Kuura tuijotti masentuneena todistustaan. Viimeisen vuoden aikana numerot olivat lähes järkiään pudonneet seiskaan. Kymppejä ja ysejä komeili enää muutaman lempiaineen vieressä. Matikka, englanti ja historia olivat ainoat aineet, jotka eivät olleet kärsineet jo yli vuoden jatkuneesta masennuksesta. Kuura ei vain jaksanut keskittyä. Ei jaksanut opiskella. Hyvä kun jaksoi päivästä toiseen nousta sängystä ja raahautua kouluun. Eikä aina jaksanutkaan.
Numeroita enemmän Kuuraa kuitenkin häiritsi nimi todistuksen yläreunassa: Saimi Johanna Laakso. Saimi! Nimi, jonka hän oli syntymässään vanhemmiltaan saanut, mutta joka maistui nyt pahalta suussa. Kuura hän on! Saimi on väärin. Saimi on tyttö, mutta Kuura on poika. ”Kurjaa, ettei antamamme nimi sinulle kelpaa”, oli isä tuumannut, kun Kuura oli kertonut haluavansa tulla kutsutuksi Kuuraksi. Isä oli pahoillaan ja ilmiselvästi loukkaantunut. ”Ei Saimissa nimenä mitään vikaa ole, minä vain en ole tyttö!” oli Kuura huudahtanut.
Isän kanssa oli muutenkin aluksi vaikeaa, tai ainakin vaikeampaa kuin äidin kanssa. Oli äitikin hetkeksi jähmettynyt paikalleen Kuuran ilmoituksen kuultuaan. ”Äiti, sano edes jotain!” oli Kuura parahtanut ja alkanut itkeä. Se oli herättänyt äidin hämmennyksestään. Äiti oli sulkenut Kuuran syliinsä ja silittänyt hiuksia. ”Anteeksi. Mennään sun huoneeseen juttelemaan lisää”, oli äiti pyytänyt. Siitä saakka äiti oli ollut Kuuran tukena, mutta äitikään ei ollut saanut koulua muuttamaan Kuuran nimeä papereihin. Opettajista sentään useimmat olivat ottaneet oikean nimen käyttöön.
Vihanpuuska ravisteli Kuuraa ja hän rutisti todistuksen palloksi nyrkkiinsä. Kiukku kuitenkin suli yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin ja Kuuran hartiat lysähtivät. Nyt hän saisi isän kiukun niskoilleen, kun oli mennyt ryttäämään todistuksensa. Lannistuneena hän työnsi paperin laukkuunsa ja laahusti ulos luokasta. Kukaan ei huudellut perään hyvää kesää ja jatkoa elämään – opettajankin huomio oli muissa oppilaissa, jotka mielin kielin ojensivat tälle kortteja ja kukkia – mutta Kuura tunsi katseet selässään. Luokan kummajainen.
Kuura asteli koulun käytävää pää painuksissa. Jossakin avautui luokan ovi ja lauma nuorempia koululaisia ryntäsi käytävään äänet täynnä kesäloman alun tuomaa riemua. Kuura katsahti metelöivää ryhmää ja hymähti. Takana olivat ne ajat, jolloin hänkin kuului joukkoon, nauroi muiden mukana ja heitteli yläviitosia kavereilleen. Se kaikki oli muuttunut yläasteen aikana.
Koulun pihalla odottavia vanhempiaan kohti kulkiessaan Kuura muisteli kevätjuhlapäivää kolme vuotta sitten. Kuudennen luokan keväällä kaverit olivat alkaneet kysellä, millaisen mekon Kuura aikoi laittaa juhlaan. ”Mun äiti osti mulle tosi ihanan lilan juhlamekon ja viiden sentin korkokengät!” oli Lotta selvittänyt ystävilleen. ”Mä haluaisin sellaisen ihanan sinisen kukallisen hihattoman mekon. Näin sellaisen kerran yhden kaupan ikkunassa”, haaveili puolestaan Mia.
Kuura oli ollut ihan hiljaa. Hänen mielessään oli risteillyt vain yksi sana: mekko. Mekko? Kuura oli viimeksi pukenut mekon päälleen viiden vanhana. Se oli jo silloin tuntunut jotenkin väärältä ja hän oli saanut äidin vakuuttuneeksi, että housut ovat ihan hyvä juhlavaate. Kuudennen keväällä Mia ja Lotta puhuivat mekoista ja meikeistä ja kaikesta tyttömäisestä, ja Kuura oli alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi, kun ei häntä moiset kiinnostaneet.
Lopulta Kuura oli kuitenkin pyytänyt äitiään ostamaan hänellekin juhlamekon ala-asteen päättäjäisiä varten. Äidin silmissä oli välkähtänyt; oliko pienestä saakka poikamainen tytär löytämässä tyttöä sisältään? Kuura tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei oikeasti olisi mekkoa halunnut edes, mutta työnsi tunteen jonnekin päänsä syvimpiin notkoihin. Samaan paikkaan, minne oli työntänyt rintojensa vastikään alkaneen kasvun aiheuttaman ahdistuksen. Kuura ja äiti olivat löytäneet kauniin pinkin mekon. Mekko miellytti Kuuran silmää, mutta ihminen sen sisällä tuntui olevan väärä.
Urhoollisesti Kuura kuitenkin oli pukenut mekon juhliinsa. Korkokenkiä hän ei ollut kyennyt haluamaan, vaan äiti oli ostanut hänelle kukalliset kangastossut, joiden käyttö oli jäänyt lopulta yhtä vähäiseksi kuin jos kyseessä olisivat olleet ne korot. Ei Kuura niitä saanut jalkaansa toiste laitettua, vaikka kuinka oli ajatellut, että nytpä opettelen olemaan tyttömäisempi, niin sovin paremmin joukkon!
Seitsemännen luokan aikana Mia ja Lotta alkoivat käyttää koulussakin hameita ja meikata päivittäin. ”Sä olet niin poikamainen. Mikset sä ikinä käytä hameita?” oli Lotan jatkuva valitus Kuuralle. ”Sun kannattaisi alkaa kans meikata, niin pojat alkais kiinnostua sustakin”, oli puolestaan Mia analysoinut. Kuura oli tuumaillut mielessään Mian ja Lotan lähes päivittäin toistunutta kritiikkiä ja viimein oli pyytänyt äitiä kanssaan hame- ja meikkiostoksille.
Koko seiskaluokan Kuura yritti. Hän ihan tosissaan yritti. Käytti koulussa hameita ja sukkahousuja, meikkasi silmänsä ja matki Lottaa ja Miaa tyttömäisessä käytöksessä. Kuuran sisin kuitenkin huusi hädissään: ”Olet feikki! Tämä on väärin! Esität jotain mitä et ole!” Mitä enemmän Kuura yritti, sitä enemmän häntä ahdisti ja masensi. Seitsemännen luokan keväällä Kuura tarttui ensimmäistä kertaa veitseen ja viilsi käsivarteensa ohuen viillon.
Veren valuessa käsivartta pitkin oli Kuura miettinyt, että tämä on hyvä. Minä en ole oikeanlainen, olen vääränlainen. Tämä on hyvä. Kipu tuntui lohdulliselta, joltakin konkreettiselta. Kuurasta tuntui hyvältä rankaista itseään, sillä hän oli vääränlainen. Virheellinen. Ainakin viillon tuoma kipu oli jotain todellista, mihin tarttua. Sisimpänsä tuskaa Kuura ei kyennyt käsittämään. Hän oli työntänyt kaiken liian syvälle, yrittänyt liian paljon olla jotain, mitä muut halusivat hänen olevan. Hän ei enää löytänyt itseään sen alta.
Äiti ja isä kotona olivat hädissään katselleet Kuuran vajoamista yhä syvemmälle masennukseen koko seitsemännen luokan ajan. Kuura oli työntänyt heidät pois, sulkeutunut ja lakannut puhumasta kummallekaan enää mitään. Koulun psykologilla Kuura kävi koko kouluvuoden ajan ja lopulta toukokuussa psykologi oli tarttunut Kuuran käteen ja sanonut: ”Kuule, nyt on asia niin, että mä haluan kutsua sun vanhemmat ja nuorten psykiatrisen konsultointiryhmän keskusteluun. Sopiiko?” ”Ihassama”, oli Kuura murahtanut vastaukseksi.
Siitä oli alkanut Kuuran jo pari vuotta kestänyt kamppailu masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan. Välillä se oli vienyt hänet pariksi viikoksi osastollekin. Kerran oli Kuura jo ollut valmis viiltämään ranteensa auki viimeisen kerran. Jokin pieni ääni hänen sisällään oli kuitenkin vielä silloinkin saanut lähettämään äidille viestin: ”Auta.” Äiti oli soittanut heti takaisin ja Kuura oli itkenyt puhelimeen: ”Äiti, anna anteeksi, mä en jaksa enää!” ”Nyt laita se puukko pois, mä tule sinne”, oli äiti ilmoittanut ja soittanut paikalle ensin ambulanssin tajuttuaan, että hänellä kestäisi aivan liian pitkään päästä Kuuran luo.
Viimein yhdeksännellä luokalla oli Kuura alkanut ymmärtää erilaisuutensa syytä. Sitä, miksi ahdisti. Se tuli vähän yllätyksenä hänelle itselleenkin, muttei sittenkään ollenkaan yllättäen. Vähän kerrassaan ymmärrys siitä, että hän oli poika, ei tyttö, hiipi tajuntaan. ”Siksi seurustelu pojan kanssa viime kesänä ahdisti. Olin ihan väärässä roolissa! Ja siksi tämä keho ahdistaa niin paljon. Olen ihan väärässä kehossa!” oli Kuura kertonut äidilleen sänkynsä laidalla, yrittäessään selittää, miltä hänestä tuntui.
Äidille kertominen ja äidin hyväksyntä olivat olleet Kuuralle ensimmäinen iso ja helpottava askel. Isälle kertominen olikin jo vaikeampaa, sillä konservatiivinen isä oli yhä sitä mieltä, ettei mitään sellaista transsukupuolisuutta olekaan. ”Sä olet lukenut ihan liikaa Internettiä! Tuo on sellaista muotivouhotusta vaan. Kyllä se ohi menee, kunhan selvittelet siellä terapiassa traumasi”, oli isä jyrähtänyt, ja Kuura oli juossut huoneeseensa itkemään.
Sängyltään hän oli nyyhkytystensä lomasta kuullut, miten äiti yritti parhaansa mukaan selittää Kuuran isälle, mistä oli kyse. Isä väitti vastaan niin että talo raikasi ja äidiltäkin oli jo palaa pinna. ”Kuuntele nyt, Kari!” oli äiti lopulta pamauttanut sellaisella äänellä, jota Kuura tiesi isänsäkin kunnioittavan.
Kuura näki mielessään äitinsä seisomassa hajareisin keskellä olohuoneen lattiaa, kädet puuskassa ja silmät leimuten, suu tiukkana viivana, kun äiti jatkoi: ”Mä tajuan, että tää on sulle vaikeeta. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sun lapsesi kanssa. Sä selvittelet tunteesi keskenäsi, muttet vedä Kuuraa siihen mukaan. Jollet sä anna Kuuralle täyttä tukeasi, sä menetät sen!” Sen jälkeen oli taloon laskeutunut hiljaisuus, ja vaikka isä yhä kieltäytyi kutsumasta Kuuraa Kuuraksi tai pojaksi, ei hän sentään enää kutsunut tätä Saimiksi tai tytöksikään.
Koulun ovi pamahti kiinni Kuuran perässä. Viimeisen kerran astun tästä ovesta ulos, tuumi Kuura mielessään. Isä ja äiti heiluttivat pihan laidalta, missä he seisoivat mummin, vaarin ja Kuuran pikkusiskon Selman kanssa. Selma hyppi Kuuraa vastaan: ”Millasen tokarin sä sait? Näytä! Näytä! Mulla oli kaikki kiitettäviä!” Kuura murahti vastaukseksi: ”No en mä nyt sulle näytä ainakaan.” Äiti loi Kuuraan varoittavan katseen ja huokaisten Kuura veti ryppyisen todistuksen Selman ja muiden nähtäväksi.
Isä tuijotti paperia epäuskoisena. Ei hän tainnut edes huomata numeroita, sillä hän vain parahti: ”Mitä ihmettä tolle paperille on tapahtunut? Siis ruttasitko sä todistukses?” ”Joo, kun mua niin harmitti toi nimi”, Kuura mutisi kengänkärkiään tuijottaen, odottaen isän nuhdesaarnaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, vaan isä asetti vain hetkeksi kätensä Kuuran olalle. Ihanko isältä herui hänelle myötätuntoa? Kuura loi yllättyneet silmänsä isään, mutta tämä oli jo vetäytynyt takaisin kuoreensa.
”Noh, onhan siellä muutama kymppi ja ysikin”, tuumasi vaari todistuksesta ykskantaan. Vaari jaksoi aina katsoa asian valoisaa puolta. Silloinkin, kun Kuura oli viimein uskaltautunut kertomaan vaarille ja mummille transsukupuolisuudestaan, oli vaari hetkeäkään empimättä todennut Kuuralle: ”Selvä. Pääasia, että olet.” Mummi se oli alkanut vähän hössöttää ja kysellä että kuinka nyt noin ja onhan se nyt harmi ja Saimi oli niin kiva nimi. ”Vaan eipä sen väliä, olet sellainen kuin olet ja meille aina rakas”, oli mummikin lopulta sanonut ja sulkenut Kuuran syliinsä.
Koulussa eivät asiat olleetkaan menneet ollenkaan niin kivasti. Mia ja Lotta olivat jo kahdeksannen luokan aikana alkaneet karsastaa masentunutta ja usein yksinään jurottanutta ystäväänsä, mutta Kuuran kerrottua heille sukupuolestaan ja uudesta nimestään olivat he kääntäneet selkänsä kokonaan. Eivät vallan pahuuttaan, tiesi Kuura, mutta he eivät vain osanneet kohdata asiaa millään tavoin. Heidän ystävänsä olikin poika. Jolla on tissit. Vaikkakin Kuura jo käytti binderia silloin.
Muu luokka alkoi Kuuran muodonmuutoksen myötä kaikota niinikään. Binderi, lyhyiksi nyrhityt hiukset, poikamaiset vaatteet. ”Friikki!” huusivat pojat. ”Feikki!” huusivat tytöt. Liikuntatunneille Kuura ei enää osallistunut ollenkaan, sillä poikien tunneille häntä ei huolittu ja tyttöjen tunneille hän ei halunnut. Onneksi liikunnanopettaja oli avarakatseinen ja salli Kuuran suorittaa liikunta itsenäisinä liikuntasuoritteina.
Nyt peruskoulu oli ohi. Kuura huokaisi tyytyväisenä. Elämä näytti ihan pientä valonsädettä pilvien lomasta, sillä kuukausi takaperin oli nuorisopsykiatrian polilta lähtenyt lähete nuorten transpolille ja syksyllä odotti sen prosessin käynnistymisen lisäksi ihan uusi koulu ihan uusine ihmisineen. Koulu, johon Kuura menisi poikana, ei tyttönä eikä poikaa leikkivänä tyttönä, kuten nyt jo entiset luokkakaverit häntä olivat pitkin kevättä solvanneet.
”Lähdetäänpä kaikki jäätelölle”, komensi vaari ja nappasi Kuuran ja Selman kainaloihinsa. Äiti, mummi ja isä seurasivat perässä, kun he kävelivät autoille ja ajoivat jo tutuksi käyneeseen rantakahvilaan jäätelöannoksille kesän alkamisen kunniaksi.
***
”Mitä sä puhuit sun työntekijän kanssa?” kysyi Kuura äidiltä, kun he lähtivät yhtä matkaa transpolilta kotiin. ”Se kyseli kaikkea sun lapsuudesta ja leikeistä ja muusta”, äiti vastasi. ”Aijaa, no mun työntekijä kyseli ihan samoja juttuja. Mitä sä sit sille sanoit?” Kuura uteli.
Äiti mietti, miten tiivistäisi kokonaisen tunnin keskustelun muutamaan lauseeseen. ”No, mä kerroin siitä, miten sä pienenä leikit sekä tyttöjen että poikien kanssa ja leluilla. Ja siitä, miten sä olet aina viihtynyt verkkareissa hametta paremmin”, aloitti äiti, jolloin Kuuraa alkoi naurattaa. ”Joo, mä muistan eskarin kevätjuhlan, kun iskä antoi lähteä sinne verkkareissa ja sä olit kamalan vihanen, kun ei ollut mitään siistimpää päällä!” Kuura muisteli. ”Totta,” naurahti äiti, ”muttet sä sillonkaan enää tainnut hameita kelpuuttaa…”
”No, mitä muuta?” usutti Kuura äitiä jatkamaan. ”Mä kerroin sille siitä yhdestä kerrasta päiväkodissa, niiden transformereiden kanssa”, äiti sanoi. ”Ai siitä, kun se täti otti multa transformerit pois ja käski leikkimään tyttöjen kanssa barbeilla?” Kuura kysyi ja jatkoi, kun äiti nyökäytti, ”Joo, mä kerroin niille siitä kans.” ”Nii siis ja sit mä kerroin ihan vaan kaikkea siitä, miten meillä ei oikeastaan koskaan sua tai Selmaa ole yritetty pakottaa tytön tai pojan muottiin, vaan ootte saaneet itse valita vaatteet ja leikit ja kiinnostuksen kohteet”, äiti tiivisti. Kuura nyökytteli päätään. Niin se oli kotona aina ollut.
”Kerroitko sä siitä PuuhaPete-ilmapallosta? Mä haluun Puuatete-iimapallon!” Kuura maukui pikkulasta leikkien. ”Kerroinhan minä siitäkin”, naurahti äiti, ”ja siitä miten sä seiskalla Mian ja Lotan takia yritit löytää sisäisen tyttösi ja epäonnistuit.” ”Mm. Se oli aika kamalaa aikaa”, tuumi Kuura, ”mut huomaaksä äiti, että mä voin jo paljon paremmin?” Äiti katsahti Kuuraa: ”Totta kai huomaan, rakas! On ihanaa nähdä sun taas hymyilevän!”
Käynti oli jo Kuuran neljäs kerta transpolilla. Isä oli tavannut vanhempien työntekijää kerran ja äiti oli tapaamisessa tämän kanssa toista kertaa. Isä oli tuumannut melko ykskantaan oman käyntinsä jälkeen, että hän mieluummin jättää käynnit väliin. Äiti taas kävi mielellään juttelemassa työntekijän kanssa toiveenaan, että sillä edesauttaa Kuuran pääsyä maaliin prosessissa.
Koko transpoliprosessia varjosti se mahdollisuus, että he siellä tulisivatkin siihen tulokseen, että lapsella on joku ihan muu syy kehodysforiaan kuin transsukupuolisuus. Äiti tiesi tämän hienoisenkin epävarmuuden ahdistavan Kuuraa melkoisesti ja oli päättänyt tukea kaikin mahdollisin tavoin prosessia. Siitä luvattiin myös pitkää ja sekin ahdisti Kuuraa melkoisesti.
Vuosi oli lyhin aika, jossa sen voisi saada päätökseen, ja sekin tuntui Kuurasta ikuisuudelta, vaikka hän uudessa koulussa kävikin kaikille pojasta – hän jopa sai osallistua poikien liikuntatunneille ja uinnista annettiin vapautus. Koulussa Kuura oli myös löytänyt uusia samanhenkisiä kavereita – ystäviä, joita ei kiinnostanut oliko Kuura tyttö, poika vai jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan. Ihmisiä, jotka ottivat ihmisen ihmisenä.
Olipa sieltä koulusta löytynyt myös tyttö, kaunis saman ikäinen Ani, joka oli ilmaissut kiinnostuksensa Kuuraa kohtaan. Jonkin aikaa he olivatkin käyneet ulkona yhdessä ja kuulostelleet ystävyytensä syventämistä, mutta lopulta Kuura oli huomannut, että vaikka Ani oli hänestä kiva ja tavallaan ehkä voisi tunteitakin olla, Kuuran katseet kääntyivät aina lopulta poikiin. Ei ollut Anillekaan reilua alkaa seurustella tosissaan ja kuitenkin olla kiinnostunut toisista pojista. Ani oli ottanut sen aika raskaasti, mutta Kuuran oli oltava itselleen rehellinen, jos halusi itsensä löytää.
***
Talven mittaan Kuura yritti käydä koulua parhaansa mukaan, vaikka välillä se uudessakin koulussa kävi lähes ylivoimaiseksi. Alkuun uusi koulu oli vaikuttanut paljon vanhaa kivemmalta, mutta niin vain sieltäkin löytyi irvailijoita ja suoranaisia kiusaajia. ”Kuuraketti! Lähtee lentoon, kolmee! Kaksii! Yksii!” huusi Kuuraa kaksi kertaa isompi poika kerran pihalla ja lennätti tämän hankeen. ”Hankeen kuura kuuluukin”, räkätti vieressä toinen. Kuura pudisteli lumet vaatteistaan ja poistui paikalta sanaakaan sanomatta.
Ystävien ansiota oli, että Kuura jaksoi kouluun melkein joka päivä raahautua, vaikka usein jäi tunteja välistä, etenkin jos ne sattuivat olemaan yhteisiä pahimpien kiusaajien kanssa. Kuura kävi säännöllisesti transpolilla ja toivoi joka kerta kuulevansa, että prosessi olisi jo loppusuoralla. Turhaan toivoi. Joka kerta hänelle sanottiin samaa: ”Tässä nyt vielä menee. Vähintään puoli vuotta, ehkä enemmänkin. Meillä on vähän lääkäripulaa ja sitä paitsi nämä psykologiset tutkimukset ovat vielä kesken.”
Kesän kynnyksellä prosessi nytkähti viimein askeleen eteenpäin, kun Kuura lähetettiin hormoni- ja perimätesteihin. Äiti vei Kuuran terveyskeskuksen labraan, missä piti ottaa kaksitoista putkellista näytettä. Se oli melkoinen määrä verta! Kuura melkein pyörtyi puolivälissä ja pyysi äidin luokseen. Tämä istui Kuuran viereen ja lapsensa kädestä pitäessään muisteli aikaa, jolloin Kuura ei ollut päästänyt edes käsivarren mitan päähän. Hän tunsi kiitollisuuden hyökyvän ylitseen siitä, että sai olla taas mukana lapsensa elämässä.
”Äiti, voitasko mennä syömään jotain tän jälkeen? Vaikka sushia?” Kuura pyysi, kun viimeistä tuubia täytettiin. ”Mennään vaan, oot sä sushisi ansainnut”, äiti vastasi ja puristi kevyesti Kuuran kättä. Kuura nousi varovasti tuolista ja otti muutaman huojuvan askeleen. ”Pysytkö sä pystyssä?” Äitiä nauratti. Kuura mulkaisi äitiään, veti syvään henkeä ja ärähti: ”Joo. Mennään nyt.”
”Pitäskö viedä Selmalle jotain ruokaa kotiin kans?” pohti äiti viimeisen sushipalan nielaistuaan. ”Kyllä kai. Mutta se varmaan haluais mieluummin Mäkistä nugetteja”, vastasi Kuura. Äiti katseli poikaansa pohdiskelevasti. Kuuran silmistä kuulsi välittäminen pikkusiskosta, vaikka kovin usein lapset vain tappelivat keskenään, ärisivät toisilleen ja olivat suorastaan ilkeitä.
Kuura ja Selma eivät tuntuneet tulevan toimeen ollenkaan keskenään, mutta silti heidän välillään asui kiintymys, sisaruksellinen rakkaus. Kun Kuura oli kertonut Selmalle olevansa poika, oli Selman ensireaktio ollut aidon ilahtunut: ”Mä oon aina toivonutkin että sä oisit mun veli! Vaikka vähän niinkun velihän sä oot ollut aina, niinkun sillon kun puolustit mua koulun pihalla. Saanks mä siis nyt kutsua sua proidiks?” Kuuraa oli naurattanut: ”Tietty. Proidiks nimenomaan.”
Joitakin vuosia aiemmin Kuura oli tosiaan koulun pihamaalla huomannut pikkusiskoaan kurmoottaneen pari vuotta Selmaa vanhemman tytön. Kuura oli mennyt tytön luo ja ilmoittanut: ”Jätä mun siskoni rauhaan tai sulla on kohta hampaat sisässä ja silmä mustana!” Selma oli katsonut isosisarustaan ihailevasti kuin pikkusisko isoveljeä ikään.
”Mä en ole halunnut Selman joutuvan mun mustiin syövereihini. Siksi mä olen pitänyt sen loitolla”, tokaisi Kuura yhtäkkiä äidille, kuin tämän ajatukset arvaten. Äiti katsahti Kuuraan, joka jatkoi: ”Mut kyllä se kans osaa olla ihan hiton ärsyttävä!” ”Se vaan haluaa sun huomiotas”, hymähti äiti vastaukseksi. ”No aika kökösti se sitä pyytää!” Kuura töksäytti. Äiti raapi päätään ja tuumi, ettei Selma tainnut oikein muuta tapaa osata. ”Ja tuollastahan se sisarusten välillä usein on,” äiti totesi, ”sellasta se oli mun ja Riikankin välillä.”
Kuura nousi lähteäkseen, sillä äidin muistelut lapsuudestaan siskonsa kanssa eivät innostaneet. Äiti ymmärsi vihjeen, eikä edes yrittänyt jatkaa ajatustaan. ”Millon sä saat tulokset?” hän kysyi sen sijaan Kuuralta. ”Meen hormonipolille kolmen viikon kuluttua kuulemaan ne. Ja ne tekee kai siellä vielä jotain tutkimuksia”, Kuura kertoi. ”Onko sulla vieläkään tietoa lääkärin tapaamisesta diagnoosia varten?” äiti kysäisi varovasti. ”No ei ole!” Kuura melkein huusi turhautuneena.
***
Maaliskuu oli jo pitkällä, kun Kuura kahlasi vastasataneen lumen läpi kotiin. ”Että tätä pirun luntakin tartti vielä sataa lisää, vaikka on jo maaliskuu!” sadatteli Kuura mielessään pahantuulisena. Kotioven avattuaan hän noukki postin ja päivä kirkastui kertaheitolla, vaikka aurinko olikin pysytellyt lumisadepilvien takana koko viikon. Kuura päästi kiljaisun ja tuijotti käsissään olevaa kirjettä. Kirjeessä luki vastaanottajan nimi: Kuura Aleksi Laakso.
”Äiti! Äiti!!” Kuura huusi, joskin turhaan, sillä kotona töitä tehnyt äiti oli jo kiljahduksen kuullessaan rientänyt eteiseen katsomaan, mikä oli hätänä. ”Mikä on? Kaikki okei?” äiti kuulosteli. ”Kaikki on paremmin, kuin okei! Katso! Kat-so!” Kuura hihkui hyppien tasajalkaa äidin edessä ojentaessaan kirjettä äidille. Äiti hymyili ja tarttui Kuuraa olkavarresta. ”Sun ensimmäinen kirjeesi uudella nimelläsi. Siellä täytyy olla päätös nimenvaihdoksesta. Onnea Kuura!” äiti lausahti ja halasi poikaansa.
Kuura avasi kirjeen vapisevin käsin ja sehän sieltä löytyi. Kauan odotettu todistus uudesta nimestä. ”Nyt ei muuta kuin uusimaan passi”, äiti totesi käytännöllisesti. Kuura tuijotti paperia ja onnen kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Niin kauan hän oli odottanut, että voisi vaihtaa virallisesti itselleen pojan nimen. Kuura olisi saattanut vielä mennä läpi teknisesti tytöllekin, mutta hän halusi saman tien myös toiseksi nimekseen Aleksin, eikä sitä ainakaan olisi ennen diagnoosia myönnetty.
Helmikuun puolivälissä, juuri ennen vanhojen tansseja, joihin Kuura oli hivenen vastahakoisesti lupautunut mukaan poikien vähäisyyden vuoksi, oli Kuura viimein saanut kauan kaivatun diagnoosin. Lääkäri oli Kuuran kolmas, eikä ollut tavannut sen paremmin Kuuraa kuin vanhempiakaan ennen diagnoosin antoon päättynyttä tapaamista. Transpolin työntekijät olivat kuitenkin tehneet kotiläksynsä ja vakuuttivat lääkärille äidin säestyksellä, että diagnoosi on oikea.
Isä oli istunut huoneen nurkassa ja enimmäkseen pitänyt suunsa kiinni, vaikka olikin viimeiseen saakka toivonut, että jotenkin koko homma katoaisi ja hän saisi Saiminsa takaisin. ”Nimi nyt ei ainakaan mene läpi”, oli isä kotona murahtanut ja Kuura oli pahoittanut mielensä. Miksei isä voinut hyväksyä häntä kokonaan, sellaisenaan? Äiti oli kivahtanut isälle takaisin: ”No todellakin menee, ei Kuura ole edes ainoa Kuura tässä maassa!”
Isän kykenemättömyys hyväksyä Kuura Kuurana ja päästää irti Saimista oli ikävä varjo Kuuran onnen yllä. Ei isä päivittäin mistään huomautellut ja enimmäkseen Kuuran ja isän suhde oli lämmin ja hyvä, mutta aina kun asiasta puhuttiin, alkoi isä murahdella ja ärähdellä ja usein satutti Kuuraa ymmärtämättömillä sanoillaan. Äiti yritti parhaansa mukaan auttaa isää ymmärtämään ja Kuuraa olemaan ottamatta itseensä, mutta silti se vähän hiersi.
Viikot kuluivat nimenvaihdon jälkeen, mutta odotettua kutsua hormonipolille blokkeri- ja testohoitojen aloittamiseksi ei vain kuulunut. Lopulta Kuura soitti hormonipolille kysyäkseen ja sai hämmentävän vastauksen: ”Ei täällä mitään lähetettä sun henkilötunnuksellasi näy.” Transpolilta puolestaan vakuuttivat lähetteen lähteneen saman päivänä kuin Kuura sai diagnoosin. Parin päivän päästä se näkyi viimein hormonipolillakin ja sieltä soitettiin Kuuralle, että heti seuraavalla viikolla voisi tulla käymään.
Kesäloman alun kunniaksi Kuura sai ensimmäisen blokkeripiikkinsä ja syksyllä syyslukukauden alun kunniaksi, aivan kahdeksannentoista syntymäpäivänsä tienoilla, ensimmäisen annoksen testosteronia. Poika oli yhtä hymyä. Tie väärästä sukupuolesta oikeaan myös fyysisesti oli viimein alkanut. Tie edessä oli vielä pitkä, mutta Kuura tunsi olonsa hyväksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin rintaa ei puristanut epätietoisuus itsestä vaan varma hymy valaisi kasvoja pojan katsoessa tulevaisuuteen. Tunnelin suu näkyi jo.
Author's note
Poikani syntyi aikoinaan tytön ruumiiseen. Kätilökin julisti lapseni ensin pojaksi, kunnes korjasi sanansa, eikun siis tyttö. Tuota lipsahdusta olen monet kerrat miettinyt kulkiessani poikani rinnalla hänen tiellään tyttöoletetusta pojaksi. Tämä tarina on poikani tarina, mutta myös lukuisten muiden transnuorten tarina. Tämä tarina on tosi, vaikkei olekaan.
Lue koko tarina / Read the whole story »
Numeroita enemmän Kuuraa kuitenkin häiritsi nimi todistuksen yläreunassa: Saimi Johanna Laakso. Saimi! Nimi, jonka hän oli syntymässään vanhemmiltaan saanut, mutta joka maistui nyt pahalta suussa. Kuura hän on! Saimi on väärin. Saimi on tyttö, mutta Kuura on poika. ”Kurjaa, ettei antamamme nimi sinulle kelpaa”, oli isä tuumannut, kun Kuura oli kertonut haluavansa tulla kutsutuksi Kuuraksi. Isä oli pahoillaan ja ilmiselvästi loukkaantunut. ”Ei Saimissa nimenä mitään vikaa ole, minä vain en ole tyttö!” oli Kuura huudahtanut.
Isän kanssa oli muutenkin aluksi vaikeaa, tai ainakin vaikeampaa kuin äidin kanssa. Oli äitikin hetkeksi jähmettynyt paikalleen Kuuran ilmoituksen kuultuaan. ”Äiti, sano edes jotain!” oli Kuura parahtanut ja alkanut itkeä. Se oli herättänyt äidin hämmennyksestään. Äiti oli sulkenut Kuuran syliinsä ja silittänyt hiuksia. ”Anteeksi. Mennään sun huoneeseen juttelemaan lisää”, oli äiti pyytänyt. Siitä saakka äiti oli ollut Kuuran tukena, mutta äitikään ei ollut saanut koulua muuttamaan Kuuran nimeä papereihin. Opettajista sentään useimmat olivat ottaneet oikean nimen käyttöön.
Vihanpuuska ravisteli Kuuraa ja hän rutisti todistuksen palloksi nyrkkiinsä. Kiukku kuitenkin suli yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin ja Kuuran hartiat lysähtivät. Nyt hän saisi isän kiukun niskoilleen, kun oli mennyt ryttäämään todistuksensa. Lannistuneena hän työnsi paperin laukkuunsa ja laahusti ulos luokasta. Kukaan ei huudellut perään hyvää kesää ja jatkoa elämään – opettajankin huomio oli muissa oppilaissa, jotka mielin kielin ojensivat tälle kortteja ja kukkia – mutta Kuura tunsi katseet selässään. Luokan kummajainen.
Kuura asteli koulun käytävää pää painuksissa. Jossakin avautui luokan ovi ja lauma nuorempia koululaisia ryntäsi käytävään äänet täynnä kesäloman alun tuomaa riemua. Kuura katsahti metelöivää ryhmää ja hymähti. Takana olivat ne ajat, jolloin hänkin kuului joukkoon, nauroi muiden mukana ja heitteli yläviitosia kavereilleen. Se kaikki oli muuttunut yläasteen aikana.
Koulun pihalla odottavia vanhempiaan kohti kulkiessaan Kuura muisteli kevätjuhlapäivää kolme vuotta sitten. Kuudennen luokan keväällä kaverit olivat alkaneet kysellä, millaisen mekon Kuura aikoi laittaa juhlaan. ”Mun äiti osti mulle tosi ihanan lilan juhlamekon ja viiden sentin korkokengät!” oli Lotta selvittänyt ystävilleen. ”Mä haluaisin sellaisen ihanan sinisen kukallisen hihattoman mekon. Näin sellaisen kerran yhden kaupan ikkunassa”, haaveili puolestaan Mia.
Kuura oli ollut ihan hiljaa. Hänen mielessään oli risteillyt vain yksi sana: mekko. Mekko? Kuura oli viimeksi pukenut mekon päälleen viiden vanhana. Se oli jo silloin tuntunut jotenkin väärältä ja hän oli saanut äidin vakuuttuneeksi, että housut ovat ihan hyvä juhlavaate. Kuudennen keväällä Mia ja Lotta puhuivat mekoista ja meikeistä ja kaikesta tyttömäisestä, ja Kuura oli alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi, kun ei häntä moiset kiinnostaneet.
Lopulta Kuura oli kuitenkin pyytänyt äitiään ostamaan hänellekin juhlamekon ala-asteen päättäjäisiä varten. Äidin silmissä oli välkähtänyt; oliko pienestä saakka poikamainen tytär löytämässä tyttöä sisältään? Kuura tunsi huonoa omaatuntoa siitä, ettei oikeasti olisi mekkoa halunnut edes, mutta työnsi tunteen jonnekin päänsä syvimpiin notkoihin. Samaan paikkaan, minne oli työntänyt rintojensa vastikään alkaneen kasvun aiheuttaman ahdistuksen. Kuura ja äiti olivat löytäneet kauniin pinkin mekon. Mekko miellytti Kuuran silmää, mutta ihminen sen sisällä tuntui olevan väärä.
Urhoollisesti Kuura kuitenkin oli pukenut mekon juhliinsa. Korkokenkiä hän ei ollut kyennyt haluamaan, vaan äiti oli ostanut hänelle kukalliset kangastossut, joiden käyttö oli jäänyt lopulta yhtä vähäiseksi kuin jos kyseessä olisivat olleet ne korot. Ei Kuura niitä saanut jalkaansa toiste laitettua, vaikka kuinka oli ajatellut, että nytpä opettelen olemaan tyttömäisempi, niin sovin paremmin joukkon!
Seitsemännen luokan aikana Mia ja Lotta alkoivat käyttää koulussakin hameita ja meikata päivittäin. ”Sä olet niin poikamainen. Mikset sä ikinä käytä hameita?” oli Lotan jatkuva valitus Kuuralle. ”Sun kannattaisi alkaa kans meikata, niin pojat alkais kiinnostua sustakin”, oli puolestaan Mia analysoinut. Kuura oli tuumaillut mielessään Mian ja Lotan lähes päivittäin toistunutta kritiikkiä ja viimein oli pyytänyt äitiä kanssaan hame- ja meikkiostoksille.
Koko seiskaluokan Kuura yritti. Hän ihan tosissaan yritti. Käytti koulussa hameita ja sukkahousuja, meikkasi silmänsä ja matki Lottaa ja Miaa tyttömäisessä käytöksessä. Kuuran sisin kuitenkin huusi hädissään: ”Olet feikki! Tämä on väärin! Esität jotain mitä et ole!” Mitä enemmän Kuura yritti, sitä enemmän häntä ahdisti ja masensi. Seitsemännen luokan keväällä Kuura tarttui ensimmäistä kertaa veitseen ja viilsi käsivarteensa ohuen viillon.
Veren valuessa käsivartta pitkin oli Kuura miettinyt, että tämä on hyvä. Minä en ole oikeanlainen, olen vääränlainen. Tämä on hyvä. Kipu tuntui lohdulliselta, joltakin konkreettiselta. Kuurasta tuntui hyvältä rankaista itseään, sillä hän oli vääränlainen. Virheellinen. Ainakin viillon tuoma kipu oli jotain todellista, mihin tarttua. Sisimpänsä tuskaa Kuura ei kyennyt käsittämään. Hän oli työntänyt kaiken liian syvälle, yrittänyt liian paljon olla jotain, mitä muut halusivat hänen olevan. Hän ei enää löytänyt itseään sen alta.
Äiti ja isä kotona olivat hädissään katselleet Kuuran vajoamista yhä syvemmälle masennukseen koko seitsemännen luokan ajan. Kuura oli työntänyt heidät pois, sulkeutunut ja lakannut puhumasta kummallekaan enää mitään. Koulun psykologilla Kuura kävi koko kouluvuoden ajan ja lopulta toukokuussa psykologi oli tarttunut Kuuran käteen ja sanonut: ”Kuule, nyt on asia niin, että mä haluan kutsua sun vanhemmat ja nuorten psykiatrisen konsultointiryhmän keskusteluun. Sopiiko?” ”Ihassama”, oli Kuura murahtanut vastaukseksi.
Siitä oli alkanut Kuuran jo pari vuotta kestänyt kamppailu masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan. Välillä se oli vienyt hänet pariksi viikoksi osastollekin. Kerran oli Kuura jo ollut valmis viiltämään ranteensa auki viimeisen kerran. Jokin pieni ääni hänen sisällään oli kuitenkin vielä silloinkin saanut lähettämään äidille viestin: ”Auta.” Äiti oli soittanut heti takaisin ja Kuura oli itkenyt puhelimeen: ”Äiti, anna anteeksi, mä en jaksa enää!” ”Nyt laita se puukko pois, mä tule sinne”, oli äiti ilmoittanut ja soittanut paikalle ensin ambulanssin tajuttuaan, että hänellä kestäisi aivan liian pitkään päästä Kuuran luo.
Viimein yhdeksännellä luokalla oli Kuura alkanut ymmärtää erilaisuutensa syytä. Sitä, miksi ahdisti. Se tuli vähän yllätyksenä hänelle itselleenkin, muttei sittenkään ollenkaan yllättäen. Vähän kerrassaan ymmärrys siitä, että hän oli poika, ei tyttö, hiipi tajuntaan. ”Siksi seurustelu pojan kanssa viime kesänä ahdisti. Olin ihan väärässä roolissa! Ja siksi tämä keho ahdistaa niin paljon. Olen ihan väärässä kehossa!” oli Kuura kertonut äidilleen sänkynsä laidalla, yrittäessään selittää, miltä hänestä tuntui.
Äidille kertominen ja äidin hyväksyntä olivat olleet Kuuralle ensimmäinen iso ja helpottava askel. Isälle kertominen olikin jo vaikeampaa, sillä konservatiivinen isä oli yhä sitä mieltä, ettei mitään sellaista transsukupuolisuutta olekaan. ”Sä olet lukenut ihan liikaa Internettiä! Tuo on sellaista muotivouhotusta vaan. Kyllä se ohi menee, kunhan selvittelet siellä terapiassa traumasi”, oli isä jyrähtänyt, ja Kuura oli juossut huoneeseensa itkemään.
Sängyltään hän oli nyyhkytystensä lomasta kuullut, miten äiti yritti parhaansa mukaan selittää Kuuran isälle, mistä oli kyse. Isä väitti vastaan niin että talo raikasi ja äidiltäkin oli jo palaa pinna. ”Kuuntele nyt, Kari!” oli äiti lopulta pamauttanut sellaisella äänellä, jota Kuura tiesi isänsäkin kunnioittavan.
Kuura näki mielessään äitinsä seisomassa hajareisin keskellä olohuoneen lattiaa, kädet puuskassa ja silmät leimuten, suu tiukkana viivana, kun äiti jatkoi: ”Mä tajuan, että tää on sulle vaikeeta. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sun lapsesi kanssa. Sä selvittelet tunteesi keskenäsi, muttet vedä Kuuraa siihen mukaan. Jollet sä anna Kuuralle täyttä tukeasi, sä menetät sen!” Sen jälkeen oli taloon laskeutunut hiljaisuus, ja vaikka isä yhä kieltäytyi kutsumasta Kuuraa Kuuraksi tai pojaksi, ei hän sentään enää kutsunut tätä Saimiksi tai tytöksikään.
Koulun ovi pamahti kiinni Kuuran perässä. Viimeisen kerran astun tästä ovesta ulos, tuumi Kuura mielessään. Isä ja äiti heiluttivat pihan laidalta, missä he seisoivat mummin, vaarin ja Kuuran pikkusiskon Selman kanssa. Selma hyppi Kuuraa vastaan: ”Millasen tokarin sä sait? Näytä! Näytä! Mulla oli kaikki kiitettäviä!” Kuura murahti vastaukseksi: ”No en mä nyt sulle näytä ainakaan.” Äiti loi Kuuraan varoittavan katseen ja huokaisten Kuura veti ryppyisen todistuksen Selman ja muiden nähtäväksi.
Isä tuijotti paperia epäuskoisena. Ei hän tainnut edes huomata numeroita, sillä hän vain parahti: ”Mitä ihmettä tolle paperille on tapahtunut? Siis ruttasitko sä todistukses?” ”Joo, kun mua niin harmitti toi nimi”, Kuura mutisi kengänkärkiään tuijottaen, odottaen isän nuhdesaarnaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, vaan isä asetti vain hetkeksi kätensä Kuuran olalle. Ihanko isältä herui hänelle myötätuntoa? Kuura loi yllättyneet silmänsä isään, mutta tämä oli jo vetäytynyt takaisin kuoreensa.
”Noh, onhan siellä muutama kymppi ja ysikin”, tuumasi vaari todistuksesta ykskantaan. Vaari jaksoi aina katsoa asian valoisaa puolta. Silloinkin, kun Kuura oli viimein uskaltautunut kertomaan vaarille ja mummille transsukupuolisuudestaan, oli vaari hetkeäkään empimättä todennut Kuuralle: ”Selvä. Pääasia, että olet.” Mummi se oli alkanut vähän hössöttää ja kysellä että kuinka nyt noin ja onhan se nyt harmi ja Saimi oli niin kiva nimi. ”Vaan eipä sen väliä, olet sellainen kuin olet ja meille aina rakas”, oli mummikin lopulta sanonut ja sulkenut Kuuran syliinsä.
Koulussa eivät asiat olleetkaan menneet ollenkaan niin kivasti. Mia ja Lotta olivat jo kahdeksannen luokan aikana alkaneet karsastaa masentunutta ja usein yksinään jurottanutta ystäväänsä, mutta Kuuran kerrottua heille sukupuolestaan ja uudesta nimestään olivat he kääntäneet selkänsä kokonaan. Eivät vallan pahuuttaan, tiesi Kuura, mutta he eivät vain osanneet kohdata asiaa millään tavoin. Heidän ystävänsä olikin poika. Jolla on tissit. Vaikkakin Kuura jo käytti binderia silloin.
Muu luokka alkoi Kuuran muodonmuutoksen myötä kaikota niinikään. Binderi, lyhyiksi nyrhityt hiukset, poikamaiset vaatteet. ”Friikki!” huusivat pojat. ”Feikki!” huusivat tytöt. Liikuntatunneille Kuura ei enää osallistunut ollenkaan, sillä poikien tunneille häntä ei huolittu ja tyttöjen tunneille hän ei halunnut. Onneksi liikunnanopettaja oli avarakatseinen ja salli Kuuran suorittaa liikunta itsenäisinä liikuntasuoritteina.
Nyt peruskoulu oli ohi. Kuura huokaisi tyytyväisenä. Elämä näytti ihan pientä valonsädettä pilvien lomasta, sillä kuukausi takaperin oli nuorisopsykiatrian polilta lähtenyt lähete nuorten transpolille ja syksyllä odotti sen prosessin käynnistymisen lisäksi ihan uusi koulu ihan uusine ihmisineen. Koulu, johon Kuura menisi poikana, ei tyttönä eikä poikaa leikkivänä tyttönä, kuten nyt jo entiset luokkakaverit häntä olivat pitkin kevättä solvanneet.
”Lähdetäänpä kaikki jäätelölle”, komensi vaari ja nappasi Kuuran ja Selman kainaloihinsa. Äiti, mummi ja isä seurasivat perässä, kun he kävelivät autoille ja ajoivat jo tutuksi käyneeseen rantakahvilaan jäätelöannoksille kesän alkamisen kunniaksi.
***
”Mitä sä puhuit sun työntekijän kanssa?” kysyi Kuura äidiltä, kun he lähtivät yhtä matkaa transpolilta kotiin. ”Se kyseli kaikkea sun lapsuudesta ja leikeistä ja muusta”, äiti vastasi. ”Aijaa, no mun työntekijä kyseli ihan samoja juttuja. Mitä sä sit sille sanoit?” Kuura uteli.
Äiti mietti, miten tiivistäisi kokonaisen tunnin keskustelun muutamaan lauseeseen. ”No, mä kerroin siitä, miten sä pienenä leikit sekä tyttöjen että poikien kanssa ja leluilla. Ja siitä, miten sä olet aina viihtynyt verkkareissa hametta paremmin”, aloitti äiti, jolloin Kuuraa alkoi naurattaa. ”Joo, mä muistan eskarin kevätjuhlan, kun iskä antoi lähteä sinne verkkareissa ja sä olit kamalan vihanen, kun ei ollut mitään siistimpää päällä!” Kuura muisteli. ”Totta,” naurahti äiti, ”muttet sä sillonkaan enää tainnut hameita kelpuuttaa…”
”No, mitä muuta?” usutti Kuura äitiä jatkamaan. ”Mä kerroin sille siitä yhdestä kerrasta päiväkodissa, niiden transformereiden kanssa”, äiti sanoi. ”Ai siitä, kun se täti otti multa transformerit pois ja käski leikkimään tyttöjen kanssa barbeilla?” Kuura kysyi ja jatkoi, kun äiti nyökäytti, ”Joo, mä kerroin niille siitä kans.” ”Nii siis ja sit mä kerroin ihan vaan kaikkea siitä, miten meillä ei oikeastaan koskaan sua tai Selmaa ole yritetty pakottaa tytön tai pojan muottiin, vaan ootte saaneet itse valita vaatteet ja leikit ja kiinnostuksen kohteet”, äiti tiivisti. Kuura nyökytteli päätään. Niin se oli kotona aina ollut.
”Kerroitko sä siitä PuuhaPete-ilmapallosta? Mä haluun Puuatete-iimapallon!” Kuura maukui pikkulasta leikkien. ”Kerroinhan minä siitäkin”, naurahti äiti, ”ja siitä miten sä seiskalla Mian ja Lotan takia yritit löytää sisäisen tyttösi ja epäonnistuit.” ”Mm. Se oli aika kamalaa aikaa”, tuumi Kuura, ”mut huomaaksä äiti, että mä voin jo paljon paremmin?” Äiti katsahti Kuuraa: ”Totta kai huomaan, rakas! On ihanaa nähdä sun taas hymyilevän!”
Käynti oli jo Kuuran neljäs kerta transpolilla. Isä oli tavannut vanhempien työntekijää kerran ja äiti oli tapaamisessa tämän kanssa toista kertaa. Isä oli tuumannut melko ykskantaan oman käyntinsä jälkeen, että hän mieluummin jättää käynnit väliin. Äiti taas kävi mielellään juttelemassa työntekijän kanssa toiveenaan, että sillä edesauttaa Kuuran pääsyä maaliin prosessissa.
Koko transpoliprosessia varjosti se mahdollisuus, että he siellä tulisivatkin siihen tulokseen, että lapsella on joku ihan muu syy kehodysforiaan kuin transsukupuolisuus. Äiti tiesi tämän hienoisenkin epävarmuuden ahdistavan Kuuraa melkoisesti ja oli päättänyt tukea kaikin mahdollisin tavoin prosessia. Siitä luvattiin myös pitkää ja sekin ahdisti Kuuraa melkoisesti.
Vuosi oli lyhin aika, jossa sen voisi saada päätökseen, ja sekin tuntui Kuurasta ikuisuudelta, vaikka hän uudessa koulussa kävikin kaikille pojasta – hän jopa sai osallistua poikien liikuntatunneille ja uinnista annettiin vapautus. Koulussa Kuura oli myös löytänyt uusia samanhenkisiä kavereita – ystäviä, joita ei kiinnostanut oliko Kuura tyttö, poika vai jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan. Ihmisiä, jotka ottivat ihmisen ihmisenä.
Olipa sieltä koulusta löytynyt myös tyttö, kaunis saman ikäinen Ani, joka oli ilmaissut kiinnostuksensa Kuuraa kohtaan. Jonkin aikaa he olivatkin käyneet ulkona yhdessä ja kuulostelleet ystävyytensä syventämistä, mutta lopulta Kuura oli huomannut, että vaikka Ani oli hänestä kiva ja tavallaan ehkä voisi tunteitakin olla, Kuuran katseet kääntyivät aina lopulta poikiin. Ei ollut Anillekaan reilua alkaa seurustella tosissaan ja kuitenkin olla kiinnostunut toisista pojista. Ani oli ottanut sen aika raskaasti, mutta Kuuran oli oltava itselleen rehellinen, jos halusi itsensä löytää.
***
Talven mittaan Kuura yritti käydä koulua parhaansa mukaan, vaikka välillä se uudessakin koulussa kävi lähes ylivoimaiseksi. Alkuun uusi koulu oli vaikuttanut paljon vanhaa kivemmalta, mutta niin vain sieltäkin löytyi irvailijoita ja suoranaisia kiusaajia. ”Kuuraketti! Lähtee lentoon, kolmee! Kaksii! Yksii!” huusi Kuuraa kaksi kertaa isompi poika kerran pihalla ja lennätti tämän hankeen. ”Hankeen kuura kuuluukin”, räkätti vieressä toinen. Kuura pudisteli lumet vaatteistaan ja poistui paikalta sanaakaan sanomatta.
Ystävien ansiota oli, että Kuura jaksoi kouluun melkein joka päivä raahautua, vaikka usein jäi tunteja välistä, etenkin jos ne sattuivat olemaan yhteisiä pahimpien kiusaajien kanssa. Kuura kävi säännöllisesti transpolilla ja toivoi joka kerta kuulevansa, että prosessi olisi jo loppusuoralla. Turhaan toivoi. Joka kerta hänelle sanottiin samaa: ”Tässä nyt vielä menee. Vähintään puoli vuotta, ehkä enemmänkin. Meillä on vähän lääkäripulaa ja sitä paitsi nämä psykologiset tutkimukset ovat vielä kesken.”
Kesän kynnyksellä prosessi nytkähti viimein askeleen eteenpäin, kun Kuura lähetettiin hormoni- ja perimätesteihin. Äiti vei Kuuran terveyskeskuksen labraan, missä piti ottaa kaksitoista putkellista näytettä. Se oli melkoinen määrä verta! Kuura melkein pyörtyi puolivälissä ja pyysi äidin luokseen. Tämä istui Kuuran viereen ja lapsensa kädestä pitäessään muisteli aikaa, jolloin Kuura ei ollut päästänyt edes käsivarren mitan päähän. Hän tunsi kiitollisuuden hyökyvän ylitseen siitä, että sai olla taas mukana lapsensa elämässä.
”Äiti, voitasko mennä syömään jotain tän jälkeen? Vaikka sushia?” Kuura pyysi, kun viimeistä tuubia täytettiin. ”Mennään vaan, oot sä sushisi ansainnut”, äiti vastasi ja puristi kevyesti Kuuran kättä. Kuura nousi varovasti tuolista ja otti muutaman huojuvan askeleen. ”Pysytkö sä pystyssä?” Äitiä nauratti. Kuura mulkaisi äitiään, veti syvään henkeä ja ärähti: ”Joo. Mennään nyt.”
”Pitäskö viedä Selmalle jotain ruokaa kotiin kans?” pohti äiti viimeisen sushipalan nielaistuaan. ”Kyllä kai. Mutta se varmaan haluais mieluummin Mäkistä nugetteja”, vastasi Kuura. Äiti katseli poikaansa pohdiskelevasti. Kuuran silmistä kuulsi välittäminen pikkusiskosta, vaikka kovin usein lapset vain tappelivat keskenään, ärisivät toisilleen ja olivat suorastaan ilkeitä.
Kuura ja Selma eivät tuntuneet tulevan toimeen ollenkaan keskenään, mutta silti heidän välillään asui kiintymys, sisaruksellinen rakkaus. Kun Kuura oli kertonut Selmalle olevansa poika, oli Selman ensireaktio ollut aidon ilahtunut: ”Mä oon aina toivonutkin että sä oisit mun veli! Vaikka vähän niinkun velihän sä oot ollut aina, niinkun sillon kun puolustit mua koulun pihalla. Saanks mä siis nyt kutsua sua proidiks?” Kuuraa oli naurattanut: ”Tietty. Proidiks nimenomaan.”
Joitakin vuosia aiemmin Kuura oli tosiaan koulun pihamaalla huomannut pikkusiskoaan kurmoottaneen pari vuotta Selmaa vanhemman tytön. Kuura oli mennyt tytön luo ja ilmoittanut: ”Jätä mun siskoni rauhaan tai sulla on kohta hampaat sisässä ja silmä mustana!” Selma oli katsonut isosisarustaan ihailevasti kuin pikkusisko isoveljeä ikään.
”Mä en ole halunnut Selman joutuvan mun mustiin syövereihini. Siksi mä olen pitänyt sen loitolla”, tokaisi Kuura yhtäkkiä äidille, kuin tämän ajatukset arvaten. Äiti katsahti Kuuraan, joka jatkoi: ”Mut kyllä se kans osaa olla ihan hiton ärsyttävä!” ”Se vaan haluaa sun huomiotas”, hymähti äiti vastaukseksi. ”No aika kökösti se sitä pyytää!” Kuura töksäytti. Äiti raapi päätään ja tuumi, ettei Selma tainnut oikein muuta tapaa osata. ”Ja tuollastahan se sisarusten välillä usein on,” äiti totesi, ”sellasta se oli mun ja Riikankin välillä.”
Kuura nousi lähteäkseen, sillä äidin muistelut lapsuudestaan siskonsa kanssa eivät innostaneet. Äiti ymmärsi vihjeen, eikä edes yrittänyt jatkaa ajatustaan. ”Millon sä saat tulokset?” hän kysyi sen sijaan Kuuralta. ”Meen hormonipolille kolmen viikon kuluttua kuulemaan ne. Ja ne tekee kai siellä vielä jotain tutkimuksia”, Kuura kertoi. ”Onko sulla vieläkään tietoa lääkärin tapaamisesta diagnoosia varten?” äiti kysäisi varovasti. ”No ei ole!” Kuura melkein huusi turhautuneena.
***
Maaliskuu oli jo pitkällä, kun Kuura kahlasi vastasataneen lumen läpi kotiin. ”Että tätä pirun luntakin tartti vielä sataa lisää, vaikka on jo maaliskuu!” sadatteli Kuura mielessään pahantuulisena. Kotioven avattuaan hän noukki postin ja päivä kirkastui kertaheitolla, vaikka aurinko olikin pysytellyt lumisadepilvien takana koko viikon. Kuura päästi kiljaisun ja tuijotti käsissään olevaa kirjettä. Kirjeessä luki vastaanottajan nimi: Kuura Aleksi Laakso.
”Äiti! Äiti!!” Kuura huusi, joskin turhaan, sillä kotona töitä tehnyt äiti oli jo kiljahduksen kuullessaan rientänyt eteiseen katsomaan, mikä oli hätänä. ”Mikä on? Kaikki okei?” äiti kuulosteli. ”Kaikki on paremmin, kuin okei! Katso! Kat-so!” Kuura hihkui hyppien tasajalkaa äidin edessä ojentaessaan kirjettä äidille. Äiti hymyili ja tarttui Kuuraa olkavarresta. ”Sun ensimmäinen kirjeesi uudella nimelläsi. Siellä täytyy olla päätös nimenvaihdoksesta. Onnea Kuura!” äiti lausahti ja halasi poikaansa.
Kuura avasi kirjeen vapisevin käsin ja sehän sieltä löytyi. Kauan odotettu todistus uudesta nimestä. ”Nyt ei muuta kuin uusimaan passi”, äiti totesi käytännöllisesti. Kuura tuijotti paperia ja onnen kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Niin kauan hän oli odottanut, että voisi vaihtaa virallisesti itselleen pojan nimen. Kuura olisi saattanut vielä mennä läpi teknisesti tytöllekin, mutta hän halusi saman tien myös toiseksi nimekseen Aleksin, eikä sitä ainakaan olisi ennen diagnoosia myönnetty.
Helmikuun puolivälissä, juuri ennen vanhojen tansseja, joihin Kuura oli hivenen vastahakoisesti lupautunut mukaan poikien vähäisyyden vuoksi, oli Kuura viimein saanut kauan kaivatun diagnoosin. Lääkäri oli Kuuran kolmas, eikä ollut tavannut sen paremmin Kuuraa kuin vanhempiakaan ennen diagnoosin antoon päättynyttä tapaamista. Transpolin työntekijät olivat kuitenkin tehneet kotiläksynsä ja vakuuttivat lääkärille äidin säestyksellä, että diagnoosi on oikea.
Isä oli istunut huoneen nurkassa ja enimmäkseen pitänyt suunsa kiinni, vaikka olikin viimeiseen saakka toivonut, että jotenkin koko homma katoaisi ja hän saisi Saiminsa takaisin. ”Nimi nyt ei ainakaan mene läpi”, oli isä kotona murahtanut ja Kuura oli pahoittanut mielensä. Miksei isä voinut hyväksyä häntä kokonaan, sellaisenaan? Äiti oli kivahtanut isälle takaisin: ”No todellakin menee, ei Kuura ole edes ainoa Kuura tässä maassa!”
Isän kykenemättömyys hyväksyä Kuura Kuurana ja päästää irti Saimista oli ikävä varjo Kuuran onnen yllä. Ei isä päivittäin mistään huomautellut ja enimmäkseen Kuuran ja isän suhde oli lämmin ja hyvä, mutta aina kun asiasta puhuttiin, alkoi isä murahdella ja ärähdellä ja usein satutti Kuuraa ymmärtämättömillä sanoillaan. Äiti yritti parhaansa mukaan auttaa isää ymmärtämään ja Kuuraa olemaan ottamatta itseensä, mutta silti se vähän hiersi.
Viikot kuluivat nimenvaihdon jälkeen, mutta odotettua kutsua hormonipolille blokkeri- ja testohoitojen aloittamiseksi ei vain kuulunut. Lopulta Kuura soitti hormonipolille kysyäkseen ja sai hämmentävän vastauksen: ”Ei täällä mitään lähetettä sun henkilötunnuksellasi näy.” Transpolilta puolestaan vakuuttivat lähetteen lähteneen saman päivänä kuin Kuura sai diagnoosin. Parin päivän päästä se näkyi viimein hormonipolillakin ja sieltä soitettiin Kuuralle, että heti seuraavalla viikolla voisi tulla käymään.
Kesäloman alun kunniaksi Kuura sai ensimmäisen blokkeripiikkinsä ja syksyllä syyslukukauden alun kunniaksi, aivan kahdeksannentoista syntymäpäivänsä tienoilla, ensimmäisen annoksen testosteronia. Poika oli yhtä hymyä. Tie väärästä sukupuolesta oikeaan myös fyysisesti oli viimein alkanut. Tie edessä oli vielä pitkä, mutta Kuura tunsi olonsa hyväksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin rintaa ei puristanut epätietoisuus itsestä vaan varma hymy valaisi kasvoja pojan katsoessa tulevaisuuteen. Tunnelin suu näkyi jo.
Author's note
Poikani syntyi aikoinaan tytön ruumiiseen. Kätilökin julisti lapseni ensin pojaksi, kunnes korjasi sanansa, eikun siis tyttö. Tuota lipsahdusta olen monet kerrat miettinyt kulkiessani poikani rinnalla hänen tiellään tyttöoletetusta pojaksi. Tämä tarina on poikani tarina, mutta myös lukuisten muiden transnuorten tarina. Tämä tarina on tosi, vaikkei olekaan.
