Anna heräsi painajaiseen. Isä ja äiti riitelivät makuuhuoneessaan. Äiti yritti pitää äänensä niin hiljaisina, etteivät lapset heräisi, mutta isä antoi huutonsa raikua. Hän oli humalassa. Se oli jo kolmas kerta sillä viikolla. Anna kuunteli isän humalaista mölinää. Se kuulosti vastenmieliseltä ja vieraalta. Ei ollenkaan heidän lempeältä isältään, joka ei ollut koskaan turhaan korottanut ääntään lapsilleen tai vaimolleen. Mölinän läpi hän kuuli, kuinka äiti purskahti itkemään. "Jeesus, auta meidän perhettä. Auta meidän isää", Anna huokaisi.
Pehmeät askeleet lähestyivät pimeässä Annan vuodetta. Pian hän tunsi jonkin pehmeän ja lämpöisen puikahtavan peittonsa alle ja tarttuvan häntä kädestä kiinni. Milla sieltä tuli, Annan nuorempi sisar. "Tule tänne lähemmäs vain. Ei tässä mitään hätää ole" , Anna kuiski siskolleen. "Isä ja äiti riitelevät taas. Isä on juonut. Anna, mua pelottaa. Mitä meille tapahtuu, kun isä on alkanut juoda niin hirveästi?" Millan ääni värisi. Anna puristi siskoaan tiukemmin kädestä, mutta ei keksinyt mitään lohduttavaa. Milla ei kestänyt hiljaisuutta, vaan jatkoi: "Äiti ei jaksa kohta enää. Tätä on nyt jatkunut jo kolme kuukautta, muistatkos? Aina siitä asti, kun isä jäi työttömäksi."
Kyllähän Anna muisti. Miten sellaisen voisi unohtaa? Kun isä tulee ensimmäisen kerran kotiin humalassa. Hellä isä, joka aina oli kaikessa näyttänyt lapsilleen esimerkkiä ja kasvattanut tyttäriään Jumalan tuntemiseen. Isä, joka oli vienyt heitä pyhäkouluun niin kauan kuin he voivat muistaa ja aina kehottanut luottamaan vaikeissa tilanteissa Jumalaan. "Kyllä Herra omistaan huolen pitää" , oli hän aina tavannut sanoa. Miten sen voisi unohtaa, että isä oli menettänyt luottamuksensa Jumalaan, elämään, kaikkeen, niin ettei ollut voinut edes kohdata perhettään ilman alkoholin apua työpaikan menetettyään? Jumala, miksi? Tähän ei varmasti milloinkaan totu, Anna mietti.
Milla katkaisi hänen mietteensä: "Nyt isä taisi sammua. Mennäänkö katsomaan äitiä?" Ääneti he nousivat vuoteesta ja tassuttelivat käsi kädessä makuuhuoneeseen. Isä kuorsasi sängyn päällä täysissä pukimissa. He riisuivat häneltä kengät jalasta ja laittoivat vähän peittoa hänen päälleen. Kuinka monta kertaa isä olikaan käynyt peittelemässä heidät vuoteeseen. Ja nyt he joutuivat peittelemään isän. "Hyvää yötä, isä" , he kuiskasivat, "ole huomenna kunnossa."
Äiti istui sängyn laidalla ja tuijotti ikkunasta ulos pimeyteen. Kyyneleet olivat ehtyneet, hän ei jaksanut enää itkeä. Hämärässä valossa tytöt saatoivat kuitenkin erottaa äidin itkettyneet silmät ja kasvojen väsyneet juonteet, joita ei ollut vielä eilen. "Äiti, sä olet väsynyt. Mene takaisin nukkumaan. Kyllä isä tuossa kuorsaa taas iltapäivän puolelle. Sun täytyy nukkua, että sä jaksat", Anna huolehti. Äiti hymyili aavistuksen verran ja sulki tyttäret syliinsä. "Kyllä minä nukun. Älkää te minusta turhaan huolta kantako. Huomenna on taas uusi päivä. Toivotaan, että se olisi parempi. Menkäähän nyt nukkumaan."
Tytöt olivat jo matkalla, kun Milla kääntyikin takaisin. "Äiti, voitaisiinko me rukoilla vielä?" hän pyysi, "Isä pelottaa mua." "Voi kultaseni. Kyllä isä pelottaa vähän minuakin, mutta muistakaa, että Kyllä Taivaan Isä pitää meistä huolen. Ei Hän anna isän tehdä meille pahaa" , äiti yritti lohduttaa. "Miksi sitten Jumala salli isän muuttua tällaiseksi? Olisihan Jumala voinut estää sen!" Anna kapinoi. Äiti mietti hetken ennenkuin vastasi. Se olikin kipeä kysymys. Miksi Jumala sallii?
"Jumala on kyllä kaikkivaltias ja olisi voinut estää isää rupeamasta ryyppäämään, siinä olet, Anna, ihan oikeassa. Mutta tiedäthän sinä senkin, ettei Jumala tee mitään vastoin ihmisen tahtoa. Jumala on antanut ihmiselle vapauden valita tekonsa ja silloin ihminen on myöskin itse vastuussa valinnoistaan ja tekemisistään" , äiti sanoi venytellen ja piti tauon. "Mutta kyllä Jumala vielä rakastaa isääkin" , äiti vaistosi Annan seuraavan kysymyksen, "Meidän tuleekin rukoilla isän puolesta. "No rukoillaan nyt jo. Ehtii sitä aamullakin puhua. Mua väsyttää jo" , pisti väliin Milla, joka nuokkui äitiä vasten. "Rakas Taivaan Isä. Sinä näet tämän meidän perheen ja meidän isän. Sinä näet, mikä huoli meillä on ja kuinka me olemme väsyneitä. Auta meitä ja auta isää. Pidä meistä huoli ja varjele meitä. Poikasi Jeesuksen nimessä. Aamen" , äiti rukoili. "Ja sitten kipin kapin takaisin nukkumaan, että jaksatte huomenna kouluun."
Koulussa Annaa odotti yllätys. Ei mikään mukava, vaan pikemminkin kuin pahaa unta. Koko luokka hiljeni, kun Anna astui sisään. Hiljaisuus oli täydellinen, olisi voinut kuulla nuppineulan tipahtavan lattialle. Edes Annan paras ystävä Linda ei liikahtanut, vaikka katsoikin ystäväänsä myötätuntoisesti. Ajatukset risteilivät Annan päässä. Mitä on tapahtunut, mitä minä olen tehnyt? Miksi kaikki tuijottavat minua? "Kertokaa jo, mitä mä olen tehnyt, kun te katsotte mua noin!" hän lopulta parkaisi, kun ei kestänyt enää. "Linda, miksi... " , Annan lause jäi kesken, kun hän huomasi kaikkien kääntyneen katsomaan Mikaelia, luokan priimusta.
Mikael tuijotti Annaa vihamielisesti. He olivat olleet ystäviä, mutta nyt Annasta tuntui, että Mikael katsoi häntä kuin pahinta vihamiestään. Hän vaipui pulpettiinsa ja jäi odottamaan. Vihdoin ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Mikael pudotti pomminsa: "Mä näin sun isän eilen. Se ajoi kaupungille päin täysin humalassa. Mä olin tulossa mun pikkuveljen kanssa kotiin." Isästä siis oli kysymys, Anna totesi itsekseen. Nyt siis koko luokka tiesi, että hänen isällään oli ongelma. Mutta Mikael ei ollut vielä lopettanut: "Sun isä ajoi mun pikkuveljen päälle. Tai siis se tönäisi mun veljeä autollaan. Toni on nyt sairaalassa. Siltä murtui toinen jalka ja se sai aivotärähdyksen. Eikä sun isä edes pysähtynyt. Me haastetaan sun isä oikeuteen."
Annan kurkkua kuristi. Hän yritti niellä kyyneliä, mutta ne vain tunkivat esiin silmäkulmista ja vierivät poskelle. Hän ei tiennyt kumman vuoksi itki, isän vai Tonin. Ehkä kummankin. Toni oli vielä niin lapsi, Millaakin nuorempi. Anna mietti miltä tuntuisi, jos jonkun humalainen isä ajaisi Millan päälle. Varmasti aivan samalta kuin Mikaelista nyt. Hän halusi huutaa, että oli pahoillaan. Mutta hän ei saanut ääntä tulemaan. Sen sijaan vain kyyneleet valuivat hiljaa. Jostain kaukaa, kuin udun läpi, hän kuuli vielä Mikaelin äänen: "Ja me ei olla missään tekemisissä sellasen kanssa, jonka isä ajaa humalassa lasten yli!"
Välitunnilla Anna oli yksin. Hänen täytyi saada olla yksin ja selvitellä ajatuksiaan. Mitä hän voisi tehdä? Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää! Miksi häntä rangaistiin hänen isänsä pahoista teoista, joista hän sai kärsiä muutenkin. Julmaa! Jumala, herätä mut, tämän täytyy olla vain pahaa unta. Mä tahdon herätä jo. Mä en jaksa enempää...
Anna tunsi kosketuksen olallaan. Linda tuli kiellosta huolimatta lohduttamaan ystäväänsä. Hän oli kyllästynyt kuuntelemaan niitä perättömiä huhuja, joita Annasta oli alettu kierrättää. Hän oli kyllästynyt puolustelemaan ystäväänsä, kun hänen sanansa kaikuivat tyhjille seinille. Kukaan ei halunnut kuunnella häntä. He uskoivat mieluummin pahan puhujien valheet.
"Älä huoli, Anna. Kyllä ne vielä järkiinsä tulee. Kuule, tuletko sä tänään ruksalle nuorteniltaan? Me voitaisiin rukoilla yhdessä ja sä voisit vaikka jutella sen ohjaajan kanssa tästä. Jumala ei koskaan anna raskaampaa taakkaa kannettavaksi, kuin mihin hän antaa voimankin." Onpa ihanaa, että Linda on samalla luokalla, muuten mulla ei varmaan olisi enää ketään, Anna mietti ja sanoi sitten hiljaa: "Tulenhan minä ruksalle. Kiitos, kun sä et kääntänyt mulle selkääsi." "Tule tuntia aikasemmin, jos pääset, jooko, niin mä kerron sulle jotain, mitä mä en ole vielä kertonut kenellekään" , Linda pyysi ja Anna nyökkäsi vastaukseksi.
* * *
Kotona äiti itki. Hän oli jo kuullut uutisen. Milla istui äidin vieressä ilmeettömänä. Isäkin oli nyt niin pahoillaan ja nöyränä ja lupaili, ettei enää joisi, vaan tekisi parannusta Jumalan edessä. Silmissä kuitenkin kiilsi, se sama jo tutuksi käynyt kiilto, josta Anna tiesi, ettei isä voisi nytkään pitää lupaustaan. Jälkeenpäin isä jälleen kerran sanoisi, että tuska kävi liian suureksi, että tuoppi vain veti puoleensa. Hän oli olosuhteiden uhri, niin hän väitti.
Anna kävi taistelua sisimmässään. Hänen teki mieli huutaa isälle, että tämä oli pilannut hänen elämänsä, hänen koulunkäyntinsä, karkottanut kaikki hänen kaverinsa. Hänen teki mieli huutaa, että isä oli käytöksellään ja vastuuttomuudellaan tuominnut hänet yksinäisyyteen ja kaikkien halveksumaksi. Mutta Anna piti kaiken sisällään, ajatellen, ettei se mitään muuttaisi kuitenkaan ja käveli isän ohi halaamaan äitiä ja Millaa. Isä katsoi hänen peräänsä surullisena ja ymmärsi vasta menettäneensä tyttäriensäkin kunnioituksen, ehkä jopa kiintymyksen. Miten kukaan voisikaan rakastaa isää, joka ajaa lapsen päälle humalassa? Rattijuoppo! soi hänen päässään.
"Tulkaa, tytöt, mennään laittamaan jotain syötävää. Teillä on varmaan nälkä jo" , äiti yritti laukaista tilannetta. Hän pyyhki kyyneleensä ja yritti olla rauhallinen lasten vuoksi. Eikähän se asia suremalla parane. Hän nousi sohvalta ylipirteästi ja meni keittiöön Anna ja MIlla vanavedessään. Isä jäi olohuoneeseen yksin. Hän tunsi tulleensa suljetuksi perheensä ulkopuolelle. Se oli pahempaa, kuin jos he olisivat huutaneet hänelle ja haukkuneet hänet maan rakoon. Hän tiesi ansaitsevansa sen ja oli nyt häpeissään. Miten hän voisi ikinä hyvittää perheelleen vastuuttomuuttaan? Mistä hän saisi voimaa vastustaa kiusausta mennä nytkin hukuttamaan murheet pariin tuopilliseen?
Isä tunsi olonsa levottomaksi, eikä voinut pysyä paikallaan. "Minä lähden tästä vähän ulos haukkaamaan raitista ilmaa" , hän huikkasi naisväelle mennessään, kuten niin monta kertaa ennenkin. Keittiöstä kuului huokaus ja hiljainen ääni: "Isä, älä mene autolla tänään." Ovi kolahti isän perässä kiinni. Keittiössä istuivat Anna ja Milla mutustelemassa haluttomina voileipiään. Äiti oli palannut sohvalle tuijottamaan kaukaisuuteen. Elämä alkoi käydä liian raskaaksi. Miten tästä kaikesta selvitään?
* * *
Anna lähti rukoushuoneelle ja tapasi Lindan siellä sovittuun aikaan. "Sä olet kyllä tosi ryytyneen näköinen. Lähtikö sun isä taas ryyppäämään?" Linda tervehti masentunutta ystäväänsä. Anna ei jaksanut vastata, nyökkäsi vain hiljaa, suu mutrulla. "Kuule, mun piti kertoa sulle jotain, mutta kerro sä ensin mulle kaikki, mikä sun mieltäsi painaa. Hei, sun täytyy purkaa toi patoutuma! Muuten se jää hiertämään kuin kivi kengässä" , Linda yritti saada Annaa puhumaan. "Oletko sä aivan varma, että sä haluat kuulla kaiken, mitä mulla on mielessä?" Anna varmisti. Lindan vilpittömän huolestunut ilme kertoi enemmän kuin sanat ja Anna päätti purkaa kaiken sen painolastin, joka oli kertynyt viimeisen kolmen kuukauden aikana.
"Mä olen tosi vihanen Jumalalle. Miksi se sallii kaikkea tällaista pahaa tapahtua. Just eilen illalla äiti pääsi sanomasta, että Jumala ei anna isän vahingoittaa meitä. Okei, ei se ruumiillisesti olekaan vahingoittanut meitä, mutta vierasta lasta on ja mua paljon pahemmin, henkisesti. Tai oikeastaan, en mä Jumalalle ole niinkään vihainen. Kyllä mä ymmärrän sen, mitä äiti eilen sanoi, että Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle vapauden valita ja vastuun. Mä olen vihainen isälle. Mä en tiedä miten mä voisin ikinä antaa sille anteeksi, että se on tehnyt mun koulunkäynnistäni suoraan sanoen helvetin. Jos se tämänpäiväinen oli vasta alkulämmittelyä, mä en uskalla edes ajatella, mitä se on jatkossa" , Annan viha alkoi sulaa kyyneliin, "Mä en jaksa enempää!"
Lindakin alkoi itkeä. Hän myötäeli voimakkaasti Annan tuskan, mutta se nosti pinnalle myös muiston hänen omasta jo läpikäydystä tuskastaan. "Anna, saanko mä kertoa sulle mun tarinani?" hän kysyi kyyneltensä lomasta, "Se saattaisi auttaa sua vähän." "No, kerro" , Anna kuiskasi hiljaa.
"Sähän tiedät, että mun vanhemmat on eronneet. Ne erosivat silloin, kun mä oli kymmenen. Mun isä katosi silloin mun elämästäni kokonaan. Se ei enää halunnut nähdä mua ja mun veljeä. Se hylkäsi meidät kokonaan. Mä olin silloin todella katkera isälle. Miten se voi jättää meidät sillä tavalla, vaikka me rakastettiin sitä? Mä en tänä päivänäkään tiedä, missä mun isä asuu nykyään. Tiedä vaikka sillä olisi jo uusi vaimo ja mulla pieniä sisko- tai velipuolia.
"Mä kannoin isälle ja Jumalallekin kaunaa pitkään, monta vuotta, kunnes mä ymmärsin ton, mitä sä sanoit sun äidin sanoneen. Mutta edelleen mä olin aivan isätön ja isälle kyllä vihainen. Se on kai ihan luonnollista. Mutta mä rukoilin silloin paljon. Mä tiesin, että Jumala haluaa mun antavan isälle anteeksi ja mä tiesin myös, ettei mun omat voimat riitä siihen. Niinpä mä rukoilin Jumalalta voimaa antaa anteeksi. Ja Jumala vastasi mun rukoukseeni. Jumalasta tuli mulle todellinen ihan uudella tavalla, Isä, joka kantaa ja pitää sylissään silloinkin, kun meidän maalliset isät töppäilee. Siinä on sullekin ja sun isälle voima, Jeesuksen veressä."
* * *
"Jeesuksen veressä sinulla on voima." Se ajatus – tai oikeammin selkeä sana – pysäytti hänet baarin ovelle. "Jeesuksen veressä sinulla on voima." Sanoma toistui. Hänhän oli kotona kysellyt voiman perään. Tässä sitä vastausta nyt tarjottiin tarjottimella. Olihan se tuttu lause, uskovalle miehelle. Oli aika vastustaa kiusausta. Oliaika tehdä parannus.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan isä seisoi baarin oviaukossa ja katseli vuoroin sisään ja vuoroin ulos. Kaverit sisällä huutelivat: "Tule jo sisälle sieltä, kun tulee kylmä, jos ovi on auki." Kun ei mies totellut käskyä, he vaihtoivat taktiikkaa: "Mene sitten ulos, mutta yritä nyt hyvä mies päättää jo!" "Minä en ole hyvä mies, vaan viheliäinen, kurja syntinen, joka on tuhonnut perheensäkin!" isä huusi ja kääntyi juoksemaan pois jättäen toiset katselemaan hämmentyneinä hänen peräänsä.
Isä juoksi päämäärättömästi ympäriinsä, kunnes lopulta voimat uupuivat ja hän lysähti maahan itkemään. Hetken perästä hän alkoi katsella ympärilleen paikantaakseen itsensä ja huomasi tuijottavansa kirkkoa. Hän hoiperteli sisälle välittämättä ihmisten katseista ja jäi neuvottomana eteiseen. Mitä nyt? Eihän täällä ole ketään enää. Mutta ovi oli auki. Outoa. Hän säpsähti kuullessaan kirrkosalin oven avautuvan ja kääntyessään hän näki papin seisovan edessään.
"Jokin painaa sinun mieltäsi. Haluatko kertoa siitä minulle?" pappi kysyi. Isä alkoi jälleen itkeä ja pappi ohjasi hänet sakastiin istumaan. Siellä isä purki sydäntään papille, kertoi surullisen tarinansa ja tunnusti syntinsä. "Jeesuksen veri puhdistaa sinunkin syntisi lumivalkeiksi, eikä niitä enää muistella. Ota vastaan synninpäästö, sinun syntisi ovat anteeksiannetut, sillä Jeesus kantoi ne Golgatan keskimmäiselle ristille" , pappi julisti. Isä oli polvillaan Jumalansa edessä ja rukoili, että perhekin voisi antaa hänelle anteeksi.
* * *
Samaan aikaan rukoushuoneella Anna on polvistuneena rukoukseen: "Taivaallinen Isä. Siunaa mun isääni ja anna sille kaikki sen pahat teot anteeksi. Kiitos, että sinä annoit Poikasi kuolemaan meidän syntiemme sovitukseksi, minun ja isän syntien. Kiitos, että Jeesuksen veressä sinä annat mullekin voiman antaa isälle anteeksi."
Marilka '97
Author's note
Tämä tarina sai alkunsa kun jälleen kerran rukoilin, että oma isäni löytäisi Jeesuksen. Muuta yhtymäkohtaa tällä ei ole omaan elämääni. Paitsi että setting on viimeinen kotimme kokonaisena perheenä ennen vanhempieni eroa. Juonensa tarina sai siitä, kun olin lukenut opintojen puitteissa alkoholismista ja perheväkivallasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti