Omenantuoksua

Oli kuulas elokuun ilta. Taivas oli ohuen pilviverhon peitossa. Kuu kumotti himmeänä pilvenraosta. Mäen takaa kajasti katulamppujen valo värjäten koko taivaan himmeän oranssiksi. Tyynessä yössä väreili hento omenan tuoksu.

Mia istui takapihallaan katsellen puiden tummia silhuetteja oranssia taivasta vasten ja kuunteli yön hiljaisuutta. Ääntäkään ei kuulunut, maailma tuntui kuin pysähtyneen pidättämään hengitystään odottamaan jotakin. Mia värähti hieman. Ei vilusta, sillä yö oli lämmin.

Hiljaisuuden rikkoi pienten jalkojen pehmoinen tassutus parkettia vasten. Mia kääntyi hitaasti katsomaan tulijaa samaan aikaan kun kuului lapsen uninen ääni: ”Äiti, mä näin pahaa unta.” Se oli Joel. Ihmeen rauhallisena, yleensä painajaiset saivat hänet itkemään paniikissa.

Mia nousi ja nosti nuoremman poikansa hellästi syliinsä. ”Ei mitään hätää, rakas. Äiti on tässä,” Mia kuiski kantaessaan lasta takaisin vuoteeseensa. ”Äiti, missä isi on?” Joel kysyi puristaen äitiään tiukasti kaulasta. Mia huokaisi syvään ja vastasi hiljaa: ”Isi on omassa kodissaan, kulta. Huomenna pääset taas isin luo.”

Peitellessään Joelia sänkyynsä Mia tunsi yksinäisen kyyneleen vierähtävän poskelleen. Joelin painajaiset olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Aina hän niitä oli nähnyt, herkkä ja vilkasmielikuvituksinen lapsi kun oli. Mutta Jarkon poislähdöstä asti ne olivat olleet jokaöisiä. Mian sydäntä puristi pienen lapsen ahdistus. Aikuisten maailma oli niin julma, mutta että pienen lapsenkin piti kärsiä.

Hiljaa Mia hiipi ulos Joelin huoneesta. Tasainen tuhina kertoi pojan jo vaipuneen takaisin unten maailmaan. Toivottavasti mukavampien unien pariin, Mia mietti mennessään kurkkaamaan vanhempaa poikaansa Oliveria. Oliver oli potkinut peiton päältään ja nukkui kummallisessa asennossa kaikki raajat levällään. Heillä oli kieltämättä aika lämmin, kun aurinko oli paahtanut taloa koko päivän.

Mia kömpi myös peittonsa alle. Sänky tuntui yhä niin kovin isolta ja tyhjältä, kun Jarkko ei ollut siinä vieressä täyttämässä omaa puolikasta sängystään. Ei muutama kuukausi mitenkään voinut pyyhkäistä pois kymmenen vuoden yhteiseloa. Hetken aikaa Mia pyöriskeli sängyssä saamatta unta, kunnes lopulta väsymys vei mennessään ja Mia vaipui levottomaan uneen. Eipä hänkään kovin hyvin ollut viime aikoina nukkunut.

***

Aamulla Mia heräsi Pikku Kakkosen tunnusmusiikkiin. Kuten tavallista, Oliver oli herännyt juuri sopivasti lauantaiaamun lastenohjelmien alkamisen aikaan ja napsauttanut television auki. Mia venytteli sängyssään ja kuuli kuinka samaiseen tunnusmusiikkiin herännyt Joel hipsutteli veljensä viereen sohvalle lastenohjelmia katsomaan. Mia veti peiton korvilleen ja päätti nukkua vielä hetken lasten katsoessa ohjelmia.

Seuraavan kerran Mia nytkähti hereille Joelin pompatessa hänen päälleen. "Äiti herää, isi tulee kohta!" Joel kiljui Mian yrittäessä karistella aamun unihiekkoja silmistään. Mia katsoi kelloa, totta, Jarkko tulisi kohta hakemaan pojat luokseen viikonlopuksi. Piti vielä pakata vaatetta ja hammasharjat. Saisi Jarkkokin jotain perustarvikkeita hankkia luokseen, kun pojat siellä kuitenkin joka toisen viikonlopun viettivät, mutta ei kuulemma ollut tilaa. Joskus Mia mietti, kuinka paljon isä oikeastaan edes halusi lapsiaan nähdä, sen verran vastahankainen tämä oli kaikille Mian tapaamisia helpottaville ehdotuksille.

Tunnin päästä ovikello soi ja Oliver avasi oven isälleen. Pojat kaapaisivat autoon, isä perässään tavaroita kantaen. Vain vilkutus äidille auton lähtiessä matkaan. Kova oli ollut ikävä isää, olihan edellisestä tapaamisesta jo pari viikkoa. Mia laski hitaasti kätensä jäädessään katsomaan loittonevan auton perään. Seuraavana iltana se suuntaisi takaisin ja pojilla alkaisi taas kahden viikon odotus. Isäviikonloput olivat tärkeitä.

Mia seisoi mietteissään. Tuhannennen kerran hän pohti, miten tähän oikein oli päädytty. Ei siitä niin kauan ollut, kun asiat vielä olivat hyvin ja he olivat onnellinen perhe. Tai niin Mia ainakin oli luullut. Ei hän enää ollut varma, Jarkko oli sanonut paljon satuttavia sanoja lähtiessään.

***

Kymmenen vuotta aiemmin Mia ja Jarkko olivat tavanneet yhteisen harrastuksen parissa ja rakastuneet oikopäätä. Parin vuoden seurustelun jälkeen soittivat hääkellot ja alkoi yhteinen elämä. Mia opiskeli ja kävi töissä, Jarkko uurasti pitkiä työpäiviä omalla työpaikallaan. Vähäinen yhteinen aika käytettiin tiiviisti yhdessäoloon ja elämä tuntui hymyilevän.

Sitten syntyi Oliver. Mialle se oli parasta, mitä hänelle siihen mennessä oli tapahtunut. Hänestä tuli äiti! Hän ja Jarkko olivat saaneet aikaan jotain niin ihanaa ja täydellistä, pienen pojan. Mia oli Oliverin kanssa kotona seuraavat kaksi vuotta ja sitten syntyikin Joel. Mialle aika oli ihanaa, hän viihtyi kotona lastensa kanssa ja odotti hetkeä jolloin Jarkko tuli töistä kotiin ja he saivat olla kotona yhdessä koko perhe.

Vähitellen Jarkko alkoi muuttua. Niin vaivihkaa, ettei Mia edes huomannut ennen kuin oli liian myöhäistä. Jarkko ei tullutkaan joka ilta kotiin. Oli myöhäisiä palavereita, illanistujaisia, asiakastilaisuuksia, isoa työlastia ja "pakko jäädä töihin". Vähitellen iltamenoja alkoi olla yhä enemmän ja enemmän ja Jarkko palata kotiin niistä yhä myöhemmin. Työasioita vain, vastasi Jarkko aina kun Mia kyseli, mutta Mia tiesi sisimmässään, ettei kaikki ollut enää hyvin. Hän ei kuitenkaan osannut tehdä mitään asian hyväksi, kun Jarkko vain kuittasi kaiken "työasioilla".

Kunnes eräänä päivänä Jarkko tuli kotiin töistä ja ilmoitti muuttavansa pois. Ilmoitti hakevansa avioeroa. Se oli Mialle kuin saavillinen kylmää vettä päälle ja hetken hän oli aivan turta. Sitten tuli itku, sitten tuli raivo, sitten tulivat kysymykset. Ja Jarkon hyytävät vastaukset. Mia ei kuulemma enää pitkään aikaan ollut viehättänyt Jarkkoa, sellainen homssantuu kotiäiti mukamas. Heillä ei kuulemma ollut enää mitään yhteistä - eipä varmaankaan, kun ei mies enää ollut juuri kotonakaan, ajatteli Mia katkerana.

Niinpä Jarkko oli rakastunut työkaveriinsa, viehättävään nuoreen naiseen, joka osasi pukeutua ja meikata ja tiesi, mistä mies pitää. Toisin kuin Mia, oli Jarkko sanonut. Sanat sattuivat syvälle Mian sisimpään ja vaikka pahin kipu oli kuluneiden muutaman kuukauden aikana jo haalistunut, tuntui se yhä tikarina sydämessä. Ja Jarkon sanat kaikuivat mielessä. Hän oli lyöty, ei mitään.

Mia huokaisi syvään ja huomasi kyynelten valuvan poskia pitkin. Milloin hän oli alkanut itkeä? Hän palasi sisälle hakemaan nenäliinaa ja viettämään yksinäistä viikonloppuaan. Joskus oli ollut aika, jolloin Mia oli haaveillut viikonlopusta yksin, mutta se haave oli toteutunut aivan liian karulla tavalla. Nyt hän oli yksin joka toinen viikonloppu eikä nauttinut ollenkaan. Paljon mieluummin hän olisi ollut perheensä kanssa. Jarkon ja poikien.

Toisaalta nuo yksinäiset viikonloput antoivat Mialle aikaa käydä läpi ajatuksiaan ja tunteitaan, käydä läpi suruaan. Kerätä elämänsä rippeitä ja miettiä miten se jatkuu. Sillä jatkuahan sen pitäisi! Mutta tie oli pitkä ja kivinen ja Mia tunsi olevansa vasta alkumetreillä. Hän käpertyi sohvan nurkkaan kirjoittamaan päiväkirjaansa. Se oli hänen suurin apunsa ja henkireikänsä.

***

Sunnuntai-ilta saapui ja pojat takaisin kotiin. Maanantaina oli taas työpäivä - Mia oli palannut töihin eron jälkeen. Pojat hoitoon, töihin, hakemaan lapset hoidosta, kotiin ruoanlaittoon. Arki oli aikamoista juoksua ja Mia mietti, miten ikinä ehtisi muodostaa uutta ihmissuhdetta kenenkään kanssa, sitten joskus, kun eron kipu oli hellittänyt. Vaikka eipä Mialla ollut mikään kiire uuteen suhteeseen. Oli liian monta haavaa paranneltavana.

***

Mia istui terassin reunalla katsellen jälleen yhtä elokuista kuutamoa. Ilma oli varsin tyyni, mutta satunnaisissa tuulenhenkäyksissä tuntui hentoinen omenantuoksu. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Mia osasi taas nauttia tuoksusta. Osasi nauttia tyynestä illasta. Hymy karehti hänen kasvoillaan ja hän nojautui kevyesti sivulleen. Vahva käsivarsi veti Mian lähemmäs itseään ja Mia katsahti ylöspäin Timon hymyileviin kasvoihin. Timon katse huokui turvallisuutta ja rakkautta. Mia nosti vasemman kätensä, jossa kiilteli uuden uutukainen kihlasormus. Timo oli juuri kosinut.

Ensimmäistä kertaa eron jälkeen Mia tunsi, että kaikki käy vielä hyvin. Jarkon lyömät haavat tuntuivat enää kaukaiselta muistolta. Timo oli pyyhkinyt ne pois osoittamalla, että hän halusi Mian ja halusi Mian lapset. Pojat olivat Timoon aivan hullaantuneet ja Timo viihtyi poikien kanssa mainiosti. He viihtyivät kaikki yhdessä mainiosti! Ja nyt heistä tulisi perhe. Mia huokaisi onnellisena ja nuuhkaisi omenantuoksuista ilmaa.

Marilka '07

Author's note

Tämä tarina sai syntynsä juuri tuollaisena elokuun kuulaana iltana. Sitten se jäi unholaan vuodeksi, kunnes jälleen vuoden kuluttua, samanlaisena kuulaana kuutamoiltana muistin aloittaneeni jo vuotta aiemmin tarinan, joka ei ollut saanut vielä loppuaan. Ja niinpä saatoin sen loppuun. Mutta miksi juuri erotarina? No koska eroja on tässä ympäristössä viime aikoina ollut ja ne vain aina mietityttävät. Aika kevyt aiheen sivuaminen tämä tosin on, sisältäen piirteitä eri tarinoista. Aiheen syvällinen tutkiskelu olisi tiiliskiviromaani, joten pitäydyin kevyessä moodissa.