Neilikankukka

Sharon katseli itseään peilistä mietteliäänä. Kirkkaat siniset silmät katsoivat vastaan pitkästä aikaa eloisina, kiinnostuneina. Ruskeat hiukset olivat lyhyiksi leikatut, mutta aivan liian kiharat ollakseen muodikkaat. Poskilla oli innostuksen tuoma puna. Hän nyökytteli päätään tyytyväisenä kammatessaan hiuksiaan hitaasti, nautiskellen ja hymähti huvittuneesti itselleen. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli viimeksi ajatelllut ulkonäköään. Monesti hän oli lähtenyt ulos edes vilkaisematta peiliin ensin. Sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä, miltä näytti. Eihän kukaan ole nuoresta yksinhuoltajasta kiinnostunut kuitenkaan.

Makuuhuoneessa Tia selaili kirjaa odottaessaan äitiään lukemaan sen iltasaduksi. "Äiti, tule jo!" Hän huusi kärsimättömänä kylpyhuoneessa yhä itselleen hymyilevälle äidilleen. Sharon huokaisi ja laski kamman käsistään. Hän virnisti vielä peilikuvalleen ja asteli kärsimättömän tyttärensä sängyn luo. "No, mikäs satu tänä iltana luetaan?" hän kysyi. "Tämä, pupusatu," Tia ojensi kirjan äidilleen. "Taas! No, hyvä on, jos kerran sen tahdot. Vaikka kohtahan sinä osaat tämän jo ulkoa!" Sharon mumisi, mutta alkoi lukea kirjaa. "Ja sen pituinen se. Ja nyt sinä nuori neiti panet silmät kiinni ja alat nukkua," hän sulki kirjan ja peitteli Tian sänkyyn. "Iltasuukko vielä äidille. Noin ja nyt hyvää yötä."

Sharon silitteli vielä hetken tyttärensä hiuksia, kunnes kuuli tasaisen tuhinan tyynyltä. Vasta sitten hän nousi ja meni olohuoneeseen. Hän istui ainoan sohvansa nurkkaan miettimään hypistellen käsissään neilikan keltaisen oranssia kukkaa. Iltapäivän tapahtumat saivat yhä hymyn hänen kasvoilleen ja pienet innostuksen väreet kulkemaan selässä. Sharon oli ollut vasta kahdeksantoista, kun Tia oli syntynyt. Hän oli seurustellut Tian isän kanssa kaksi vuotta, kun hän oli huomannut olevansa raskaana. Tom oli ehdottanut aborttia, hän ei halunnut isäksi yhdeksäntoista vanhana, mutta Sharon oli halunnut pitää lapsen. Hän oli silloin uskonut, että vauvan synnyttyä Tomkin innostuisi ja he voisivat vaikka mennä naimisiin. Tom yritti vielä saada Sharonia antamaan lapsen vaikkapa adoptoitavaksi, mutta kun hänelle lapsen syntymän kynnyksellä kävi selväksi, että Sharon todella aikoi pitää sen, hän jätti Sharonin.

Sharonille se oli tietenkin ollut kova paikka joutua selviytymään synnytksestä ja vauvan hoidosta ja kaikesta yksin. Hän joutui jättämään lukion kesken sen vuoksi. Mutta Tomin menettäminen oli koskenut vähemmän, kuin hän oli kuvitellut. Jotenkin he olivat kasvaneet erilleen jo odotusaikana erilaisine mielipiteineen lapsensa tulevaisuuden suhteen. Vaikeampaa oli joutua yksinhuoltajaksi alle kaksikymppisenä. Onneksi Sharonin vanhemmat tukivat ja kunnioittivat Sharonin valintaa pitää vauva. He auttoivat vauvan hoidossa niin paljon kuin kykenivät ja kun Sharon kaksi vuotta myöhemmin lopulta halusi muuttaa omilleen Tian kanssa, he auttoivat siinäkin. Tomista Sharon ei kuullut enää mitään. Hän ei välittänyt edes tunnustaa isyyttään, eihän hän edes voinut olla varma siitä, hän täräytti kerran Sharonille, eikä uskonut mitään vakuutteluja uskollisuudesta. Sharon päätti selviytyä ilman Tomia.

Nyt Tia oli neljän ja suloinen pieni tyttö ja Sharon hyvin sopeutunut äitiyteen. Tosin joskus tuskastutti, kun ei voinut opiskella, koska oli lapsi elätettävänä. Ja toisinaan väsytti, kun sai itse huolehtia kaikista sairasteluista ja uhmaiästä ja kasvatuksesta. Ja toisinaan turhautti, kun niin harvoin pääsi minnekään iltaa viettämään ja olemaan ystävien kanssa. Vaikka oikeastaan suurimmalla osalla Sharon ystävistäkin oli jo lapsia; vanhoista koulukavereista piti yhteyttä vain paras ystävä Emma. Päivät kuluivat työssä toimistossa ja illat Tian kanssa ensin ulkona ja sitten kotona ruokaa laittaen. Mutta kaiken kaikkiaan Sharon oli sopeutunut, joskaan ei täysin tyytyväinen. Hän kaipasi miestä siinä missä kuka tahansa vähän päälle kaksikymppinen nainen. Jotenkin hän oli kuitenkin onnistunut sopeutumaan myös ajatukseen yksinäisestä elämästä yhdessä Tian kanssa niin, ettei se niin kamalasti vaivannut. Eikä hän sitä ainakaan aktiivisesti märehtinyt.

Sinä päivänä kaikki yhtäkkiä muuttui. Sharon oli ollut Tian kanssa puistossa, aivan kuten yleensäkin työpäivän jälkeen hänen haettuaan tytön tarhasta. Tia oli juossut jälleen silittämään jo tutuksi tullutta koiraa, jota omistaja ulkoilutti joka päivä puistikon halki niihin aikoihin, kun Tiakin oli siellä. Koiran omistaja oli noin kolmekymppinen tummatukkainen mies, jolla oli Tian mielestä hassut kulmikkaat silmälasit. Koira istui maahan häntäänsä heiluttaen huomatessaan Tian tulevan jälleen silittämään sitä. Dave, koiran omistaja, naurahti Tialle: "Tinny todella pitää sinusta. Aina kun me tulemme tänne, se haistelee ja katselee ympärilleen odottaen sinun pyrähtävän jostain paikalle. Ja sitten se on todella pettynyt, jos sinä et olekaan puistossa."

Tia istahti Tinnyn viereen rapsuttelemaan sitä, mutta ponkaisi pian jälleen pystyyn: "Voi! Minä ihan unohdin! Minulla on repussa kaksi keksiä Tinnylle, mutta reppu on tuolla äidin luona," Tia huudahti ja osoitti puiston toisessa päässä olevaa penkkiä, missä Sharon istui lukemassa kirjaa. "Mennäänkö yhdessä sinne hakemaan ne keksit. Onhan se jo aikakin, että tapaan äitisikin, kun kerran meistä on jo tullut ystäviä. Vai mitä? Ja sinä voisit joku kerta esitellä minut isällesikin, jos hän tuo sinut joskus puistoon," Dave innostui. "Ei minulla ole isää, äiti vain. Eikä minulla ole koiraakaan, kun ei äiti halua hankkia sellaista. Hän sanoo, että se olisi vain riesana, mutta kyllä minä siitä huolehtisin!" "Äitisi taitaa olla tuossa kohdin oikeassa. Koiran hoitaminen ei ole mikään ihan pieni juttu."

Sharon nosti katseensa kirjastaan ja näki Tian lähestyvän vieraan miehen ja tämän koiran kanssa. Nauravat ruskeat silmät vastasivat hänen kysyvään katseeseensa, kun hän nousi ylös kohtaamaan tulijaa. "Hei, olen Dave ja sinä olet kuulemma tämän herttaisen Tian äiti," Dave ojensi kätensä. Sharon tarttui siihen kummissaan, mutta niin ruskeiden silmien lumoamana, että sai vain nyökätyksi ja mumistuksi: "Sharon." Dave hymyili paljastaen valkoisen suoran hammasrivistönsä ja tyydytti viimein Sharonin uteliaisuuden sanomalla: "Tialla on aina tapana tulla tuonne hiekkatielle silittelemään Tinnyä. Minä olen usein ollut Tinnyn kanssa ulkona samaan aikaan kuin Tia puistossa ja Tia tuntuu pitävän eläimistä. Tinnykin on alkanut todella pitää Tiasta ja siinä sivussa minäkin olen hänen kanssaan ystävystynyt." "Niin," säesti Tia, "mutta nyt minä unohdin Tinnyn keksit reppuun ja niitä piti tulla hakemaan ja Dave halusi tavata sinutkin, äiti, niin että minä toin Daven ja Tinnyn tänne.

Sharon oli jo sen verran tointunut hämmästyksestään, että onnistui hymyilemään toteamaan, "Sehän mukavaa. Siis se, että Tia on ystävystynyt Tinnyn kanssa. Ja sinunkin kanssasi, Dave." Nimi maistui hyvältä suussa. Sharon miltei punastui ja kääntyi katsomaan Tiaa, joka syötti Tinnylle keksejä jatkaessaan: "Tia on niin halunnut koiraa, mutta minä en halua sellaista vaivoikseni, kun yksin pienen lapsen kanssa on jo ihan riittävästi työtä." Sharonin ääni hiljeni lopussa, hänen muistaessaan jälleen todellisuuden. Hän varoitti itseään ihastumasta tähän mukavaan mieheen, sillä varmastikaan tämäkään ei voisi kiinnostua pienen lapsen äidistä, vaikka kuinka olikin ystävystynyt jo lapsen kanssa. Dave nyökytteli päätään ymmärtävästi tutkien samalla Sharonin kasvoilla vaihtelevia ilmeitä. "Oikeastaan täällä puistossa ei saisi olla koiran kanssa. Olin tuossa menossa jälleen tuonne koira-aitaukseen Tinnyn kanssa. Ehkä te, sinä ja Tia voisitte tulla seuraksi sinne?" "Joo, äiti, mennään!" Huudahti Tian hypähtäen pystyyn koiran viereltä, eikä Sharoninkaan tehnyt mieli kieltäytyä, vaikka kaikki vaistot varoittivatkin häntä tutustumasta Daveen yhtään lähemmin. Ne yrittivät suojella häntä pettymykseltä.

Dave otti Sharonin laukun kantaakseen ja he lähtivät kulkemaan kohti koira-aitausta, Tia edellä Tinnyä taluttaen, Sharon ja Dave perässä rinnakkain astellen. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen kukkamyyjä myyntipöytänsä takana. Dave nappasi pöydältä neilikan kukan, ojensi myyjälle rahan ja asetti kukan Sharonin hiuksiin ennenkuin tämä ehti edes huomata mitä tapahtui. "Neilikka kaunottaren hiuksiin," Dave sanoi ja hymyili. Sharon huomasi jälleen punastuvansa. He kulkivat hiljaisuudessa aitaukselle asti, missä Dave päästi Tinnyn vapaaksi ja meni itse penkille istumaan. Tia seurasi koiraa puistikkoon ja Sharon istahti penkille Daven viereen.

He juttelivat niitä näitä, Dave kertoi itsestään ja ennenkuin huomasikaan, Sharon oli jo kertonut Davelle elämänsä tarinan ja yhtäkkiä häntä alkoi hävettää. Dave huomasi tämän ja tarttui Sharonia molemmista käsistä kiinni. "Ei sinun tarvitse yhtään hävetä, Sharon. Meillä jokaisella on oma elämäntarinamme. Sinulla se on tällainen, minulla taas toisenlainen. Sinä olet joutunut haavoittumaan aivan liian nuorena aivan liian syvältä. Mutta ei sitä tarvitse hävetä. Mutta tiedätkö, että Jeesus voi parantaa sinunkin syvimmätkin haavasi?" Sharon hätkähti hieman, jolloin Dave naurahti ja jatkoi: "Taisin ylättää sinut, vai. Niin, minä olen uskossa, uskon Jeesukseen pelastajanani ja parantajanani. Jeesus kuoli ristillä meidän kaikkien syntien tähden ja rakastaa kaikkia ihmisiä. Myös sinua ja varmasti ihan erityisesti sinua."

Sharonin silmät täyttyivät kyynelistä. Itkuisella äänellä hän sai sanottua: "Minä olen joskus muutaman kerran käynyt kirkossa ja yrittänyt lukea Raamattua, mutta ei se ole onnistunut. Viime aikoina olen vain luovuttanut ja ajtellut, ettei se ole minua varten. Miten Jeesus voisi auttaa minuakin?" Daven sydän hypähti ilosta. Hän lähetti mielessään kiitoksen Jumalalle, joka oli johtanut hänet Sharonin luo juuri oikeaan aikaan. "Se on niin helppoa, että se tekee sen monille niin vaikeaksi. Sinun tulee vain tunnustaa, että olet syntinen ihminen ja tarvitset Jeesusta ja pyytää hänet elämääsi, niin hän tulee. Tahdotko sinä?" Sharon nyökkäsi vastaukseksi. He rukoilivat siinä koirapuiston penkillä ja Sharon tunsi, kuinka ihmeellinen rauha täytti hänen sisimpänsä. Hän alkoi nauraa ääneen ja kysyi: "Olenko minä nyt uskossa sitten vai?" Dave hymyili vastaukseksi.

Samassa Tia ryntäsi paikalle Tinnyn kanssa. "Voih, meidän täytynee lähteä kotiin laittamaan ruokaa. Tialla on varmasti jo kauhea nälkä, kun kello on jo noin paljon," Sharon huokaisi vilkaistessaan kelloa ja nousi vastahakoisesti penkiltä. "Saan kai saattaa teidät kotiin?" Dave kysyi. "Mielellään," Sharon vastasi hymyillen, vaikkakin hieman surumielisesti. Hän ajatteli, että Daveen olisi mukava tutustua paremminkin, mutta nythän hän oli jo uskossa, joten tuskin tämä enää olisi kiinnostunut. Kotiovella Dave kuitenkin kysyi haluaisivatko Tia ja Sharon tulla hänen kanssaan seuraavana iltana Daven seurakunnan kokoukseen. Sharon ilahtui kutsusta ja he sopivat tapaavansa seuraavana päivänä jälleen puistossa ja menevänsä sieltä yhdessä kokoukseen.

Sohvannurkassaan Sharon huomasi hymyilevänsä yhä leveästi. Niin paljon oli tapahtunut. Muistikuva Daven hymyilevistä kasvoista sai hänet punastumaan ja lämmin hyvänolon tunne täytti hänet. Hän risti kätensä alkoi kiittää kaikesta, mitä päivän aikana oli tapahtunut ja kiittää pelastuksesta ja siitä rauhasta ja onnen tunteesta, jonka hän oli saanut ottaessaan Jeesusksen vastaan pelastajanaan. Hän asetti neilikan tyhjään lasiin, jotta se kuivuisi ja hän voisi säilyttää sen muistona tästä päivästä, jona hän tuli uskoon ja tapasi miehen johon ajatteli voivansa jopa rakastua. Kunpa vaan Davekin voisi rakastua häneen, vaikka hän onkin pienen lapsen äiti. Odottavaisin mielin hän pujahti sänkyyn peittonsa alle ja nukahti hymy vielä huulillaan.

Seuraavana päivänä Sharon melkein tanssahteli matkalla hakemaan Tiaa tarhasta, mistä he sitten kävelivät puistoon. Tia juoksi ystäviensä kanssa leikkimään Sharonin jäädessä penkille istumaan ja odottamaan. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauan, kun hän kuuli jo tutuksi tulleen äänen takaansa: "Hei, kaunis Sharon." Sharon käännähti katsomaan Davea, joka kiersi penkin ja istahti hänen viereensä. "Vein tänään Tinnyn lenkille jo vähän aikaisemmin, niin päästään suoraan lähtemään. Ajattelin, että voisimme käydä ensin jossakin syömässä, teillä on varmasti kummallakin nälkä. Ja niin on kyllä minullakin!" Dave naurahti. "Tule, mennään hakemaan Tia," hän lisäsi ja nousi penkiltä vetäen Sharonin pystyyn mukanaan.

Dave vei Sharonin ja Tian syömään läheiseen hampurilaispaikkaan, Tian toivomuksesta, ja sieltä he suuntasivat Daven seurakuntaan. He astuivat pienen rukoushuoneen ovista sisään ja pian heidän ympärillään oli jo liuta Daven ystäviä kyselemässä Davelta kuulumisia ja toivottamassa Sharonin ja Tian tervetulleiksi seurakuntansa tilaisuuteen. Yhä iloisesti rupatellen koko seurue siirtyi pikkuhiljaa kokoussalin puolelle, missä lauluryhmä jo aloitteli ensimmäistä ylistyslaulua. Tialle ja Sharonille se kaikki oli uutta ja outoa, mutta nopeasti Sharon oppi laulut ja alkoi myös ylistää. Saarnan aikana Dave katseli vaivihkaa Sharonia ja ihasteli sitä aitoa iloa ja innostusta, joka tämän kasvoista hehkui. Sharonin kasvojen koko ilme oli muuttunut sitten edellisen päivän, ja Dave huomasi ajattelevansa, kuinka paljon nuo kasvot hänelle merkitsivätkään, vaikka hän tuskin tunsi naista niiden takana. Reilua vuorokautta aiemmin he olivat olleet vielä toisilleen täysin tuntemattomia!

Kokous päättyi ja Sharon ja Dave valmistautuivat lähtemään, kun Tia nykäisi heitä kumpaakin takista. Hän oli kuunnellut tarkkaan, mitä kokouksessa puhuttiin ja mitä Sharon ja Dave olivat edellisenä päivänä kotimatkalla puhuneet ja halusi päästä osalliseksi. "Dave, äiti. Minäkin tahdon tulla uskoon." Dave hymyili ja pörrötti Tian hiuksia. "Tule sitten tähän meidän väliin istumaan, niin me äitisi kanssa siunaamme sinua," hän sanoi Tialle, joka heti kiipesi takaisin penkille istumaan. Yhdessä he rukoilivat Tian puolesta, ja kun he lopettivat, Tia nousi penkille seisomaan ja julisti arvokkaasti: "Nyt me olemme kaikki uskossa." Dave nousi seisomaan ja nosti tytön syliinsä ja sanoi yhtä arvokkaalla äänellä: "Sitten meidän täytyy kaikkien yhdessä mennä jäätelölle juhlistamaan sitä. "Joo!" hihkaisi Tia Daven korvaan unohtaen äskeisen arvokkuutensa. Sharon alkoi nauraen työntää Davea pois penkkien välistä ja ulos.

He suuntasivat kahvilaan jäätelölle Daven lupauksen mukaisesti, mistä Dave sitten saattoi Sharonin ja Tian jälleen kotiinsa. "Kiitos, että pyysit meidät mukaasi kokoukseen," Sharon sanoi Davelle avatessaan kotinsa ulko-ovea. "Mukavaa, jos viihdyit. Ja tulettehan sinne toistekin?" Dave vastasi. "Varmasti!" Sharon oli jo kokouksessa ollessaan päättänyt alkaa käydä siinä seurakunnassa kokouksissa. Hänellä oli ollut siellä turvallinen ja hyvä olla. Ihmiset tuntuivat ystävällisiltä ja vilpittömiltä ja hän oli nauttinut ylistyksestä. Ja, hän myönsi hieman vastahakoisesti itselleen, Dave kävi siellä. "Hyvä," Dave sanoi laskiessaan Tian lattiaelle, "saanko soittaa sinulle, niin voisdaan mennä jälleen yhdessä?" hän kysyi ujosti. Sharon kirjoitti numeronsa lapulle, jonka hän ojensi Davelle ja Dave antoi Sharonille käyntikorttinsa. Dave kääntyi lähteäkseen ja lupasi vielä viimeiseksi soittaa Sharonille. "Ja puistossakin varmaan nähdään!" hän vielä huikkasi. Sharon veti verkkaisesti oven perässään kiinni tuntien heikosti, että jotakin oli tapahtumassa.

* * *

Rukoushuoneessa vallitsi odottava tunnelma. Kaikki olivat parhaimpiinsa pukeutuneet ja vilkuilivat tuon tuostakin ovelle, kunnes viimein heidän odotuksensa palkittiin. Salissa alkoivat kaikua häämarssin sävelet ja salin ovet avattiin selälleen. Ovesta asteli tahdissa onnellisena hymyilevä morsian valkoisessa hääpuvussaan isänsä taluttamana. Heidän takanaan tuli pieni morsiustyttö vaaleanpunaisessa mekossa pientä kukkakoria kantaen. Edestä kohti salin takaosaa lähti astelemaan hermostunut sulhanen. Koko sali kohahti, kun kaikki nousivat seisomaan katsellen kohti lähestyvää morsianta. Käytävän keskivaiheilla isä luovutti morsiamen sulhaselle ja he jatkoivat matkaansa aivan alttarille saakka, morsiusneito yhä kannoillaan. Heistä oli tulossa oikea perhe.

Marilka '99

Author's note

Tarinan alun peilistä katselukohtaus on enemmän tai vähemmän oman peilistä katselun tulos. Hiukseni ovat aina olleet himpun verran kiharat (jos eivät ole ihan lyhyiksi nyrsityt), mutta aina joko liian kiharat tai liian vähän kiharat ollakseen muodikkaat. Tarinan aloitukseksi se pääsi, koska tarina oikeastaan syntyi katsellessani jälleen kerran itseäni peilistä. Sillä kertaa taustalla päässäni pyörivät mietteet ikäisestäni kolmen (vai kahden) lapsen yksinhuoltajaäidistä, luokkakaveristani, jonka olin vastikään sattumalta tavannut pitkästä aikaa. Optimisti minussa tuotti tarinalle onnellisen lopun. Jaksan aina uskoa, että jossain tuolla on joku meille jokaiselle. Älkää minulta kysykö, miksi kaikki sitten eivät sitä jokua löydä...

Nimi, niin. Kuudentoista vanhana olin Viipurissa isäni, isän vaimon ja isoäitini kanssa. Olimme juuri alkaneet Juhan kanssa seurustella puolisen vuotta aiemmin ja minulla oli koko matkan ajan häntä kamala ikävä. Viipurin kauppahallissa joku kukkamyyjä vuodatti suuria ihastuksen sanoja (luulisin, ainakin hän näytti juuri siltä kuin italialaiset lasketellessaan ylitsevuotavia ylistyssanoja pitäessään jotakin kauniina ;) ) minulle ja ojensi minulle oranssinhehkuisen neilikankukan. Otin kukan, se oli kaunis, ja laitoin sen hiuksiini. Ajatuksissani yhdistin kukan ikävääni ja siitä saakka neilikka on ollut minulle kaipauksen kukka. Ja mitä muuta tämä tarina on kuin kaipausta?