Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvien lomasta Viivin astellessa ripeästi koulua kohti. Ilma oli kirkas, mutta toukokuiseksi aamuksi melko kolea. Puissa oli vaaleanvihreät silmut. Viivin sydän lauloi. Oli kerhopäivä. Illalla hän menisi seurakunnan kerhoon. Ilta poissa kotoa, yhdessä ystävien kanssa. Ainoa ilta viikossa, kun Viivi pääsi pakenemaan kodin ahdistusta. Kavereiden luona ei saanut olla kuuden jälkeen illalla, ettei häiritse heidän perhettään. Ulkona leikkiminen ei tullut kuuloonkaan enää seitsemän jälkeen, "tiedä minkälaista porukkaa siellä liikkuu, käyttävät tuollaista sinisilmäistä tytönheitukkaa vain hyväkseen", oli äiti sanonut. Mutta kerhoon hän sai mennä.
Viivi muisteli kuluneita kahta vuotta, aikaa isän kuoleman jälkeen. Ennen kaikki oli ollut niin hyvin, mutta sitten isä oli kadonnut. Kolme päivää Viivi ja äiti olivat odottaneet isää kotiin, tietämättä missä hän oli. Sitten oli poliisi tullut ovelle ja kertonut, että Viivin isä oli löytynyt metsästä kuolleena, ammuttuna. Itsemurha, sanoi poliisi. Äiti sanoi, että kaikki oli sen konkurssin syytä. Mutta Viivi ei ollut edes ymmärtänyt mikä se sellainen konkurssi oikeastaan oli. Hän tiesi vain, että se oli vienyt häneltä isän ja sen mukana kaiken muunkin, vienyt ilon ja rauhan elämästä, sillä äiti oli alkanut ryypätäkin toisinaan.
Koulu tuli näkyviin. Pihalla kävi vilske, kun lauma koululaisia mekasti odottaessaan koulun alkua. Viivi työnsi mielestään ikävät ajatukset ja pakottautui hymyilemään nähdessään ystävänsä Emman ja Rosan odottamassa. Eikähän se hymyileminen niin vaikeaa koulun pihalla ollutkaan. Viivi viihtyi koulussa kavereidensa kanssa. Varsinkin kerhopäivänä. Tuntui kuin silloin koko maailma olisi ollut tavallista parempi paikka elää, jos vain sen yhden päivän viikossa. Silloin oli koulussa musiikkia, Viivin lempiainetta. Silloin Viivi sai mennä Rosan tai Emman luokse iltapäiväksi odottamaan kerhoa. Ja silloin oli kerho! Siellä olivat Sirkka ja Markus, ohjaajat, sekä liuta kavereita. Ja joskus Rosa tai Emmakin tulivat mukaan. Kerhossa oli hyvä olla.
"Hei, Viivi, tuutko sä tänään meille koulun jälkeen? Minäkin tuun kerhoon tänään," Rosa tervehti ystäväänsä. "Hei, Rosa, hei, Emma. Joo tuun mä, vaikka," Viivi vastasi. "Mun pitää mennä hammaslääkäriin heti koulun jälkeen. Mulla paikataan yks reikä," Emma valitti. "Mä en oo edes tehny tänään enkunläksyjä, oottekste?" Rosaa nauratti: "Millon sä nyt olisit enkunläksyt tehnytkään? Joo, oon mä. Sä voit kattoo multa." "Tai multa," ehätti Viivikin sanomaan. "Toivottavasti me laulettais tänään mussantunnilla sitä lauluu, sitä, mikä se nyt oli?" "Ai sitä mitä viimekski vai? Äh, se oli ihan tylsä," Emma oli huonolla tuulella. "Emma, älä viitsi olla noin ankee, se oli ihan OK laulu, ja Viivi pääsi sitäpaitsi säestämään sitä," Rosa moitti ystäväänsä. "Kohta päästään sisälle."
Kello soi. Viivi ystävineen kulki luokkaansa toisten joukossa. Päivä oli alkanut. Viivi nautti siitä joka solullaan, vaikka odottikin iltaa ja kerhoa. Kerhossa odotti syli ja kuuntelevat korvat ja myötäelävät silmät. Ja siellä opetettiin Jeesuksesta. Edellisenä kesänä Viivi oli ollut seurakunnan kesäleirillä ja tullut siellä uskoon. Hän oli oppinut rukoilemaan ja luottamaan Jeesuksen huolenpitoon. Rukous toikin Viiville lohtua arjen ankeuden keskellä ja hän sai huomata, kuinka Jumala lohdutti häntä, kun elämä tuntui raskaalta. Kuitenkin Viivi kaipasi jotakuta ihmistä, jolle kertoa vaikeuksistaan kotona. Ihmistä, joka pitäisi sylissä ja ymmärtäisi. Sirkasta ja varsinkin Markuksesta oli tullut Viivin uskottuja. Markukselle Viivi kertoi viikon aikana tapahtuneet ikävät asiat, ja Markus halasi ja piti sylissään. Kuten isä oli ennen tehnyt.
Koulupäivän päätti kaksi tuntia musiikkia. Viivi piti laulamisesta ja soittamisesta ja häntä harmitti, kun äidillä ei ollut varaa kustantaa hänelle soittotunteja. Mutta musiikinopettaja oli jo vuosia aikaisemmin vaistonnut Viivin musiikilliset taipumukset ja innostuksen ja yritti musiikintuntien aikana opettaa Viiviä soittamaan edes vähän pianoa ja kitaraa. Ja Rosan luona Viivi saattoi harjoitella oppimaansa, sillä Rosalla oli piano ja tämä kävi tunneilla ja osasi siten myös auttaa Viiviä eteenpäin. Rosalla oli muutenkin mukavaa, vaikka välillä pieni kateudenpoikanen häivähtikin Viivin mielessä, sillä Rosalla oli kaikkea sitä, mitä Viivillä ei ollut, mutta mitä hän olisi halunnut: isä, joka leikki lastensa kanssa, isosisko ja pikkuveli, koira ja kani sekä se piano. Eikä Rosan tarvinnut jakaa huonettaan äitinsä kanssa.
Tytöt istuivat Rosan huoneen lattialla tekemässä läksyjään. "Mitä tehdään, kun on saatu nää matskun läksyt tehtyä?" Rosa kysyi. "Soitetaanko Emmalle ja kysytään tulisko sekin tänne?" "Ääh, kun nyt ensin saisi nää läksyt tehtyä. Nää on niin vaikeita laskuja. Tai no, soita vaan. Eihän nää vielä huomiseks ole," Viivi ähisi kirjansa ääressä. Rosa tuli auttamaan Viiviä laskuissa ja pian ne olivatkin valmiina. "Hei tiedätkö, mun isä lupasi viedä meidät kerhoon. Tuleeks sun äiti hakemaan?" Rosa kysyi. "Joo, tulee se kai. Kyllä se ainakin sanoi. Hei kuule, tuutko sä ens kesänä leirille? Mun äiti lupas, että mä pääsen sinne!" Viivi unelmoi viikosta poissa kotoa. Ja äiti kai unelmoi viikosta ilman Viiviä luvatessaan leirin, vaikkei oikeastaan olisikaan ollut varaa siihen. "Emmä tiedä vielä, kai mä tuun. Kyllä mä ainakin haluisin, varsinkin jos sinäkin tuut."
Ovi kävi ja Rosan isä ja pikkuveli Aaron tulivat kotiin. "Hei isä, hei Aaron! Aaron, et tuu tänne, sä sotket vaan!" Rosa huuteli tulijoille. Viivi piti Aaronista, eikä ymmärtänyt aina , miksi Rosa ei antanut pikkuveljensä tulla huoneeseensa. Jos minulla olisi pikkuveli, minä ainakin antaisin, hän ajatteli. Ääneen hän kysyi Rosalta: "Mitä sotkemista täällä muka on? Meidän läksykirjat vaan. Mutta mennäänkö sitten Aaronin huoneeseen leikkimään?" "Munhan piti soittaa Emmalle," Rosa väitti vastaan. "Ei nyt enää, pianhan me lähdetään kerhoonkin. Ei kai tässä ehdi enää." Viivi halusi mieluummin tuntea perheen ympärillään, kuin huonotuulisen ystävänsä ivalliset kommentit kerhosta. Emma ei ollut siitä niin innostunut ja Viivi tiesi, että sillä tuulella, kuin Emma sinä päivänä oli ollut, hän ei malttaisi pitää ivaansa sisällään. "Okei, leikitään Aaronin kanssa sitten," Rosa myöntyi. Aaron riemastui: "Jiihaa! Eläköön Viivi!"
"Tulkaahan ottamaan vähän voileipää ennen kerhoonlähtöä," isä kehotti keittiöstä. "Mulle maksamakkaraa," huusi Aaron rynnätessään pöyttään. Viivi ja Rosa seurasivat perässä. Viivi rakasti näitä voileipähetkiä Rosan kotona. Äiti ei enää milloinkaan laittanut voileipiä, eikä heillä syöty yhdessä. Yleensä Viivi sai itse lämmittää jotain, mitä jääkaapista löysi. "Syökäähän reippaasti. Ja sitten menkää pukemaan ja lähdetään," isä antoi ohjeita, samat ohjeet kuin ennenkin, ja Viivin mielestä jotenkin niin turvalliset.
Kerho ei ollut kaukana, mutta kuitenkin liian kaukana, jotta sinne olisi voinut kävellä. Sirkka ja Markus olivat ovella vastassa toivottamassa tulijoita tervetulleiksi. He halasivat Rosaa ja Viiviä, jotka vilkuttivat Aaronille ja isälle. "Tulkaahan sisälle! Meillä onkin tänään kevätjuhlan suunnittelua. Kaikki halukkaat voivat tehdä juhlaan ohjelmaa ja koristuksia," Sirkka puuhasi. Viivin mieli vähän masentui, kun hän muisti, että pian alkaisi kesäloma kerhostakin. Vaikka olihan sentään leiri, mutta kuitenkin. Kesä oli niin pitkä. Touhukkaasti hän ryhtyi kuitenkin suunnittelemaan raamattutuokion jälkeen juhlaan ohjelmanumeroa yhdessä Rosan kanssa. Hän laulaisi Rosan säestyksellä jonkin oppimansa mukavan laulun. Vähän vatsanpohjassa kihelmöi jo ajatuskin esiintymisestä, mutta hän halusi laulaa. Nyt oli vain löydettävä sopiva laulu, jonka kumpikin osaisi hyvin.
"Mitäs se Viivi tänään tietää?" Markus tuli laulukirjoja selailevalta Viiviltä. "Emmä kerro! Se on salaisuus kevätjuhlaan!" Viivi sanoi salaperäisesti. "Tai, no kerron mä. Mun pitäis löytää joku hyvä laulu, jonka mä laulan juhlassa ja Rosa säestää," hän ei malttanut olla paljastamatta. "Etsitään yhdessä," Markus ehdotti, "minä tiedän paljon kivoja lauluja, jotka sinäkin varmaan osaat." Markus istahti Viivin viereen ja Viivi kiipesi tämän syliin. Siinä oli niin hyvä olla. Lämmin ja turvallinen syli, jossa oli saanut itkeä niin monet itkut ja nauraa monet naurut. He selasivat laulukirjoja ja Markus ehdotti välillä jotakin laulua. Rosa tuli siihen viereen katsomaan, ja välillä he lauloivat kaikki kolme jotakin hassua laulua ja nauroivat päälle. Viimein pitkän etsinnän jälkeen he löysivät sen oikean. Eivätkä yhtään liian aikaisin, sillä kerho oli jo päättymässä ja Viivin äitikin oli jo tullut hakemaan tyttöjä kotiin.
Kotimatka oli hiljainen, kukaan ei juuri puhunut. Välillä vain Viivi ja Rosa tirskuivat takapenkillä, mutta hiljenivät nopeasti nähdessään Viivin äidin katsovat heitä tiukasti peruutuspeilistä. Äidin päätä särki, eikä hän kestänyt nyt yhtään ylimääräistä ääntä. Sitäpaitsi hänen mieltään painoi eräs asia: Markus. Hän oli nähnyt Viivin monesti Markuksen sylissä ja nähnyt tämän halaavan Viiviä. Se häiritsi hänen mieltään. Mikä se Markus oikein oli miehiään, kun tuolla tavoin halaili ja piti sylissään melkein murrosikäistä tyttöä? Täytyy kysyä Viiviltä kotona Markuksesta, hän päätti. Tuollaisena tämä ei voi jatkua! Ties mitä taka-ajatuksia mokomalla miehenroikaleella oli hänen tyttärensä suhteen. Eihän hän toki enää ollut mikään malliäiti, jos nyt oli milloinkaan ollutkaan, mutta sen verran hän välitti tyttärestään, ettei antanut kenen hyvänsä miesten tätä lähennellä. Siitä oli tultava loppu!
He jättivät Rosan tämän kotiovelle ja ajoivat kotiin hiljaisuuden vallitessa. Viivi oli jo oppinut tunnistamaan, milloin äidillä oli mielessään jotain ja osasi odottaa pahinta. Mutta äiti ei alkanutkaan ryöpyttää syytöksiä eikä kieltoja, vaan kysyi vain, mitä Viivi oli tehnyt kerhossa. Hieman yllättyneenä Viivi alkoi kertoa juhlan suunnittelusta ja laulun etsinnästä ja kaikesta, mitä illalla oli tapahtunut. Hän tempautui mukaan hauskan iltansa kuvailuun niin, että ei huomannut pahaenteistä pilkahdusta äitinsä silmäkulmassa, kun äiti kysyi: "Kuka se oli se mies, jonka sylissä sä istuit, kun mä tulin?" "Ai, se on Markus, toinen niistä ohjaajista," Viivi vastasi. "Istutko sä useinkin sen sylissä tuolla? Mä oon nähny sut siinä ennenkin," äiti jatkoi kyselyään. "Aina joskus. Mä oon joskus - rukoillu sen kanssa, kun mulla on ollu paha olla," viivi vastasi jo varovammin. Hän oli jo melkein sanonut kertoneensa Markukselle kotinsa ongelmista, mutta tiesi, että siitä äiti olisi vain suuttunut. "Markus on tosi mukava ja se ymmärtää mua," Viivi jatkoi. "Hmm. Menehän laittautumaan nukkumaan siitä," äiti käski. Viivi huokaisi helpotuksesta.
"Siitä Markuksesta vielä," äiti aloitti tullessaan peittelemään. Voi ei, Viivi ajatteli, mitä se nyt vielä siitä? "Miksi sä oikein haluat istua sen sylissä ja mitä se oikein pitää siitä, että sinä siinä roikut?" äiti kysyi. "No, emmä tiedä. Siinä on vaan jotenkin niin mukavaa olla. Eikä kai Markus siitä mitään. Se on itse sanonut, että mä saan koska vaan tulla sen syliin ja kertoa sille asioitani," Viivi luuli, että hän sillä olisi rauhoittanut äidin, jos tämä kuvitteli, että Viivi häiritsi Markusta. Mutta hän erehtyikin. Äidin silmät menivät viiruiksi, kun hän sanoi: "Vai on se Markus sanonut sillä tavalla? Miksi se sua syliinsä niin kovin tahtoo?" "Ka-kai se ajattelee tai tahtoo, tai siis kai se vaan haluu auttaa, kun kun," Viivi meni aivan hämilleen, eikä tiennyt mitä sanoa. Äiti tulkitsi Viivin hämmennyksen väärin ja mutristi suutaan ja sanoi sitten: "Ettei vaan se Markus haluaisi jotain muuta? Ootkos ihan varma?" Viivin pelokkaat silmät katsoivat äitiä vastaan, eikä Viivi ymmärtänyt lainkaan, mitä äiti mahtoi tarkoittaa. Mitä muuta Markus muka voisi hänestä tahtoa?
Äiti mietti hetken ja sanoi sitten päätöksensä tehneenä: "Kuule. Mä aion ottaa yhteyttä siihen toiseen ohjaajaan, Sirkkaan ja selvittää nyt juurta jaksain. Tai siis mä aion sanoa, että tällainen peli ei vetele. Ja sinä et mene sinne kerhoon enää niin kauan kuin Markus on siell ohjaajana. Ymmärrätkö?" Viivi vain nyökkäsi vaivalloisesti. Äidin ääni kohosi hieman: "Ja onko se Markus siellä kesäleirilläkin ohjaajana?" Jälleen Viivi nyökkäsi tuskin näkyvästi. "Ja sinä yrität vielä puolustella sitä iljetystä. Tiedä vaikka nautitkin siitä, että aikuinen mies sinua hipelöi! Ja sille kesäleirille et muuten myöskään mene, jos Markus on siellä ohjaajana kerran," äiti päätti ja katsoi tiukasti tytärtään silmiin. Kyyneleen alkoivat vieriä pitkin Viivin poskia, mistä äiti sai vielä aiheen sanoa: "Vai on se mies sulle noin rakas, että oikein itket, jos et pääse sen lähenneltäväksi." Äiti nousi lähteäkseen, mutta Viivi tarttui äitiä käteen ja yritti sanoa: "Ei, äiti, ei Markus mitään ole lähennellyt, se vaan on ollut mulle…" Mutta äiti keskeytti hänet: "Irti minusta! Taidat olla likainen koko likka, se mies on jo saanut aivopestyä sut, ettei se muka ole mitään tehnyt. Mutta kyllä tästä nyt otetaan selko!"
Äiti marssi parvekkeelle hengittämään raitista ilmaa. Moisen järkytyksen jälkeen sitä tarvitsikin. Viivi jäi yksin sänkyyn itkemään. Mitä hän oli tehnyt väärin hakiessaan turvaa Markuksen sylistä. Ei Markus milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti. Hän vain ymmärsi sen, että äiti kielsi häneltä kerhon ja leirin. Ja sitä hän itki katkerasti. Hän tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyyn, ettei äiti kuulisi. Hän rukoili Jeesusta, että Hän auttaisi. Viivi tunsi jälleen olevansa Isän lohduttavassa sylissä ja nukahti siihen, luottaen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Olihan hänen elämänsä Taivaan Isän rakastavissa käsissä.
Marilka '98
Author's note
Olin nuorempana mukana seurakuntani lapsi- ja nuorisotyössä ja kaikkialla, missä on aikuisia ja haavoittuvaisia lapsia yhdessä, kohistaan siitä, onko sopivaa 11vuotiaan tytön istua aikuisen miehen sylissä lohtua hakemassa vai ei, missä menee soveliaisuuden raja. En ehkä itse enää tuolloin kivunnut kenenkään syliin, olin jo liian vanha ;) mutta oman tuolloin vaikean isäsuhteeni vuoksi olisin ehkä joskus halunnutkin. Näkökulmani asiaan - joka tämän kirjoittamisen hetkellä oli jälleen esillä voimakkaasti tiettyjen syytösten vuoksi - oli tässä yhä sen lohdutusta kaipaavan lapsen. Sen, joka ei osaa pelätä hyväksikäyttöä, vaan haluaa vain turvaa aikuiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti