Daria kyyhötti yksinään sänkynsä päällä. Hän tuijotti vihaisesti juuri sulkeutunutta ovea, jonka taakse kätkeytyi koko muu maailma. Omassa pienessä huoneessaan Daria tunsi olevansa turvassa, hän ei halunnut enää astua ulos huoneestaan, ei edes syömään. Hän halusi ruoankin huoneeseensa. Oli liian vaikeaa huomata, ettei enää kuullut niitä tavallisia ääniä, joista ennen oli tiennyt, mitä muut tekivät. Hän ei halunnut katsella veljensä Andrén ja vanhempiensa tekevän tavallisia kotiaskareita, kun hän ei enää kuullut niistä lähtevää ääntä. Oli helpompi kuvitella, ettei mitään tapahtunutkaan koko talossa, että hän oli yksin.
Toisaalta Dariasta oli mukavaa, kun ei enää tarvinnut kuunnella Andrén kovalla pauhaavaa musiikkia, toisaalta hän kaipasikin sitä. Mutta hän kaipasi myös oman mankkansa ääntä, omien kasettiensa kuuntelemista. Hän kaipasi saada kuulla. Tuntui niin kurjalta, kun ei kuullut koiransa Narvan raapimista ovea vasten, eikä pupunsa Kikeron porkkanan rouskutusta. Maailma tuntui tyhjältä ilman ääniä. Daria tunsi olevansa jotenkin eristetty ja eristäytyi siksi itse lisää suojautuakseen siltä. Oli helpompi olla, kun itse sulki kaiken ympäriltään, kuin että huomasi koko ajan jäävänsä suljetuksi ulos, koska ei kuullut enää.
Ja nyt äiti oli sanonut, että Darian pitäisi mennä viittomakielen kurssille, oppimaan viittomakieltä, jolla voisi sitten jutella muiden kanssa. He menisivät kurssille kaikki, koko perhe, kaikki yhdessä. Mutta Daria ei halunnut oppia viittomaan. Se oli periksi antamista. Hän halusi kuulla ja uskoi koko sydämestään, että kuulo vielä palautuisi. Lääkäri oli sanonut, että se saattaisi palautua ensimmäisten kahden viikon aikana, mutta siitä oli kulunut jo kaksi kuukautta. Silti Daria vain uskoi. Hän halusi kuulla ja uskoi, että jos haluaa tarpeeksi kovasti ja rukoilee tarpeeksi kovasti, hän vielä saa kuulonsa takaisin. Hän ei viittomaan opettelisi, vaikka äiti hänet kurssille pakottaisikin!
Kaksi kuukautta jo. Tuttu värähdys tuntui sydänalassa. Daria tunsi, kuinka hiki nousi pintaan ja sydän alkoi takoa nopeammin. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kurottui ottamaan pöydältä vesilasin. Kurkkua kuivasi. Vatsaa kouristi. Daria tukahdutti huudon toisella kädellään purren rystystensä ihon melkein rikki. Kohtaus oli jo tuttu, mutta aina se tuntui yhtä pelottavalta ja kammottavalta. Sama toistui joka kerta, kun Daria muisti kolarin. Joka kerta, kun tämä epätoivottu ja poistyönnetty muisto palasi tajuntaan. Ja niin kävi usein; olihan kuurous häntä siitä muistuttamassa. Jospa vain olisi kuunnellut pelkoaan!
Ilta oli ollut kaunis, aurinkoinen. Daria oli ollut seurakunnan nuorteniltaa viettämässä meren rannalla. Mukana oli ollut myös seurakunnan uusin tulokas, Marco, josta oli tullut Darian hyvä ystävä. Nuortenilta oli kestänyt pitkään ja sen jälkeen Daria ystävineen oli jäänyt vielä juttelemaan ja ihailemaan auringon punerrusta taivaanrannassa juuri ennenkuin se painui horisontin taakse. Myös Marco oli jäänyt rannalle istuskelemaan muiden kanssa ja oli sitten tarjoutunut viemään Darian kotiin upouudella moottoripyörällään. Dariaa oli vähän hirvittänyt ajatus moottoripyöräkyydistä, mutta kavereiden painostuksesta hän oli suostunut. Marcokin oli luvannut ajaa varovasti ja vakuuttanut vielä, että hänen kyydissään oli sataprosenttisen turvallista.
Marco oli kaasutellut hiekkatielle ja kaupungin halki isolle tielle. Hän oli sanonut Darialle ajavansa pienen mutkan kautta, jotta Daria saisi kokea sen hienon tunteen, joka tulee, kun pyörä kiitää moottoritiellä satasta. Dariakin unohti pelkonsa ja nautti vauhdista. Hän oli sulkenut silmänsä hetkeksi, kun yhtäkkiä pyörä törmäsi johonkin. Sen jälkeen kaikki oli ollut yhtä sekamelskaa. Hän muisti vain lentäneensä ilmassa, mutta sen jälkeen kaikki pimeni. Hän ei muistanut, mitä Marcolle oli käynyt. Seuraavaksi hän näki vain sairaalan valkoisen katon ja hoitajan huolestuneet kasvot yläpuolellaan. Hän oli sairaalassa.
Seuraavat viikot olivat olleet hänen elämänsä kamalimmat. Hän oli häilynyt tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamailla, mutta ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tehtiin, eikä ymmärtänyt, miksi kukaan ei kertonut hänelle mitään. Hän ei ollut edes huomannut ensin, ettei kuullut mitään. Isä ja äiti ja André olivat käyneet häntä katsomassa, mutta hän oli ollut aina niin tokkurassa, ettei olisi osannut mitään puhua heidän kanssaan muutenkaan. Sitten se selvisi. Hän tointui kaikista muista kolarin aiheuttamista vammoista erinomaisesti, mutta kuulo ei vain palautunut. Lääkäri kirjoitti sen hänelle paperille, kirjoitti myös, että oli pieni mahdollisuus, että se vielä palautuisi, mutta että se oli epätodennäköistä, kun oltiin jo näin pitkällä. Daria oli kuuroutunut.
Jotkin ystävät seurakunnasta olivat käyneet toisinaan katsomassa Dariaa sairaalassa, mutta vähän hankalaa se oli, kun ei voinut jutella. Ja toisinaan Dariakin tuntui lähinnä vihamieliseltä kaikkia kohtaan, jopa vanhempiaan. Daria oli jo kotona, kun hän viimein huomasi kysyä, miten Marcon oli käynyt. Ja siinä oli ollut shokkia lisää. Hänelle kerrottiin, että Marco oli saanut niin vaikean vamman päähänsä, että hän oli kuollut kolaria seuranneena päivänä sairaalan teho-osastolla. Darian tulisi siis olla iloinen, että hän sentään oli elossa ja vain kuuroutunut, eikä esimerkiksi täysin halvaantunut, kuten heihin törmänneen auton kuljettaja. Jotenkin Daria ei kuitenkaan tuntenut oloaan kovin iloiseksi tai kiitolliseksi. Hän melkein mieluummin olisi kuollut kuin kuuro.
Kohtaus helpotti vähitellen ja Daria nosti Kikeron syliinsä. Siitä oli ollut Darialle paljon lohtua viimeaikojen vaikeiden hetkien keskellä. Muuten niin vilkas Kikero tuntui jotenkin vaistoavan emäntänsä hädän ja antautui rutisteltavaksi ja hellittäväksi. Usein se koetti lohduttaa Dariaa nuolemalla tämän kasvoja ja käsiä. Nytkin se painautui Darian syliin matalaksi antaen hänen silitellä sen silkkistä turkkia. Kuumat kyyneleet tipahtelivat sen turkkiin, kun epätoivo jälleen valtasi Darian. Itsekseen hän vannoi, ettei koskaan antaisi periksi. Hän ei alkaisi kommunikoida viittoen. Hän hankkisi kenet hyvänsä lääkärin, jonkun joka voisi parantaa hänen kuulonsa, jos ei Jumala sitä tekisi. Kurssille kai olisi pakko mennä, mutta kukaan ei voisi pakottaa häntä oppimaan!
* * * *
Kaikilla oli kiire. Kaikilla paitsi Darialla. Hän katseli ikkunalaudalla istuen äitiään, joka pakkasi hänen tavaroitaan Andrén vanhaan urheilukassiin. Hän ei suostunut itse pakkaamaan, koska hänhän ei koko kurssille olisi halunnut lähteäkään. Äiti oli ärtynyt Darian itsepäisyydestä ja siitä, että pakkaaminen oli sen vuoksi jäänyt näin viime tippaan. Muut olivat jo ulkona odottamassa auton luona. Kikeron häkki odotti auton vieressä ja Narva juoksenteli villinä ympäriinsä. Sekin ymmärsi, että jotain outoa oli tekeillä, eikä millään malttanut olla paikallaan.
"Tulkaa jo sieltä!" isä hoputti ovelta, "Pitää ehtiä viedä nuo elukat mummolle ennenkuin päästään kunnolla matkaan, ja tiedättehän te, ettei mummolta heti pääse lähtemään. Välttämättä on maistettava pullaa ja kakkua ja…" Isä huokaisi. He olivat jo myöhässä lähdössä muutenkin. "Tule sitten auttamaan tässä pakkaamisessa, niin päästään vähän nopeammin. Tai hoida edes Narva ja Kikero autoon, että päästään heti lähtemään, kun Darian tavarat on pakattu," äiti komensi. Darian hän viittoi alas ikkunalta ja eteiseen pukemaan.
Vastahakoisesti Daria veti takin päälleen ja kengät jalkaansa ja meni autoon istumaan. André mulkaisi häntä kiukkuisesti. Häntä alkoi kyllästyttää Darian alituinen kiukuttelu. Sisaren kuuroutuminen oli tuntunut pahalta, mutta hän oli yrittänyt tukea tätä niinkuin parhaiten vain taisi. Hän oli auttanut kotona ja tarjonnut seuraansa ja yrittänyt pelata pelejä, joita he ennen tapasivat yhdessä pelata. Mutta vastaukseksi hänkin sai vain vihaisia ilmeitä ja "mene pois" -huitaisuja. Daria ei sietänyt ketään lähellään, vaan oli avoimen vihamielinen kaikkia kohtaan koko ajan. Niinpä André oli päättänyt jättää siskon omaan rauhaansa, kun tämä sitä kerran niin kovasti toivoi. Toisaalta se suretti Andréta, toisaalta kiukutti. Eikä isän ja äidin vakuuttelut, että tämä on vain ohimenevä vaihe, joka kestää vain kunnes Daria sopeutuu kuurouteensa, lohduttanut häntä lainkaan, sillä André oli varma, ettei Daria suostu ikimaailmassa sopeutumaan siihen, jos ei kerran vielä ollut mitään merkkejäkään näkyvissä.
Viimein auto hurahti käyntiin ja isä kurvasi pihatieltä kohti mummolaa. Sisarukset istuivat takapenkillä kumpikin mietteissään. Kikero painautui häkkinsä nurkaan - se ei pitänyt automatkoista. Auton takaosassa Narvakin oli rauhoittunut ja makoili lattialla nojaten päätään etutassuihinsa. Etupenkillä äiti sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Viimeinkin matkalla. Hän toivoi kurssilta muutakin kuin vain viittomakielen oppimista. Hän toivoi, että se voisi auttaa Dariaa hyväksymään vammautumisensa. Muutenkin heidän perhe-elämänsä oli melko hajalla. Kaikilla oli vaikeaa ja kaikki olivat ärtyneitä ja sulkeutuneita. Hän toivoi, että kurssi voisi auttaa heitä jälleen olemaan perhe. Ehkä siihen auttaisi myös uusi yhteinen kieli, jonka avulla he olisivat jälleen yhdessä, eikä kenenkään enää tarvitsisi tuntea olevansa ulkopuolella. "Kunpa vain Dariakin suostuisi oppimaan!" hän rukoili.
* * * *
Oli kolea syksyinen ilma. Daria istuskeli kurssikeskuksen pihalla omenapuun alla. Hän veti takkia tiukemmin ympärilleen. Hän katseli lehtien tanssia tuulessa ja huokaisi raskaasti. Miksi se lääkäri oli kertonut parantumismahdollisuudesta ja herätellyt turhia toiveita, vaikka toivoa parantumisesta ei silloin enää juurikaan ollut? Siitä Daria oli katkera. Hän ymmärsi nyt haaskanneensa monta viikkoa tyhjänpäiväiseen kapinointiin ja toiveajatteluun. Hän oli ajanut perheensä luotaan, kun nämä olivat yrittäneet auttaa. Hän oli sulkeutunut ja kiukutellut veljelleenkin, vaikka tämä oli vain halunnut osoittaa, että välittää hänestä kuuronakin. Kaikki oli mennyt pieleen, vain siksi, että hän oli takertunut turhaan toivoon saada kuulonsa takaisin, eikä ollut hyväksynyt kuurouttaan, kuten muu perhe oli sen hyväksynyt.
Kurssi loppuisi huomenna. Kuluneen viikon aikana Daria oli vähitellen alkanut huomata, että oikeastaan viittomakieli olikin mielenkiintoinen kieli. Että ihmiset saattoivat ymmärtää toisiaan käsien liikkeiden ja kasvojen ilmeiden avulla. Hän oli katsellut toisia kuuroja, jotka olivat alkaneet oppia kommunikoimaan viittomalla ja huomannut heillä olevan ainakin yhtä hauskaa yhdessä, kuin Dariallakin oli ollut ystäviensä kanssa. Vähitellen heidän ilonsa oli vetänyt Dariaa puoleensa. Hän alkoi todella opetella viittomakieltä, koska halusi osallistua ilonpitoon. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt miten se tapahtui, mutta yhtäkkiä hän huomasi juttelevansa käsillään toisten kanssa, saavansa uusia ystäviä ja osaavansa jälleen nauraa. Sitä hän ei ollut tehnyt kertaakaan kolarin jälkeen ja nauraminen tuntui jälleen hyvältä.
Ilo läikähti Darian sisällä hänen muistellessaan ensimmäisiä kunnon nauruja edellisenä päivänä. Hän ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut hänessä. Hän oli avautunut sisäiselle parantumiselle suostuessaan opettelemaan viittomakieltä. Jumala oli alkanut parantaa sitä katkeruutta, jota hän oli tuntenut kuuroutumisestaan. "Kiitos, Herra, että minä voin elää, vaikka olenkin kuuro. Herra, kyllä minä vieläkin tahtoisin kuuloni takaisin, tiedän, ettei se ole sinulta mahdotonta. Kuitenkin pyydän, että tapahtuu Sinun tahtosi. Auta minua hyväksymään se. Ja auta minua hyväksymään täysin tämä kuurouteni, etten enää kapinoisi ja pilaisi suhdettani Sinuun ja koko perheeseeni. Kiitos, Jeesus, että minulla on niin kärsivällinen ja ihana perhe, joka on jaksanut rakastaa minua, vaikka olen ollut heille kamala. Anna minulle myös anteeksi se, että olen vain kiukutellut," Daria huomasi rukoilevansa. Hänelle sekin merkitsi uuttaa ilonaihetta: hän osasi jälleen rukoilla! Sekin oli kolarin jälkeen ollut vaikeaa, koska hän oli vain kapinoinut Jumalaakin vastaan, kun Hän oli sallinut näin käydä. "Kiitos, Jeesus!" hän huudahti ääneen.
Vähän sivummalla loikoillut André kuuli sisarensa huudahduksen ja tuli tämän luokse. "Mistä nyt tämä ilo?" hän viittoi. Daria hymyili veljelleen. Heidänkin välillään oli jälleen silta. "Tässä vain huomasin, miten hyvä minun on olla. On jotenkin kevyt olo," hän vastasi, "kuin olisin saanut siivet selkääni. Hurraa!" "Se on hienoa, että on hyvä olo. Mutta älä kiihdy liikaa. Voi olla vaikeaa palata taas kotiin," André viestitti. "Kurja, viitsitkin pilata iloni," Daria sanoi hymyssä suin, mutta jatkoi heti vakavammin, "Kyllä minä tiedän, että se voi olla jälleen vaikeaa. Kaverit eivät viito ja pitää lyötää uusia kuuroja ystäviä. Mutta olenhan minä jo täältäkin saanut ystäviä ja osa heistä asuu lähellä. Toisaalta tiedän kyllä, että olen vasta parantumisen alussa. Olen ottanut ensimmäisen askeleen, kun suostuin viittomaan, mutta varmaankaan aina ei ole ihan helppoa. Mutta jaksathan sinä minua silloinkin?" "Jaksan, hassu. Tottakai. Minä autan sinua, ja Jumala auttaa sinua. Kyllä me yhdessä voitetaan," André viittoi ja tarttui sisartaan kädestä. He hymyilivät toisilleen ja nousivat lähteäkseen kumpikin omalle viitomakielentunnilleen.
Marilka '98
Author's note
Opiskeluaikanani olin parin viikon harjoittelujaksolla kuurojen psykiatrisella poliklinikalla, missä kohtasin niin syntymästään kuuroja kuin vasta myöhemmin kuuroutuneitakin. Koska en itse osaa viittoa, en juuri pystynyt heidän kanssaan juttelemaan, mutta polin psykiatrin välityksellä tutustuin heihin ja heidän taustoihinsa ja ongelmiinsa. Aistin puuttuminen tai vajaa toiminta ei ole ihan helppo asia. Näiden kysymysten äärellä syntyi tarina onnettomuuden myötä kuuroutuneesta Dariasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti