huvilakauden päättäjäisiksi. Jokainen järjestää ne vuorollaan. Tänä vuonna oli minun vuoroni.”

Juuri sillä hetkellä kuuluu ensimmäinen paukahdus Arnon sytyttäessä raketin. Elsa kääntää katseensa taivaalle, mutta minä katson vain häntä. Raketti valaisee taivaan ja Elsan kasvot hohtavat helmenvaaleina. Kosketan sormellani hänen poskeaan.

Elsa värähtää hieman ja katsoo minuun. ”Mun pitää mennä,” hän sanoo. ”Älä vielä,” pyydän, katsoen tyttöä syvälle silmiin. ”On pakko…” Elsa laskee katseensa ja mietin, mitä salaisuuksia tyttö mahtaakaan sisäänsä kätkeä. ”Näenkö sinua enää?” kysyn. ”En tiedä. Et varmaan,” tyttö sanoo kengänkärjilleen.

Nostan Elsan leuan ylös hellästi ja painan pienen suudelman hänen hämmästyneille huulilleen. ”Hyvästi sitten, outo tyttöni. En unohda sinua koskaan,” sanon.  Elsa nostaa kätensä, silittää poskeani ja kääntyy lähteäkseen. ”En mäkään sua, ” hän kääntyy vielä sanomaan ja sitten hän katoaa yön hämärään.

***

Sydän villisti rinnassani pamppaillen rämmin metsässä yrittäen löytää hiekkatielle. Harhailin pitkän aikaa metsikössä, tullen välillä aukeille rantakallioille, joista yritin jälleen ottaa suuntaa sinne, missä arvelin tien ja pienen mökin olevan. Toivoin löytäväni mökin yhä tyhjillään palatessani. Eihän minulla muutakaan yösijaa ollut.

Päädyin lopulta hiekkatielle, ja hetken ympärilleni katsottuani tiesin missä olin. Valitsin suunnan kohti mökkiä ja pian jo kurkistinkin varovasti sen ovenraosta sisään. Koputtelin ja huhuilin jälleen, ja kun en kuullut vastausta, astuin varovasti sisään. Mökki oli yhtä tyhjä kuin juhliin lähtiessäni. Syvään huokaisten kävin pitkäkseni tuvan pienelle laverille. Onneksi yö oli vielä kesäisen lämmin.

Heräsin tuvassa tanssahteleviin auringonsäteisiin ja yritin arvata aikaa taivaalle tähyillen. Olin illalla katsonut kännykkääni ja vaikkei siitä akku vielä ollutkaan tyhjentynyt, ei siitä paljon apuakaan ollut. Kello näytti 00:00. Olin ajassa ennen kännykkäajanlaskun alkua.

Löysin tuvan kaapista palan suolalihaa ja kuivattua ruisleipää. Natustelin niitä pahimpaan nälkääni, nappasin pienen kannun käteeni ja lähdin lammenrantaan hakemaan vettä. Maistoin vettä varovasti. Ei vaikuttanut suolaiselta, eikä maistunut pahaltakaan. Vähän soiselta vain.

Lähdin kävelemään kohti merenrantaa pohtien, mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä. Olen ajatellut aina parhaiten meren äärellä, arvelin sen tuovan minulle vastauksen tähänkin pulmaani. Istuin lämpöisellä rantakalliolla, kun tunsin lipaisun poskellani. Olin ollut todella syvällä ajatuksissani, sillä en ollut edes huomannut sitä pientä koiraa, joka nyt nuuhki minua uteliaana.

”Älä pelkää, ei se tee mitään,” sanoi ääni takaani. Patrik siellä seisoi. ”Se on Kapu, laivakoirani.” Silittelin Kapun turkkia, rapsuttelin sitä korvan takaa ja mietin mitä sanoisin. ”Se on suloinen,” oli ainoa, mitä suustani sain. Patrikin näkeminen – kuuleminen – samanaikaisesti vaivaannutti ja sai sydämeni sykkimään tavalla, jolla sen ei pitäisi ollessani aivan väärässä aikakaudessa.

”Mutta entä jos en pääsekään täältä koskaan takaisin omaan aikaani, kotiini? Saan kai täälläkin elää onnellisena?” mietin itsekseni noustessani kalliolta ja pudistellessani roskia mekostani. ”Sinulla ei tosiaan taida olla muita vaatteita mukanasi?” Patrik kysyi naurahtaen. Hieman nolona vastasin: ”Ei ole ei.”

***

Tyttö on yhä kaunis kuin uni. Yhä yhtä salaperäinen kuin uni. Kuitenkin aivan todellinen. Seisoo siinä edessäni kalliolla, Kapun pyöriessä väkkäränä tytön jaloissa. Kapu tykkää Elsasta, se on aivan selvää. Koirat tietävät kyllä.

”Luulin, että olit lähdössä takaisin kotiisi,” sanon, kun en muutakaan keksi. ”En voinutkaan mennä vielä,” Elsa vastaa välttelevästi. ”Kuinka niin et voinut?” kysyn. ”Se ei ole niin yksinkertaista,” Elsa vastaa. Olen ymmälläni. Miksei hän kerro tarkemmin? Mikä ei ole yksinkertaista? Miksei tyttö voi palata kotiinsa.

”Muistatko kun herätit minut laiturilla eilen?” Elsa kysyy minulta. ”Totta kai! Enhän voi sitä unohtaa!” huudahdan. Se hetki muutti elämäni. En vielä tiedä miten, tiedän vain, että niin on. ”Istu tähän viereeni niin kerron. Se voi olla vähän vaikeeta uskoa,” Elsa pyytää. Istumme kalliolle vieretysten. Elsa katsoo kauas taivaanrantaan ja huokaa.

”Mä olen tulevaisuudesta. Siis sun tulevaisuudesta. Mikä vuosi nyt on? 1800-jotain?” Elsa aloittaa. Ihmettelen kysymystä samalla kun yritän ymmärtää, mitä ihmettä tyttö hourii. Vastaan kuitenkin: ”1892.” ”Siellä mistä mä tulen, on vuosi 2015,” Elsa sanoo ja katson häntä kummissani. Ei hän vaikuta sekopäiseltä, mutta ei tämä tulevaisuushöpinä ihan täysjärkistäkään ole.

”Niin. Eilen aamupäivällä olin täällä huvila-alueella kulkemassa. Oli vuosi 2015, elokuun 23. päivä. Aurinko paistoi ihanasti, huvilat olivat ränsistyneitä ja rikkinäisiä. Maassa oli lasinsiruja kaikkialla. Olin kierrellyt jo jonkin aikaa, kun saavuin tälle sun huvilalle. Sen katto oli romahtanut ja portti oli tiessään, polku laiturille melkein umpeen kasvanut.

Kävelin laiturille, istahdin siihen. Katselin hetken aikaa kolikkoa, jonka olin löytänyt maasta polulta. Nukahdin, ja seuraavaksi te herättelitte mua. Loput sä tiedätkin. Tai et sitä, ettei mulla ole täällä paikkaa mihin mennä, koska mun koti on vuodessa 2015. Nukuin tuolla lammen rannassa pienessä mökissä.”

”Elsa, tuo kuulostaa aivan hullulta!” huudahdan. ”Mä tiedän, mutta katso,” Elsa kaivaa laukustaan oudonnäköisen esineen, jonka näytöllä vilkkuu 00:00. ”Tää on kännykkä. Puhelin. Siinä kuuluis olla kellonaika, mutta täällä se vaan vilkuttaa nollanollaa.” ”Mikä? Mitä sillä on tarkoitus tehdä?”

”Sillä soitetaan kavereille, sillä voi jutella kenen tahansa muun kanssa, jolla on puhelin. Vaikka toisella puolen maapalloa. Sillä voi ottaa kuviakin. Katso,” Elsa sanoo ja tekee jotain laitteella. Nojaan vähän taakse päin. Elsa työntää laitteen nenäni eteen ja alkaa sohia sitä sormellaan. Siihen ilmestyy kuvia. Kuvia oudoista paikoista, kukista, Elsasta, kissasta…

”Miten ihmeessä nuo ovat tuolla laitteessa?” Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni, että kyse on jostakin, mitä ei ole vielä olemassa. Ehkä tyttö siis puhuu totta sittenkin. ”En mä sitä osaa sulle selittää. Tai siis, tiedäthän sä kameran. Tää puhelin on samalla kamera,” tyttö yrittää. ”Tiedän. Antaa olla, en taida ymmärtää, mutta ei se mitään. Miten aiot päästä takaisin, sinne, omaan aikaasi?” kysyn tietämättä, miten sanani oikein asettaisin. Enhän oikeasti edes haluaisi hänen lähtevän.

”En minä tiedä. Mutta hei, tää on varmaan sitten sun,” Elsa sanoo, kaivaa taskustaan kolikon ja ojentaa sen minulle. Poimin kolikon tytön kädestä ja hän katoaa. Kuin savuna ilmaan. Istun kalliolla Kapu vierelläni miettien, uneksinko sittenkin koko tytön.

***

Patrik katosi. Aurinkokin meni pilveen. Kapuakaan ei enää ollut. Nousin kalliolta ja katselin ympärilleni. Kaikki oli saman näköistä kuin vielä hetki sitten, eikä kuitenkaan. Puut näyttivät isommilta, aluskasvillisuus tuuheammalta. Lähdin kulkemaan rantaa pitkin kohti Patrikin huvilaa. Pihan laidalla pysähdyin. Saatoin yhä kuulla korvissani musiikin ja juhlahumun. Tunsin yhä huulillani Patrikin pehmeän suudelman.

Katselin huvilaa, jonka katto oli romahtanut, verannan pylväät repsahtaneet, rautaportti tiessään, ikkunat rikki ja seinät oli töhritty. Verhot lepattivat jälleen tuulessa. Huomasin maassa vieressäni pienen hautakiven. ”Kapu 1887-1902”. En tiedä kuinka kauan siinä seisoin tuijottamassa, kaiho sisimmässäni. Hypähdin hieman, kun jostain siitä sivultani kuului tutun oloinen ääni: ”Aika sääli, että nää talot on tässä kunnossa, eikö totta?”

Käännähdin katsomaan, odottaen näkeväni Patrikin. Puhuja oli kuitenkin joku muu ja tunsin pienen pettymyksen nuljahduksen. ”On, on se. Se on aikoinaan ollut hieno huvila, monen juhlan näyttämö,” sanon surullisena. ”Niin on,” muukalainen sanoi ja ojensi kätensä. ”Mä olen Aleksi. Aleksi Ekholm.” Tartuin käteen silmät ymmyrkäisinä. Ekholm! ”Mä olen Elsa Suviranta,” sanoin kuitenkin vain. Aleksin tummat silmät pilkahtivat lämpimästi.

”Mun isoisoisäni omisti tän huvilan ennen sotia. Meidän suku mieluusti lunastaisi tämän itselleen, mutta kaupunki ei anna,” Aleksi sanoi. ”Patrik…” mumisin. ”Mitä sanoit?” Aleksi kysyy. ”Patrik Ekholm,” sanoin. ”Luin alueen historiaa,” jatkoin kiireesti. ”Ihan niin. Mä löysin kerran isoisän ullakolta laatikollisen vanhoja kuvia. Yhdessä niistä on tää huvila. Kuva on otettu jossain juhlissa,” Aleksi sanoi ja kaivoi lompakostaan vanhan mustavalkoisen kuvan. Hän ojensi sen minulle.

Sydämeni hypähti jälleen. Kuva oli niistä juhlista, joissa minäkin olin mukana. Siinä minä seisoin, Patrikin ja tämän äidin välissä. Miten se on mahdollista edes? Olla kuvassa, joka otettiin vuonna 1892? Katsoin kuvaa pitkän tovin. ”Olisi kiva tietää milloin tää kuva on otettu,” Aleksi pohti ääneen. ”1892,” sanoin hajamielisenä. ”Mistä sä tiedät, vai oliko se vaan heitto?” Aleksi hämmästyi.

Mietin hetken, mitä vastaisin. ”Heitto vaan,” sanoin lopulta. Jonain päivänä Aleksi saisi kuulla tarinani, mutta sen aika ei ollut vielä. ”Hei, lähtisitkö kahville mun kanssa?” kysyin. Aleksi katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hymyille: ”Mieluusti.”

Marilka 2015

Author's note
Toissasyksynä etsittiin miehen kanssa Kruunuvuoren hylätyt huvilat. Mielikuvitukseni lähti lentoon, miettiessäni, millaista elämää siellä on mahdettu viettää ajalla kauan ennen minun syntymääni. Joskus silloin huolettomana aikana, ajalla ennen sotia. Minusta huviloiden tila on surullinen. Ne on rakennettu iloa ja juhlia varten ja nyt ne seisovat siellä yksin ja hylättyinä, ränsistyneinä odottamassa purkutuomiota. 

Lue koko tarina / Read the whole story »