Dina itki yksin huoneessaan. Hän istui ikkunalaudallaan kädet polvien ympärillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Ulkona oli kirkas talvipäivä, mutta ei Dina sitä katsonut. Ei hän huomannut rusakkoa, joka loikki pihan poikki talviturkissaan, ei talitinttiä, joka nokki omenapuun oksalla roikkuvaa talipalloa, eikä auringon kimmellystä vastasataneella lumella. Dinalle maailma oli tänä aamuna synkkä ja pimeä.
Hän kertasi yhä uudelleen edellisen päivän tapahtumia kyynelten virratessa vuolaina poskia pitkin. Se oli tapahtunut vasta eilen illalla. Kuitenkin siitä tuntui olevan jo ikuisuus. Eilen kaikki oli ollut niin hyvin. Daniel oli soittanut iltapäivällä. He olivat jutelleet kauan ja sopineet, että Daniel tulisi illalla Dinan luokse. "Ilalla nähdään. Mä rakastan sua", oli Daniel päättänyt puhelun. Dina oli odottanut koko illan Danielin tuloa, mutta poikaa ei vain kuulunut.
Vihdoin hän oli päättänyt soittaa Danielille. Puhelimeen oli vastannut Danielin äiti itkuisella äänellä. "Hei, Dina tässä", Dina oli aloittanut, mutta Danielin äiti oli keskeyttänyt hänet: "Voi Dina, Dina rukka! Voi, Daniel…" Pelko oli kouraissut Dinaa, kun Danielin äiti oli puhjennut kesken lauseen rajuihin nyykytyksiin. "Mitä, Meeri, mitä Danielista?" hän oli kysynyt, kun toisen nyyhkytyksistä ei ollut tulla loppua. Vihdoin Meeri oli saanut sen sanotuksi: "Dina, Daniel ei voi tulla luoksesi tänään… eikä enää milloinkaan… Dina, Danielia ei enää ole… Hän jäi tänään auton alle. Hänellä oli taskussaan sormus, kihlasormus sinulle."
Dina oli jähmettynyt paikalleen. Ei hän ollut voinut uskoa Meerin sanoja. Ne olivat tuntuneet karkealta pilalta. Eihän Daniel voinut olla kuollut! Danielin piti tulla hänen luokseen ja heidän piti viettää yhdessä mukava ilta! Luuri oli liukunut hiljalleen Dinan kädestä ja pudonnut lattialle. Sieltä olivat kaikuneet vain Meerin itkuiset sanat: "Daniel on kuollut. Daniel on kuollut." Dina oli lysähtänyt lattialle luurin viereen, kun sanoma oli vähitellen jyskyttänyt tiensä Dinan tajuntaan. Hän oli alkanut huutaa tuskasta.
Huuto oli kiidättänyt Dinan äidin paikalle. Hän oli yrittänyt kysyä Dinalta, mikä oli hätänä, mutta Dina oli vain osoittanut lattialla lojuvaa luuria ja itkenyt. Äiti oli nostanut luurin ja jutellut hetken Meerin kanssa. Sitten hän oli taluttanut Dinan sänkyyn ja laittanut nukkumaan kuin pikkulapsen. Dina oli itkenyt ja huutanut, kunnes oli nukahtanut uupumuksesta. Hän oli nähnyt sekavia unia Danielista ja aamulla herätessä hänellä oli ollut vain paha olla. Hän ei heti ollut edes muistnut miksi. Sitten se oli jälleen iskenyt kuin tikari sydämeen ja hän oli alkanut itkeä jälleen.
Nyt hän istui ikkunalla. Vieläkään hän ei saattanut todella käsittää, ettei Daniel enää milloinkaan katsoisi häntä tai koskettaisi häntä tai puhuisi hänelle. Se oli liian suuri ajatus. Se ei mahtunut päähän. Mutta se turrutti. Jokin hänessä sen kuitenkin tiesi, vaikka järki kielsi.
Ovelta kuului rapinaa ja se avautui raolleen. Otto, Dinan pitkäkarvainen kermanvärinen koira tassutteli hiljaa huoneeseen ikään kuin vaistoten emäntänsä surun. Se istahti Dinan lähelle ja jäi katsomaan tätä suurilla märillä silmillään. Dina laskeutui lattialle koiran viereen ja tarttui sitä kaulasta molemmin käsin rutistaen sen itseään vasten, ehkä hieman liiankin rajusti, mutta Otto ei inahtanutkaan. Kyyneleet kastelivat koiran turkin. Siinä he istuivat liikkumatta. Vain nyyhkytykset välillä ravisuttivat Dinaa. Oli kuin aika olisi pysähtynyt.
Joku koputti hiljaa oveen. Dina nosti katseensa koiran turkista. Ai, äiti se vain olikin. Hän ooli odottanut Danielia. Joka hetki hän kuvitteli Danielin astuvan ovesta sisään tai soittavan edes ja kertovan, että kaikki oli vain erehdystä. Että hän oli tässä ja kaikki oli hyvin. Mutta yhtä nopesti kuin toivon kipinä oli syttynyt, se sammui. Äiti pyysi aamiaiselle. Dina pudisti päätään: "En mä haluu. Ei mun ole nälkä." Mitä tässä syömään, kun koko maailma oli kaatunut eilen. Ja toiset vain olivat kuin elämä jatkuisi tavalliseen tapaansa, vaikka maailmanloppu oli tullut.
"Dina, kyllä sun täytyy syödä jotain, että sä jaksat", äiti yritti. "Jätä mut rauhaan! Etkö sä ymmärrä, mun ei ole nälkä!" Dina valitti äidilleen. "Ei mun ole nälkä…" hän mutisi itkuisesti Oton turkkiin. Otto kyllä ymmärsi. Se nuolaisi lohduttavasti emätänsä poskea ja painoi sitten päänsä tämän olkaa vasten. Äiti ei olisi kuitenkaan ollut äiti, jos ei hän olisi tuonut tarjottimella Dinan huoneen pöydälle voileipiä ja mehua. "Juo edes vähän mehua…" hän sanoi ja poistui huoneesta yhtä hiljaa kuin oli sinne tullutkin.
Danielin isä ja äiti soittivat, että he tulisivat käymään. Dina etsi kaapistaan mustat farkkunsa ja ainoan mustan puseronsa ja kietaisi hiuksiinsa äitinsä laatikosta löytämänsä mustan huivin. Melkeinhän minä olen leski. Eipä tässä punaista tekisi päälleen pukea, kun mielikin on mustana, hän mietti pestessään kyynelten jälkiä kasvoiltaan. Pitihän sitä edes vähän yrittää siistiytyä, kun Danielin vanhemmat olivat tulossa.
Suru yhdisti heitä enemmän, kuin mikään oli yhdistänyt Danielin vielä eläessä. Olihan Dina viettänyt paljon aikaa Danielin kotona ja mökilläkin hänen vanhempiensa kanssa, mutta tuntui jotenkin oudolta kohdata heidät, kun Daniel ei ollut paikalla. Meeri sulki Dinan syleilyynsä heti ovesta sisään astuttuaan ja puhkesi jälleen kyyneliin. Antero, Danielin isä, näytti jotenkin vanhentuneelta. Dina ei osannut itkeä heidän läsnäollessaan. Rintaan koski, ja Dinasta tuntui, että sydän repeää.
"Tulkaa sisään, tulkaa sisään. Kahvi on pöydässä. Kaivoin tuolta pakastimesta vähän pullaakin. No, Dina tuntuuko nyt yhtään paremmalta?" äiti touhusi. Hänen oli vaikea nähdä toisten syvää lamauttavaa surua. Toki hänkin suri Danielia, mutta hän sentään pystyi toimimaan. Jopa tehokkaammin kuin tavallisesti. Silloin ei tarvinnut ajatella suruaan.
"Missä Daniel on?" Dina kysyi yhtäkkiä kahvipöydässä. Kaikki olivat hetken hiljaa hämmentyneinä, kunnes Meeri viimein vastasi: "Taivaassa. Taivaaassa Daniel on. Ja ruumis on sairaalassa. Mutta Daniel on taivaassa." Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa pitkin Dinan poskia. Vieläkin hän oli toivonut, että kaikki olisi sittenkin ollut vain unta. Mutta totuus tuli aina vastaan, vaikka Dina kuinka yritti sitä kiertää. Hän pudotti keksin kahvikuppiinsa ja nousi pöydästä.
Huoneessa oli hiljaista. Kuului vain lusikan kilinä kuppia vasten ja Dinan tukahdutetut nyyhkäykset. Hän seisoi selin pöytään ja tuijotti jälleen lumista pihaa sumentuneilla silmillään. Tällä kertaa linutjen iloinen leikki omenapuun oksilla tavoitti hänen katseensa ja tajuntansa. Häntä ahdisti. Vielä eilen tähän aikaan hänkin oli ollut yhtä iloinen yhdessä Danielin kanssa. Miksi Luoja oli niin epäoikeudenmukainen, että antoi toisten olla onnellisia ja toisille järjesti tällaisia kärsimyksiä?
Jumala! Et sinä Danielia olisi tarvinnut! Sinulla on vaikka kuinka paljon muitakin! Minä tarvitsen Danielia. Hän oli minulle ainoa. Anna heti Daniel takaisin! Anna, Jumala, anna. Mä teen ihan mitä vaan, jos sä annat Danielin mulle takaisin. Mutta mä en voi elää ilman Dania. Mä en halua syödä, enkä juoda, en halua tehdä mitää. Mä en halua elää ilman Dania. Ota minutkin pois, kun kerran otit mun rakkaanikin. Mä haluan myös kuolla!
Dina ryntäsi huoneeseensa. Hän takoi sänkyä nyrkeillään ja itki. Tuska raastoi häntä niin, että hän kuvitteli puristuvansa kasaan tai hajoavansa palasiksi. Hän näki Danielin kuvan yöpöydällään. Kuva kastui kyynelistä ja sotkeentui, kun Dina piteli sitä käsissään. Hän hiveli kuvaa sormillaan. Rakkaan Danielin rakkaat kasvot. Ne rauhoittivat Dinan mielen. Hän painoi kuvan sydäntään vasten. Hän nukahti.
Märkä nuolaisu herätti Dinan. Hän katsoi kelloa ja pohti, kuinka kauan oli mahtanut nukkua. Otto roikotti pientä paperipussia hampaidensa välissä ja työnsi sen Dinan syliin. Pussissa oli pieni samettirasia. Dina avasi sen varovasti, ikään kuin se voisi mennä rikki liian rajusta kohtelusta. Rasiassa oli kultasormus. Dina piteli somusta sormiensa välissä ja ojensi sitä valoa kohden. Kuinka se välkehti auringonvalon osuessa siihen! Sormuksessa oli Dinan nimi ja eilinen päiväys.
Hetken Dina oli onnellinen. Hän ajatteli Danielia, jonka odotti kohta tulevan esiin piilostaan. Mutta, eilinen päiväys. Kurja todellisuus iski jälleen. Dinan päätä alkoi särkeä. Hän puristi sormuksen lujasti nyrkkiinsä ja paiskasi rasian sängyltä sellaisella voimalla, että se lensi äidin aamulla tuomalle tarjottimelle kaataen puoliksi tyhjän mehulasin. Dina ei välittänyt, vaikka mehu valui lattialle. Hän hautasi päänsä tyynyyn ja itki lohduttomasti. Otto tassutteli nuolemaan mehun lattialta.
Ulkona oli jo pimeää, kun Dina nosti jälleen päänsä tyynystä. Hän päätti lähteä vähän ulos kävelemään nyt, kun tekopirteä aurinko ei enää ollut häiritsemässä murheellistä mieltä. Otto seurasi emäntäänsä pihalle ja metsään vievälle hiekkatielle. Se oli päättänyt olla päästämättä Dinaa näkyvistään. Emäntä on niin onneton, että ei sitä tiedä, mitä hän vielä tekee. Parasta pysytellä lähellä, se mietti viisailla koiran aivoillaan. Se roikutti varmuuden vuoksi remmiään hampaissaan.
Dina vaelteli päämäärättä eteenpäin. Hän kääntyi valaisemattomalle metsäpolulle Otto kintereillään. Ei ollut vaaraa, että Dina siinä metsässä eksyisi. Olihan hän lapsesta asti leikkinyt ja samoillut siellä. Ja olihan Otto mukana, vaikkei Dina edes huomannut sitä, kun kuljeskeli mietteissään. Metsässä hän oli aina tuntenut olevansa lähellä Jumalaa.
Nytkin Dinan sekasortoinen mieli rauhoittui, kun hän kulki tutun metsän siimeksessä. Hän istahti kivelle ja jäi katsomaan kirkkaita tähtiä, jotka vastikään olivat syttyneet taivaalle. "Isä Jumala siellä jossakin. Onko Daniel siellä kanssasi? Kerro terveisiä. Sano, että minä rakastan ja kaipaan häntä niin, että olen ihan sekaisin. Kerro myös, että haluaisin sinne hänen luokseen. Isä, en minä ymmärrä sinua. Oliko tämä juttu nyt ihan välttämätön? Miksi otit Danin pois, kun me olimme niin onnellisia? Miksi? Siihen kai en saa milloinkaan vastausta. En kai. Auta mua, Isä. Auta mua, kun mä olen ihan sekaisin surusta. Ääh. Miksi mä pyydän apua sinulta, kun sinä olet juuri vienyt multa mun raakkaani! Miten mä voin odottaa sinulta apua ja ymmärtämystä, kun kaikki todistaa toisin. Mutta silti… silti…" Dina rukoili ääneen hiljaisessa metsässä.
Hajamielisesti hän rapsutteli Ottoa, joka oli työntänyt päänsä Dinan polvelle. Kaikista tunnemyrskyistä huolimatta Dina tunsi rauhan väikkyvän sydämessään. Hän tiesi olevansa Isän kädellä. Mutta hän tiesi myös, ettei suru väistyisi vielä pitkään aikaan. Ei myöskään se suuttumus, jota hän tunsi Jumalaa kohtaan. Hän nousi kiveltä ja lähti kävelemään kotia kohti Otto tiukasti vierellään ja mietti mitä huominen tuo tullessaan.
Marilka ’97
Author's note
Juhan menettämisen pelko. Pelko siitä, että Juhalle sattuu jotain. Siitähän tämä on saanut alkunsa. Juha teki tuohon aikaa töitä kuorma-autonkuljettajana ja toisinaan keikat venyivät myöhään yöhön ja minä valvoin ja odotin häntä kotiin. Ja jos meni tavallistakin myöhempään, pelkäsin heti jotain sattuneen.
Tarinan fyysinen setting on muuten lapsuuden parhaan ystäväni Emmin kotitalo Pirkkolassa, sekä Pirkkolan ulkoilumaasto. Lapsena halusin aina omakotitaloon ja Emmin koti oli minulle se kaikkien omakotitalojen äiti - ainoa, jossa säännöllisesti aikaa vietin. Siitä tuli mielessäni tämän lisäksi ainakin Darian (Äänen vaietessa) kotitalo. Sen sijaan esimerkiksi Danny (Isä ja lapset) sekä Jenni (Pupunkorvat) asuivat kerrostalossa Munkkiniemessä (eri kerrostaloissa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti