Pappi ja hautajaisvieraat olivat koko päivän puhuneet kauniita sanoja Olivian äidistä. Muistelleet hänen lämpöään ja hymyään, iloista nauruaan ja empatiaansa. Olivia tiesi äitinsä näyttäytyneen muille juuri sellaisena, iloisena ja mukavana, mutta hänen teki mielensä kirkua, ettei kukaan tiennyt mitään siitä millainen äiti oli. Äidin sisällä asui hirviö!
Nyt se hirviö oli kuitenkin kuollut, yhdessä äidin lämmön kanssa. Olivia ei kyennyt selvittämään ristiriitaisia tunteitaan. Ei ainakaan juuri nyt, äidin levätessä valkoisessa arkussaan, kaikkien ympärillä olevien ihmisten kilpaa ylistäessä häntä. Olivia rakasti äitiään, mutta käsi kädessä sen kanssa, vain veteen piirretyn viivan erottamana, hän myös vihasi äitiään. Vihasi sitä hirviötä, joka äiti oli, jos ei Olivia suostunut äidin talutusnuoraan, olemaan äidin jatke.
Jos Olivia yritti puolustaa omia rajojaan, äidin yrittäessä rikkoa niitä kerta toisensa jälkeen, painostamalla, vetoamalla, syyllistämällä, tämä viime kädessä kielsi Olivialta rakkautensa kunnes tämä ryömi takaisin ja pyysi anteeksi. Anteeksi mitä? Sitä että halusi olla yksilö, jolla oli omia ajatuksia, joita ei halunnut jakaa äidin kanssa. Etenkään, kun äiti sitten häpäisi hänen varjelluimmat salaisuutensa tekemällä niistä pilaa ystäviensä kuullen.
Olivia vajosi ajatuksiinsa, papin puhe kävi yhä kaukaisemmaksi. Ei hän enää muistanut, mistä siinäkin riidassa oli ollut kyse, jotenkin kai se liittyi johonkin mitä Olivia oli tehnyt tai ehkä jättänyt tekemättä, tai pikkusisko Olgaan ja hänen tekemisiinsä, jotka aina jotenkin kiertyivät Olivian syyksi nekin.
"Olivia, pyydät anteeksi ja korjaat asian, tai minä suutun ja mustaksi muutun," äiti sanoi tuijottaen Oliviaa tuimasti.
"Mutta kun ei se ollut minun syytäni!" Olivia puolustautui, sillä hän ei ollut tietääkseen tehnyt mitään väärää. Asiat eivät kuitenkaan olleet menneet äidin mielen mukaan, joten siinä he taas olivat.
"Olivia!" äiti sanoi uhkaavasti.
Olivia kirkaisi, juoksi vessaan ja laittoi oven lukkoon. Hän kyyhötti pöntön kannella istuen, käsivarret polvien ympärillä, ja yritti ymmärtää mitä juuri oli tapahtunut. Äidin tilalla oli ohikiitävän hetken ollut musta hirviö. Ei hän ollut koskaan uskonut, että äiti muuttuisi mustaksi suuttuessaan, mutta ehkä se sittenkin oli totta tällä kertaa? Ehkä äiti olikin muuttunut mustaksi hirviöksi? Miten hän muuten olisi sellaisen nähnyt?
"Olivia! Minne sinä nyt juoksit?" äiti yhä huuteli. "Mitä sinä siellä vessassa teet, ala tulla ulos, nyt heti!"
"En tule! Sä olet hirviö etkä mun äiti!" Olivia huusi vastaan, ääni vapisten.
"Älä nyt hulluja puhu, en minä mikään hirviö ole, vaan sun äitisi. Sulla on aivan turhan vilkas mielikuvitus. Ala tulla ulos nyt." äiti suostutteli.
"Enkä tule," Olivia intti vähän rohkeammin, sillä hän koki olevansa turvassa siellä vessassa lukkojen takana.
"Tule nyt, lapsi rakas, et kai sä oikeasti usko että minä voisin miksikään muuttua?" äiti vaihtoi äänensävynsä hunajaiseksi. "Tule rakas, niin halataan."
"En tule," Olivia vastasi vielä, äänessään jo vähän epäröintiä. Äiti jatkoi suostutteluaan ja lopulta Olivia alkoi itsekin uskoa vain kuvitelleensa kaiken ja varovasti sujahti vessasta ulos ja äidin odottavaan syliin.Vilkas mielikuvitus. Äiti oli sanonut niin Olivialle niin monta kertaa, että lopulta Oliviakin oli alkanut uskoa, että hän vain kuvitteli aina kaiken. Mutta pienellä perspektiivillä, aikuisena, elämästä jotain jo oppineena, Olivia tiesi, mitä oli kokenut. Hän ei enää uskonut, että kaikki oli mielikuvitusta. Hän tiesi. Tiesi tulleensa häpäistyksi, tiesi tulleensa ylikävellyksi, tiesi rajojensa tulleen rikotuiksi, tiesi tulleensa sekä emotionaalisesti että jopa fyysisesti seksuaalisesti hyväksi käytetyksi. Ei isänsä tekoja, vaan äitinsä.
Isänsä Olivia hylkäsi teini-iän kynnyksellä, äitinsä takia. Koska äiti oli kokenut niin paljon vääryyttä. Koska äiti oli kaatanut Olivian päälle kaiken pahan olonsa eron jälkeen. Nyt Olivia ei edes tiennyt enää, mikä siitäkin oli totta, mikä vain tarinan toinen puoli. Mutta oli vaikea lähestyä isää, jonka oli kerran työntänyt niin kauas.
Pappi aloitti virren. Hautajaisväki yhtyi virteen, kaikki paitsi Olivia. Olga yritti haudan toiselta puolen löytää siskonsa katsetta, yritti katsoa merkitsevästi, paheksuvasti, saada sisarensa yhtymään lauluun. Olga ikävöi äitiään kovasti, ja tiesi etteivät Olivian ja äidin välit enää viimeisinä vuosina olleet olleet oikein hyvät, ja nyt häntä ärsytti Olivian poissaolevuus. Hän olisi saattanut tulkita sen ikäväksi, mutta tiesi paremmin. Hän tiesi, ettei Olivia olisi halunnut olla koko hautajaisissa. Hän ei ymmärtänyt, mikä Oliviaa hiersi, sillä äiti oli ollut hänelle pelkästään hyvä ja hellä, rakastava ja kunnioittava.
"Olivia," äiti aloitti, niinkuin aina aloitti, vaativaan sävyynsä, joka ei jättänyt varaa vastaansanomiselle. Tai jonka ei pitänyt jättää varaa vastaansanomiselle, eikä lapsena ja nuorena jättänytkään.
Aikuisena se lakkasi tepsimästä, mutta vasta myöhään. Vasta kun Olivia oli kokenut monta kariutunutta ihmissuhdetta ja alkanut terapeutin avulla ymmärtää, miksi hänen oli niin vaikea olla parisuhteessa - ja jopa ystävyyssuhteissa.
"Olivia, tule tänne ja kerro vähän koulupäivästäsi," äiti vaati - äiti ei koskaan pyytänyt; sanat saattoivat pyytää, mutta äänensävy vaati.
Olivia laittoi paahtoleivän paahtimeen ja otti voin jääkaapista. "Ei mulla mitään kerrottavaa siitä ole. Ihan tavallinen koulupäivä," Olivia vastasi äidilleen, ja toivoi tämän jättävän kuulustelun siihen.
"No kerro nyt jotain! Oliko kivoja tunteja? Miten kavereiden kanssa meni? Kenen kanssa sä vietit välitunnit?" äiti kuitenkin jatkoi.
"No ei mulla nyt ole mitään kerrottavaa. Ihan normaali päivä vaan," Olivia vielä yritti. Hän oli joutunut taas kiusatuksi, muttei halunnut kertoa siitä äidilleen. Lisäksi ihastus oli antanut lumipesun, eikä hän halunnut siitäkään kertoa, sillä se tietäisi vain lisää kiusantekoa, ihan tässä kotona.
"Oliko Tomppeli koulussa tänään?" äiti kysyi kiusoittelevaan sävyyn. Olivia oli pelännyt tuota kysymystä, tiesi sen olevan tulossa.
"Tietty..." Olivia vastasi.
"No, mitäs se Tomppeli sitten? Kiusoitteliko se sua tänään? Rakkaudesta se hevonenkin potkii..." äiti kiusoitteli.
"Ihan normaali päivä," Olivia vastasi vältellen, toivoen leipänsä jo pomppaavan paahtimesta. Hän halusi jo päästä pois keittiöstä, pois äitinsä kuulustelusta, vaikka se tiesikin lisäriitaa myöhemmin illalla.
Leipä pomppasi ylös, Olivia alkoi voidella sitä. Ovi kävi, ja Olga tuli kotiin pianotunniltaan.
"Huh! Pelastuinpa tällä kertaa!" Olivia mietti Olgan huhuillessa moita eteisestä. Äiti nousi nuorinta tytärtään halaamaan. Olga tuli myös laittamaan leipää, äiti palasi töihinsä ja Olivia istahti huokaisten keittiön pöydän ääreen. Olgaa äiti ei koskaan kuulustellut.Olivia tajusi virren loppuneen. Hän katsahti narsissikimppuaan, sitten Olgaa haudan toisella puolen, mutta käänsi katseensa nähdessään Olgan paheksuvan katseen. Olga ei voisi koskaan täysin ymmärtää, sillä hänellä oli ollut äidin kanssa aivan toisenlainen lapsuus. Äiti ei ollut tivannut, kiristänyt, pakottanut, jyrännyt, hallinnut eikä käyttänyt Olgaa hyväksi. Äiti ei ollut kaatanut Olgan päälle koko emotionaalista lastiaan. Äiti ei ollut yrittänyt tehdä Olgaa vastuulliseksi onnellisuudestaan niinkuin hän oli vastuuttanut Oliviaa.
"Olivia, oletkos sä ihastunut johonkin poikaan," kysyi äiti kerran Olivialta peitellessään tätä nukkumaan. "Mä ainakin olin sun ikäsenä jo ihan kuolettavan rakastunut meidän luokan Antoniin," äiti houkutteli.
"Noo, oon mä joo..." Olivia vastasi vähän varovasti. Ei hän halunnut alkaa kertoa äidilleen ihastuksestaan, mutta halusi kuitenkin vastata äidin vaativaan kysymykseen.
"No, kerro kuka se on!" äiti innostui.
"Se on vaan yks semmonen..." Olivia koitti vältellä. Mutta äiti tivasi ja tivasi ja tivasi.
"Kerro nyt, minäkin kerroin aina kaiken omalle äidilleni. Tyttären ja äidin välillä kuuluu olla sataprosenttinen luottamus. Mä tulen todella surulliseksi jos et sä luota muhun sen vertaa," äiti maanitteli.
Olivian kurkkua kuristi. Äiti kiristi taas sillä, että hänen oma äitisuhteensa oli ollut toisenlainen. Äiti oli aina kertonut kaiken omalle äidilleen ja aina siitä lähtien, kun mummi oli kuollut reilu vuosi takaperin, äiti oli yrittänyt yrittämästä päästyäänkin korvata tuota äitisuhteensa puuttumista tytärsuhteella.
Vaikka Olivia oli vasa kahdentoista, hän ymmärsi, ettei äidin olisi pitänyt kertoa hänelle avioliittonsa ongelmista, avioliiton ulkopuolisista ihastuksistaan, seikkailuistaan Lapin hiihtomajoissa jonkun komean poromiehen kanssa - eikä vaatia Oliviaa paljastamaan salaisuuksiaan, jos ei tämä halunnut. Mutta äiti oli äiti. Ja jos ei hän kertoisin, äiti vetäytyisi pois, veisi pois hellyytensä.
"Okei..." Olivia huokaisi. "Se on sellanen Tomi."
"Tomi Tomppeli," äiti virnisti. "Onko se teidän luokalla?"
"Rinnakkaisella," Olivia kertoi alistuneena. Äiti oli tehnyt sen taas, aivan kuten hän odottikin. Ottanut Olivian arvokkaan tunteen, ja alkanut jo heti virnuilla siitä. "Äiti, mua väsyttää," Olivia yritti päästä tilanteesta.
"No rupea nukkumaan, kulta. Hyvää yötä, kauniita unia, oman Tomppelin kuvia!" äiti huikkasi noustessan sängyltä.
"Ei se oo mun oma," Olivia mutisi ja jäi tuijottamaan kattoon. Sisällä tuntui tyhjältä.Pappi oli ottanut lapion käteensä ja puhui jotakin takaisin maaksi tulemisesta. Olivia havahtui muistoistaan olallaan lepäävän käden ravistaessa häntä hieman. Mitä hänestä nyt haluttin? Aina kaikki halusivat hänestä jotain, tuntui. Pappi ojensi lapiota hänen suuntaansa. Olivia tajusi olallaan olleen käden kuuluvat enolleen, joka nyt kuiskasi hänelle: "Ota lapio, olet Annelin esikoinen, joten saat heittää ensimmäisen lapiollisen arkulle.
Olivia ojensi kätensä konemaisesti ja melkein horjahti sen painosta. Hän ojensi narsissikimpun enolleen ja tarttui lapioon kaksin käsin. Lapio hiekkaan, nosto, hiekka arkulle. Olga oli siirtynyt hänen viereensä ja ojensi jo kättää lapioa kohti. Olivia antoi lapion sisarelleen ja otti narsissikimpun jälleen enoltaan. Yksi toisensa jälkeen saattoväki heitti lapiollisen hiekkaa valkoisen arkun päälle. Olivia yritti muistaa jonkin hyvän hetken äitinsä kanssa, mutta sisältä nousi vain lisää ahdistavia muistoja.
"Hei, Olivia," tervehti Niina iloisesti Olivian avatessa oven äitinsä ystävälle.
"Moi," hymyili Olivia vastaan. Hän piti Niinasta, tuosta yksinelävästä naisesta, joka vietti paljon aikaa heillä. "Äiti on olkkarissa."
Niina riisui kengät ja takin, ja siirtyi olkkariin. Olivia palasi omaan huoneeseensa, mistä äiti oli hänet komentanut avaamaan oven. Tai oikeammin, hän oli sohvannurkastaan pyytänyt kumpaa tahansa heistä avaamaan oven, mutta kuten tavallista, Olga ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan, joten Olivia oli huokaisten noussut kirjansa äärestä avaamaan oven Niinalle.
"Olivia!" kuului äidin vaativa ääni jälleen olohuoneesta, juuri kun Olivia oli saanut jälleen mukavan asennon kirjansa ääressä. "Keitäs nuoremmakses meille teetä ja tuo ne korvapuustit siitä jääkaapin vierestä."
"Mä luen kirjaa, eksä vois itse keittää sen teen?" Olivia rohkaistui sanomaan vastaan, mitä hän ei yleensä tehnyt, sillä siitä seurasi vain riitaa.
"Olivia! Tee mitä pyysin! Me jutellaan täällä," äiti vaati, ja Olivia nousi jälleen huokaisten.
Teetarjotin käsissään Olivia tassutteli olohuoneeseen ja laski tarjottimen pöydälle. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta äiti keskeyttikin hänen kulkunsa kysymällä: "Mites tänään koulussa, Olivia? Olikos Tomppeli näkösällä?"
Olivia ei voinut uskoa korviaan. Äiti alkoi kysellä hänen henkilökohtaisista asioistaan Niinan kuullen! Hän kääntyi katsomaan äitiään epäuskon kare silmissään, mutta äiti vain jatkoi Niinalle vinosti hymyillen: "Tomppeli-Pomppeli on Olivian suuri ihastus, mutta Olivia ei ole ollut tarpeeksi rohkea kertoakseen siitä Tomppelille."
Olivia seisoi ovenraossa hiusjuuriaan myöten punastuneena. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin häpäistyksi. Hän tuijotti äitiään kykenemättä sanomaan sanaakaan. Lopulta hän sopersi: "Oli se koulussa," ennen kuin juoksi huoneeseensa itkemään.Hiekat oli heitetty arkun päälle. Miehet tarttuivat haudan kanteen, joka peittäisi haudan kunnes hautausurakoitsijat lapioivat haudan umpeen. Olivia nuuhkaisi narsisseja. Kaikesta huolimatta hän oli valinnut kimpun äitinsä lempikukkia haudalle jätettäväksi. Narsisseja oli myös hänen ja Olgan kukkavihkossa, jonka he olivat kirkossa laskeneet äidin arkulle yhdessä.
"Olivia, aika mennä nukkumaan!" äiti huuteli olohuoneesta.
"Mä oon just menossa sänkyyn," Olivia vastasi ja kuuli äidin nousevan sohvalta. Vaikka Olivia oli jo kolmentoista, äiti tuli joka ilta peittelemään hänet sänkyyn. Ei hän sitä niin olisi enää kaivannut, mutta äiti aina halusi. Oikeastaan, Olivia oli alkanut vähän suorastaan kammota tuota hyvänyönseremoniaa, siitä lähtien kun hänen rintansa olivat alkaneet kasvaa.
Olivia hautautui peiton alle ja toivoi, että sinä iltana äiti ei jaksaisi. Mutta äidin istuessa sängyn laidalle, hän näki toiveen olevan jälleen turha. Äiti tarttui kiinni Olivian ranteista, jutellen samalla mukavia, kysellen mitä hän oli tehnyt iltasella kavereidensa kanssa ulkona.
"Ei me mitään erityistä, pelattiin pihalla tennistä," Olivia vastasi.
"No mitä te juttelitte?" äiti uteli, pidellen Olivian ranteita sänkyä vasten pään vieressä.
"Ei me mitään erityistä," Olivia sanoi, yrittäen olla välittämättä siitä, mitä tuleman piti. Mutta äidin kosketus kaulalla tuntui pahalta, rikkomukselta hänen yksityisyyttään vastaan. Silti, vielä pahemmalta tuntui, kun äiti kosketti peukalolla rinnanpäätä.
Olivia koitti työntää äidin käsiä pois, vaikka tiesi entuudestaan sen olevan turhaa. "Äiti, lopeta!" Olivia aneli.
"Hyvä, työnnä vaan käsilläs, se vahvistaa sun rintalihaksiasi! Ne on niin söpöt töröt!" äiti sanoi, ja jatkoi vuoroin rintojen tökkimistä ja kaulan hivelyä.
"Äiti!" Olivia huusi, itku kurkkua kuristaen. Hänen rintansa. Häväistyt.
Lopulta äiti lopetti. "Hyvää yötä, kulta, nuku hyvin," hän sanoi hymyillen ja poistui huoneesta. Olivia kääntyi seinää kohti kyynelten valuessa tyynylle.Hauta oli peitetty. Sumunsa läpi Olivia ymmärsi, että oli aika laskea narsissikimppu hautakummulle. Hän kumartui asettamaan kimpun keskelle kumpua, paraatipaikalle. Olihan hän äitinsä esikoistytär, kuten äiti niin monesti oli muistuttanut. Joka kerta, kun Olivia oli yrittänyt paeta äitinsä hallintaa ja luoda omaa elämäänsä, löytää itsensä äidistään erillisenä persoonana. "Mutta sinä olet minun esikoistyttäreni!" äiti aina sanoi, kuin se selittäisi sen, miksi niin ei voinut olla. Esikoistytär. Osa äitiä, ei erillinen ihminen. "Ei! Olen minä!" Olivia nielaisi huutonsa.
"Mikkosella," Olivia vastasi puhelimeen.
"Moi Oltsu, Matilda täällä," Olivian paras ystävä tervehti.
"Moi, Matsu! Ha..."Olivia aloitti, mutta Matilda keskeytti: "Onks Anneli kotona?"
"O-on," Olivia sanoi, ihmetellen hieman, miksi Matilda kyseli oliko äiti kotona.
"No, pyydätkö puhelimeen? Jutellaan me myöhemmin lisää," Matilda pyysi. Olivia kutsui äitinsä puhelimeen ja lähti ihmetellen huoneeseensa.
Tunnin päästä soi ovikello. Tällä kertaa Olga avasi oven. Olivia kuuli eteisestä Matildan äänen, ja meni tervehtimään ystäväänsä, arvellen, että tämä oli tullut pyytämään häntä ulos. Mutta Matilda olikin jo riisunut kenkänsä ja tervehti eteiseen niinikään ehtinyttä äitiä.
"Moi Matilda, tule peremmälle," äiti vastasi tervehdykseen ja kääntyi puhumaan Olivialle: "Olivia, meillä on Matildan kanssa vähän kahdenkeskistä juteltavaa, älä tule olkkariin häiritsemään."
"Okkei," Olivia ei osannut sanoa mitään muutakaan.
Pari tuntia myöhemmin Matilda tuli Olivian huoneen ovelle. "Mun tarvii lähtee, mut soitellaan ja nähdään," hän huikkasi ystävälleen ja oli tiessään. Olivia nousi huoneestaan ja meni olkkariin äidin luo.
"Siis, mitä varten mun paras ystäväni tuli tänne ja jutteli koko illan vaan sun kanssas?" Olivia kysyi sydämistyneenä.
"Miks sä teet siitä noin ison numeron," kysyi äiti. "Matilda tartti tukea, ja mä tarjosin sille kuuntelevaa korvaa ja olin neuvonantajana."
"Mut se on MUN kaveri!" Olivia huusi ja kääntyi juoksemaan huoneeseensa.
"Se ei selvästikään riittänyt Matildalle sen ongelmien kanssa," äiti huusi Olivian selälle ja sai Olivian tuntemaan itsensä mitättömäksi, ei-miksikään. Miksei Matilda ollut jutellut asioistaan hänen kanssaan? Miten ja miksi äiti oli houkutellut Matsun uskoutumaan hänelle parhaan ystävänsä sijaan?Saattoväki oli siirtynyt muistotilaisuuteen seurakuntatalolle. Kahvipöytä notkui koreana ja puheensorina täytti salin. Annelin toiveena oli, etteivät ihmiset murehtisi ja itkisi hänen hautajaisissaan. Niiden piti olla riemujuhla, olihan hän päässyt taivaan kotiin. Olivia ei oikein tiennyt uskoiko enää moiseen. Uskoa ja uskontoakin oli äiti pitänyt vallan välineenä. "Sun pitää tulla tuohon kokoukseen, siellä on niin hyvä saarnaaja." "Jeesus ei tykkäisi siitä, että puhut minulle noin." "Uskova ei käyttäydy noin." "Saastutat sielusi tuolla musiikilla." Loputtomiin. Ja aikansa Olivia oli alistunut, siihenkin. Muttei enää. Ei enää aikoihin.
"Äiti. Sinä olet vahva, liian vahva. Liian pitkään olen kulkenut sinun varjossasi, sinun hallintasi alla, tietämättä kuka olen. En enää. En enää alistu sinun valtaasi, sinä et enää sano minulle, mitä minun pitää tehdä, kuka minun pitää olla. En enää anna sinun kävellä rajojeni yli ja pakottaa minua tekemään asioita joita en itse halua tehdä, tai puhumaan asioista joista en kanssasi halua puhua.
Olen minä, en sinun jatkeesi. Olen vastuussa itsestäni, omista tunteistani, omasta onnestani, en sinun tunteistasi ja onnellisuudestasi. Ja tämän kirjoitettuani, voin viimein kävellä kadulla pää pystyssä, ja katsoa ihmisiä silmiin, itsenäni, minuna. Olivia."
Olivia taitteli kirjeen kuoreen, kirjoitti päälle äitinsä nimen ja osoitteen. Olivia oli jo päälle kahdenkymmenen, melkein valmistunut yliopisto-opinnoistaan, joiden aikana hän oli alkanut oppia asioita elämästä ja itsestään, ja suhteestaan äitiinsä.
Monen kamppailun jälkeen, ystävien kanssa vietetyn illan jälkeen, hän oli viimein löytänyt itsensä, heiveröisen nupun, joka puski äitinsä varjosta esiin. Tuota nuppua Olivia halusi varjella ja auttaa kasvamaan. Nuppua, häntä itseään äidistään irrallisena ihmisenä. Melkein vuosikymmenen verran myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
Olivia käveli kuori kädessään kohti postilaatikkoa, ja pudotti kuoren sinne. Pää pystyssä, lintujen liverrystä kuunnellen.
Seuraavana päivänä puhelin soi. Olivia nosti luurin: "Olivia."
"Miten sä saatoit satuttaa mua näin lähettämällä mulle tuollaisen hylkäyskirjeen!" äiti oli saanut ja lukenut kirjeen.
"En mä sua hylännyt, vaan löysin itseni," Olivia yritti.
"Mä kannoin sua yhdeksän kuukautta, synnytin sut tuskalla, kasvatin, hellin ja rakastin. Aina olen sua tukenut ja kannustanut. Miten sä voit näin mut hylätä?" äiti jatkoi kuulematta tai ymmärtämättä.
"Mä rakastan sua yhä, mutta mun tarttee olla minä!" Olivia yhä yritti, turhaan. Äiti itki puhelimeen ja lopulta Olivia pyyteli anteeksi kirjeen kovaa sävyä ja sitä, että oli lähettänyt sen. Olisihan sen pitänyt riittää, että hän kirjoitti sen.Olivia muisteli kirjettä. Puolisen vuotta sitten, äidin muututtua kroonisen sairautensa myötä yhä itsekkäämmäksi ja manipuloivammaksi, oli Olivia viimein ymmärtänyt, että kirje oli ollut pakko lähettää ja virhe oli tapahtunut siinä, että Olivia oli jälleen suostunut ryömimään ja pyytämään käytöstään anteeksi. Vaikka äidin olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi kaikkea sitä, millä hän oli Oliviaa lyönyt vuosien varrella! Niin monella pienellä tavalla ilmaissut, ettei Olivia ollut oikeastaan ollenkaan hyvä, tai ei ainakaan yhtä hyvä kuin hän. Mitätön.
Vielä parempi olisi ollut sanoa se ääneen äidille, kuten Olivia lopulta tekikin, äidin maatessa sairasvuoteellaan, yrittäessään jälleen kerran manipuloida Oliviaa johonkin, mitä hän ei halunnut. Olga oli suuttunut siitä Olivialle toden teolla, sillä tietenkin äiti oli valittanut Olgalle Olivian käytöksestä. Mutta Olivia oli viimein tuntenut vahvuutensa. Hänen ei tarvinnut hyppiä äitinsä pillin mukaan. Hänellä oli oikeus yksityisyyteensä ja itsemääräämiseensä. Hänellä oli oikeus sanoa myös EI. Olgan ei:tä äiti kunnioitti, Olivian ei. Siksi Olga ei pystynyt ymmärtämään.
"Tiedätkös Kimmo, kun olimme Tunisiassa lomamatkalla tyttöjen kanssa pari vuotta sitten, eräs mies yritti ostaa Olgan kaksivuotiaan poikansa vaimoksi. Hän tarjosi sata tuhatta kamelia Olgasta," äiti naureskeli Olivian tuoreelle poikaystävälle Kimmolle, joka istui Olivian vieressä sohvalla. Olivia tiesi mitä äiti oli aikeissa sanoa seuraavaksi, ja kiemurteli jo valmiiksi.
"Sata tuhatta kamelia! Vieläkö tuollaisia kauppoja oikeasti tehdään?" ihmetteli Kimmo, tarttuen syöttiin, pahaa aavistamatta.
"Vielä, näköjään. Juu, sata tuhatta kamelia meidän Olgasta. Mutta enhän minä Olgaa myisi, edes sellaisesta määrästä kameleita," äiti jatkoi. "Mutta tiedätkös, Oliviasta mies tarjosi vain yhtä aasia," äiti nauroi.
Olivia tunsi olonsa Kimmon vieressä noloksi. Olga oli kamelilauman arvoinen, hän vain yhden aasin. Olivia katseli sormenpäitään ja toivoi vajoavansa sohvan sisään.
"Kulta, mä en myisi sua edes siitä kamelilaumasta," kuiskasi Kimmo Olivian korvaan, saaden tämän tuntemaan olonsa edes hivenen paremmaksi.
"Lähdetäänkö kävelylle?" Olivia ehdotti, sillä hän halusi pois äitinsä lähettyviltä.Olivialta odotettiin puhetta. Jotain hän oli valmistellutkin, mutta se ei enää tuntunut ollenkaan siltä, mitä hän halusi sanoa. Olivia jätti muistiinpanonsa laukkuunsa ja tarttui mikrofoniin.
"Mennään vaan," Kimmo vastasi, ja nuoripari nousi sohvalta.
"Äiti oli teille hyvä ystävä, minulle äiti. Epätäydellinen, mutta rakastin häntä, ja olen antanut hänelle anteeksi."
Olivia asetti mikrofonin takaisin telineeseen ja palasi paikalleen hämmentyneen hiljaisuuden saattelemana. Olga nousi ja otti vuorostaan mikrofonin: "Eikös meistä jokainen ole epätäydellinen. Äiti oli rakas, nyt on kova ikävä." Olgan silmistä vuotivat kyyneleet. "Lauletaan 'Maa on niin kaunis', Olga jatkoi ja siirtyi pianon ääreen. Äiti oli opettanut sen Olivialle tämän ollessa ehkä viiden, ja Olivia aina ihmetteli miksi miesten polvet vaipuvat unholaan.
Olivia tuijotti käsiään kykenemättä osallistumaan lauluun.
Marilka 2014
Author's note
Tämä tarina syntyi tehdessäni tiliä omasta äitisuhteestani. Tarina kumpuaa omasta lapsuudestani ja nuoruudestani kontroilloivan äitini varjossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti