Tyhjä syli

Ansi istui kuistilla katsellen hieman hajamielisen näköisenä sisarensa Jatan lapsia, jotka juoksentelivat pihanurmella ajaen toisiaan takaa. Lasten nauru kaikui hänen korvissaan nostaen tiedostamatta hymyn hänenkin huulilleen. Nuorin lapsista, Niko, juoksi Ansin luo kuistille hihkuen tullessaan: "Ansi, Ansi! Arvaa mitä! Mä löysin sammakon! Kato, miten söpö se on." Niko kiipesi Ansin syliin pitäen sammakkoa kömpelösti kättensä välissä. Hän raotti varovasti kämmeniään, jotta tätikin saisi nähdä sammakon, mutta sammakkopa loikkasikin pois ja katosi nopeasti kuistin alle nurmikkoon.

"Se meni pois," Niko sanoi pettyneenä, "etkä sä edes ehtinyt nähdä sitä." "Ei se mitään," Ansi yritti lohduttaa Nikoa. "Sammakko kuuluu sinne luontoon, se meni vain kotiinsa. Ajattelepa, miltä sinusta tuntuisi, jos joku ottaisi sinut täältä pois. Etkö sinäkin haluaisi heti tilaisuuden tullen palata takaisin?" "No haluaisin. Mutta kun se sammakko oli niin söpö." Niko intti. "No mutta, olethan sinäkin söpö, mutta et sinä silti haluaisi jonkun jättiläisen ottavan sinua mukaansa maskotiksi." "Niko, me mennään puistoon! Tuuksä mukaan?" kuului vanhempien lasten kutsu pihamaalta. "Joo, odottakaa!" huusi Niko pinkaisten juoksuun. Sammakko unohtui saman tien.

Ansi seurasi hieman haikeana katseellaan lasten menoa. Jatan lapset olivat hänelle rakkainta maailmassa – heti Jatan jälkeen – koska sen lähemmäksi omia lapsia Ansi ei pääsisi enää koskaan. Kipu kouraisi Ansin sydäntä, kun hän tunsi sylinsä tyhjyyden Nikon lähdettyä. Muistot tulvivat hyökyaaltona mieleen. Kuvia, tunteita, ääniä, kipua, hajuja. Kuvia valkoisista vaatteista, kiiltävistä veitsistä ja muista instrumenteista. Ääniä, kilinää, kun veitset osuivat yhteen ja hiljaista puheensorinaa. Sterilisointiaineen voimakas haju. Viiltävä kipu. Oman huudon kaiku. Ja sitten kysymys: Miksi? Aina miksi. Kysymys, johon Ansi ei tuntenut löytävänsä vastausta, ei ehkä ikinä.

Ja lopultakin kaikki palasi aina Jonneen. Parikymppisenä Ansi oli aloittanut opintonsa yliopistossa. Jo ensimmäisenä syksynä hän oli tutustunut siellä pari vuotta vanhempaan Jonneen, joka oli Ansista tuntunut unelmien mieheltä. Jonne oli komea, hauska ja kohtelias ja tuntuipa olevan kiinnostunut Ansista. Kurssin pikkujouluissa he tanssivat vain toistensa kanssa ja sen jälkeen Ansi oli varma, että he tanssisivat koko loppuelämänsä vain toistensa kanssa. Illat kuluivat ja muuttuivat yöksi Jonnen ja Ansin jutellessa ja vain ollessa yhdessä. Heillä oli hauskaa.

Muutaman kuukauden kuluttua kevätpuolella Jonne ehdotti, että he muuttaisivat yhteen asumaan. Mikäs siinä, Ansi tuumi, hehän rakastivat toisiaan ja aikoivat joskus naimisiin. Niinpä Ansi pakkasi tavaransa ja siirsi vähäisen omaisuutensa Jonnen isompaan asuntoon. Kumpikin jatkoi opintojaan ja vapaa-aikansa he viettivät yhdessä. Ansi oli onnensa kukkuloilla. Jonne vannoi ikuista rakkautta ja he suunnittelivat juhannushäitä. Itse häät olivat pienet, vain kummankin lähisuku oli paikalla. Jonne oli toivonut niin, eikä Ansikaan kaivannut suurempia juhlia. Pääasia, että hän vihdoin sai Jonnensa.

Syksyllä jatkuivat opinnot ja Ansi nautti elämästään. Ihana aviopuoliso ja mieleinen opiskelupaikka ja koko elämä edessä. Niin ainakin Ansi uskoi, kunnes eräänä yönä kupla särkyi, meni kerralla pirstaleiksi. Jonne tuli kotiin myöhään oltuaan ystävien kanssa oluella, niin hän sanoi. Ansi odotti jännittyneenä miehen kotiin tuloa. Hänellä oli jotain kerrottavaa Jonnelle.

Jonne istahti sohvalle lukemaan päivän postia ja Ansi tuli miehensä viereen kietoen kätensä hellästi tämän ympärille. "Jonne," hän sanoi pienten suudelmien lomasta, joita sirotteli miehensä poskelle. "Jonne, sinusta tulee isä." "Mmmh," Jonne murahti kunnes tajusi, mitä Ansi oli juuri sanonut, "Mitäh? Mitä oikein sanoit?" "Sinusta tulee isä," Ansi toisti hymyillen. Jonne katsoi Ansiin hurjisunut ilme kasvojaan vääristäen. "Mitä oikein tapahtui ehkäisylle?" hän jyrähti.

Pelko hiipi Ansin sydämeen ja hymy jähmettyi hänen kasvoilleen. Eikö Jonne ollutkaan iloinen? Eivät he toki olleet vielä lapsista puhuneet, mutta vahinko oli jo tapahtunut. "Etkö… etkö olekaan iloinen?" hän kysyi arasti. "Iloinen! Nainen, ei tässä lapsia kaivata. Rahareikiä ne vain ovat," Jonne ärisi. He riitelivät asiasta, Ansi toivoen koko sydämestään Jonnen tulevan järkiinsä. Hän pelkäsi, mitä muuten tapahtuisi. Ja tapahtui. Jonne tiputti tiiliskiven Ansin niskaan sanomalla lopulta kylmästi, vailla tunteita: "Hyvä on. Saat viikon aikaa häipyä. Sinut olisin ehkä vielä sietänyt, mutta en lapsia. Et sinä muutenkaan ole milloinkaan ollut muuta kuin väline minulle ja olen jo saanut, mitä halusin. Häivy silmistäni, huora!" Jonne karjaisi ja töytäisi Ansin tieltään.

Ansi putosi lattialle istumaan. Hän oli kauhusta jähmettynyt, eikä aluksi voinut uskoa todeksi, mitä Jonne, hänen lempeä ja rakastava Jonnensa oli sanonut. "Ei, ei, ei se ollut hänen Jonnensa, joka sanoi ne kauheat asiat," kirkui hänen sydämensä. "Halpaan menit, tyttörukka," ilkkuivat hänen turtumuksesta vähitellen toipuvat aivonsa. Kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin, mutta päättäväisesti Ansi nousi pystyyn ja ajatteli, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Jonne vain oli niin järkyttynyt raskaudesta. Ja onhan se ymmärrettävää, kyllä hän siitä toipuu. Toivo nousi jälleen Ansin kömpiessä peittonsa alle jo nukahtaneen Jonnen viereen.

Seuraava viikko kuitenkin todisti Jonnen olleen tosissaan. Hän muutti sohvalle nukkumaan ja muistutti Ansia joka päivä viikon määräajan kulumisesta. Ansi ei edelleenkään jaksanut uskoa Jonnen olevan tosissaan, mutta viikon kuluttua umpeen Jonne pakkasi Ansin vaatteet kassiin, otti avaimen pois ja työnsi ulos ovesta. "Mutta minne minä muka menen? Ei minulla ole paikkaa minne mennä!" Ansi valitti potkiessaan vastaan. "Olisit miettinyt sitä aiemmin. Siksi minä viikon varoitusajan annoin, hyvää hyvyyttäni. Nyt menet ja takaisin ei ole tulemista! Avioeropaperit löytävät sinut kyllä!" Jonne sanoi viileällä äänellä.

Ansi meni Jatan luo, itki aikansa ja alkoi etsiä asuntoa itselleen, kun avioeropaperit tosiaan tulivat. Tuska ei jättänyt Ansia, vaikka ulkoisesti hän näyttikin olevan rauhallisempi. Hän alkoi suunnitella aborttia toivoen, että ilman lasta Jonne ottaisi hänet takaisin. Ja jos hän tosiaan joutuisi elämään ilman Jonnea, olisi helpompi elää ilman lastakin. Tuska raastoi Ansin sisintä, mutta hän vei abortin päätökseen. Hän uskotteli itselleen tehneensä oikean ratkaisun, mutta hänen maailmansa oli aivan sekaisin.

Viikon, kahden kuluttua abortista Ansi käveli Jonnen ovelle. Avioero oli jo voimassa, mutta Ansi toivoi ja halusi yrittää vielä puhua Jonnen kanssa. Hän soitti ovikelloa ja oven tuli avaamaan Ansille aivan vieras mies. "Anteeksi, etsin Jonnea," Ansi sopersi. Mies mittaili häntä kiireestä kantapäähän liikahtamatta, sanomatta sanaakaan. "Kuka siellä on?" kuului Jonnen ääni. "Joku muija, joka etsii sua," mies huikkasi vastaan. Jonne tuli ovelle ja murisi Ansille: "Enkö mä kieltänyt sua tulemasta koskaan takaisin, häh?" "Kielsit, mutta mä vaan haluaisin jutella. Jonne, en mä enää ole raskaana, mä… " Ansi sopersi jotain, mistä Jonne ei saanut selvää, mutta hän arvasi loput. "Sä olet hullu, nainen, jos sä luulet et mä otan sut sen takia takaisin! Mähän sanoin, että mä sain jo susta sen, mitä halusin. Nimittäin perintörahat, jotka sain vain jos olin naimisissa. Nyt mulla on uutta seuraa, etkä sä mahdu tähän perheeseen, vai mitä Mats?" Jonne paiskasi oven kiinni Ansin nenän edestä.

Ansi jäi hölmistyneenä seisomaan rappuun tuijottamaan suljettua ovea. Hölmistys vaihtui kauhistukseksi kaiken yhtäkkiä kirkastuessa hänelle. Kaikki olikin ollut vain suurta juonta! Mats. Jonne oli usein puhunut Matsista, jonka kanssa oli viettänyt aikaa. Mutta Jonne olikin pettänyt häntä Matsin kanssa koko ajan. Ja hankkinut Ansin avulla vain perintönsä. Kuinkahan moni opiskelukaveri tiesi? Ansi tunsi olevansa täydellisesti nöyryytetty ja petetty. Kuin unessa hän lähti rapusta ja onnistui jotenkin löytämään Jatan luo, missä hän vuodatti koko tuskansa Jatalle ja tämän miehelle.

Ansi havahtui muistoistaan tuntiessaan lempeän käden laskeutuvan olalleen. "Ansi, siitä on jo vuosia. Vieläkö muistelet sitä?" Jatta kysyi hellästi nuoremmalta siskoltaan. "Minne se kipu katoaisi. Siellä se on pohjalla ja aina välillä se kumpuaa sieltä pintaan, enkä minä voi sille mitään. Rakastin ihan oikeasti sitä roistoa – ja rakastan kai vieläkin. Ja ihan totta vieläkin kadun sitä aborttia, varsinkin, kun katselen sinun ihania lapsiasi…" Ansin ääni hiljeni kuiskaukseksi. "Ja kun tiedän, etten voi enää koskaan tulla raskaaksi… Enkä tiedä uskallanko milloinkaan enää rakastuakaan…" Yksinäinen kyynel vierähti Ansin poskelle ja Jatta kietoi kätensä siskonsa ympärille.

Siitä kuistilta Jatan mies Arto siskokset löysi palatessaan töistä kotiin. Hän kumartui suutelemaan vaimoaan ja suikkasi suukon tämän siskon otsalle nähdessään Ansin murheellisen ilmeen. Ansi oli syvästi kiitollinen koko siskonsa perheestä. Jatta ja Arto olivat jaksaneet tukea häntä läpi kaiken kivun – ja jaksoivat näköjään vieläkin, monen vuoden jälkeen. Ja ne lapset! Jatan lapset olivat Ansille suunnaton ilo ja he rakastivat tätiään vähintään yhtä paljon kuin täti rakasti heitä. Sisarensa perheen luona Ansilla oli hyvä olla, siellä hän oli paljon enemmän kotonaan kuin omassa pienessä kaksiossaan – tyhjässä kaksiossa, ilman ketään kenen kanssa jakaa arki ja kenestä huolehtia.

Jatta nousi ylös ja seurasi miestään sisälle taloon Ansin jäädessä vielä kuistille katselemaan kaukaisuuteen. "Missä lapset ovat?" Arto kysyi kuistin ovelta. "Menivät puistoon, mutta kyllä heidän pitäisi pian olla tulossa takaisin," Ansi vastasi katsahtaen Artoon. Mistähän tuollaisen löytäisi, hän mietti itsekseen. Miehen, joka rakasti perhettään oikeasti ja huolehti siitä. Ansi hymähti hiljaa. Olisi kai niitä tuolla jossakin, mutta useimmat ovat jo varattuja ja mistä niistä lopuista erottaa ne kunnon miehet Jonnen kaltaisista rotista? Toisaalta Ansi ei edes ollut varma, että kunnollisenkaan miehen rakkaus voisi häntä parantaa. Eihän se muuttaisi kuitenkaan sitä, ettei hän voi milloinkaan saada omia lapsia.

Jatta ilmestyi vuorostaan oviaukkoon kysyäkseen Ansilta jäisikö tämä heille syömään. "Meillä olisi tarjolla karjalanpaistia ja perunamuusia, jälkiruuaksi voit saada jäätelön, jos syöt eturuuan kiltisti," hän yritti houkutella siskoaan ilkikurisesti hymyillen. "Kiitti vaan," Ansi naurahti, "mutta luulenpa, että on ihan aika minun lähteä vähitellen tuonne kotopuoleen. On vielä töitä tehtävänä…" Aivan yhtäkkiä Ansi tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja tunsi tarvetta lähteä. Tiesihän hän aina olevansa tervetullut siskonsa kotiin, mutta se oli Jatan perhe, eikä hän kuitenkaan kuulunut siihen ydinperheeseen.

Hiljakseen Ansi lähti kulkemaan asuntoaan – siksi hän aina mielessään kotiaan nimitti – kohti. Matka ei ollut pitkä, vain muutama kilometri, mutta yleensä hän taittoi sen bussilla. Tälläkertaa tuntui hyvältä vain kävellä. Antaa ajatusten vaeltaa ratojaan. Ilta oli lämmin ja kaunis, eikä Ansi edes huomannut kulkeneensa kotiinsa vievän risteyksen ohi ennenkuin kuuli laulua jostakin melko läheltä. Hän pysähtyi kuuntelemaan. "Aivan kuin enkelikuoro", tuli ensimmäisenä Ansin mieleen. Hän katseli ympärilleen ja huomasi suuren teltan läheisellä urheilukentällä. Musiikki tuntui kuuluvan sieltä, joten Ansi käveli lähemmäsja lähemmäs, kunnes oli aivan teltan suuaukolla. Teltta veti häntä puoleensa kuin magneetti ja hän astui sisälle asti ja istui teltan takaosaan penkin päähän.

Teltan toiseen päähän oli rakennettu lavan tapainen koroke, jolla seisoi ryhmä nuoria laulamassa. Eipä se ollutkaan enkelikuoro, Ansi tuumi, vaan ihan tavallinen nuorten lauluryhmä. Mikä heissä tai heidän laulussaan sitten oli niin erikoista, että enkelit olivat tulleet mieleen ja musiikki edelleen veti häntä puoleensa ja naulasi hänet penkkiin niin ettei hän yksinkertaisesti voinut lähteä pois? Pikkuhiljaa laulun sanat tunkeutuivat Ansin tajuntaan. "Särkyneet sydämet, särkyneet ihmiset, kuka voi parantaa? Kertokaa se! … Tulkaa, tuokaa ne Jeesukselle, tulkaa tuokaa ne Hänelle!" Kyyneleet alkoivat jälleen virrata Ansin poskia pitkin, vaikka hän yritti vihaisesti todistella itselleen, ettei laululla ollut sen kanssa mitään tekemistä, kaikki johtui vain hänen herkästä mielentilastaan.

Laulun loputtua eräs nuorista tuli mikrofonin ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Hetken rukoiltuaan hän kohotti katseensa ja sanoi: "Täällä on joku henkilö, jolle Jumala haluaa sanoa, että Hän voi ja haluaa parantaa kaikki ne haavat, joiden yhä tunnet repivän sydäntäsi riekaleiksi, vaikka aikaa on jo kulunut. Sanot, ettei se kipu mihinkään katoa, mutta Jumala sanoo, että Hän voi ottaa sen pois ja antaa ilon ja riemun tilalle." Ansi katsoi silmät suurina puhujaa. Hän tunsi, ei, hän tiesi, että puhuja tarkoitti sanansa juuri hänelle, mutta mistä tuo tytönheitukka voi tietää hänen tuskastaan? Ja miksi Jumala nyt yhtäkkiä välittäisi, kun ei välittänyt silloinkaan, kun hänen elämänsä tragedia tapahtui?

Jossakin syvällä sisimmässään Ansi kuuli äänen sanovan: "Et sinä koskaan kysynyt välitänkö Minä. Et sinä milloinkaan pysähtynyt kuuntelemaan, mitä Minä olisin sinulle halunnut sanoa. Koko ajan olen sinua rakastanut ja sinua kutsunut ja odottanut, että kuulisit kutsuni. Tule luokseni, minä haluan parantaa sinut." Ansi painoi itkien kasvonsa käsiinsä. Jostakin sieltä itkun lomasta hän parahteli: "Minä tulen! Tulen! Auta minua!" Tyttö, joka oli siellä lavalla puhunut suoraan Ansin sydämeen tuli nyt Ansin luo, laski varovasti kätensä tämän olalle ja sanoi hiljaa: "Hei. Olen Outi. Saanko rukoilla puolestasi?" Ansi kykeni vain nyökkäämään.

Outi alkoi rukoilla ensin hiljaa kielellä, jota Ansi ei ymmärtänyt, ja sitten aivan suomeksi Jumalalta apua juuri niihin kipuihin ja haavaoihin, jotka Ansin sydämessä oli. Ansi oli aivan ihmeissään ja sai viimein soperrettua mieltään askarruttaneen kysymyksen: "Mistä sinä tiedät tuon kaiken?" "Pyhä Henki puhui minulle niistä, jotta voisin auttaa sinua," Outi vastasi hymyillen lempeästi. "Aivan kuin enkelin kasvot", käväisi Ansin mielessä. "Jumala sanoi, että Hän haluaa parantaa minut ja että hän kutsuu minua. Mitä se tarkoittaa ja mitä minun pitää tehdä?" "Jeesus, Jumalan poika kuoli ristillä meidän kaikkien kipujen ja syntien tähden ja siksi me voimme olla niistä vapaat. Jos vain uskot Jeesukseen ja hänen ristinkuolemaansa ja päästät Jeesuksen sydämeesi asumaan, hän puhdistaa sinut kaikesta liasta ja syyllisyydestä ja parantaa haavat," Outi selitti.

Ansi oli hetken toiveikkaan näköinen, mutta painoi sitten päänsä alas häpeissään ja kuiskasi: "Uskon minä… mutta minä olen tehnyt jotain kamalaa. Minä… olen…murhaaja! Minä murhasin oman lapseni, kun tein abortin, eikä sitä kai Jeesuskaan voi antaa anteeksi, kun en itsekään voi!" Jälleen hän alkoi itkeä, mutta Outi rutisti häntä hartioista ja sanoi lujasti: "Kyllä voi! Jeesus antaa senkin anteeksi ja siksi myön sinun tulee antaa itsellesi anteeksi. Jeesus antaa aivan kaikki synnit anteeksi, kun niitä katuu. Tahdotko antaa Jeesuksen antaa syntisi anteeksi ja parantaa haavasi?" "Ei tässä mitään menetettävääkään ole. Kyllä, kyllä haluan! Jos Jeesus voi vapauttaa minut tästä taakasta ja kivusta, hän saa minusta kyllä uskollisen kannattajan!" Ansi huudahti.

Outi alkoi jälleen rukoilla ja hänen kehotuksestaan Ansi sitten rukoili itsekin: "Jeesus, minä uskon, että olet Jumalan poika ja kuolit ristillä. Anna anteeksi se hirveä synti, jonka olen tehnyt… ja kaikki ne pienemmätkin. Anna minun haavojeni parantua. Jeesus, minä tulen luoksesi. Tule minun sydämeeni." Ansi tunsi ihmeellisen rauhan ja lämmön vuotavan päästä varpaisiin. Jälleen kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, mutt tällä kertaa ne olivat ilon kyyneleitä. Ansi tunsi olonsa kevyeksi, taakka oli nostettu hänen harteiltaan pois. Hän alkoi nauraa ääneen. Hän nauroi ääneen koko matkan kotiin.

Jos Ansi luuli, että kaikki tuska oli kerralla poispyyhkäisty, hän erehtyi. Vaikka parantuminen olikin alkanut, ei se tapahtunut silmänräpäyksessä. Ansi ei tosin enää tuntenut syyllisyyttä, eikä katkeruuttakaan Jonnea kohtaan, mutta tilalla oli syvä suru menetetystä ja tietoisuudesta, että lasta hän ei silti voisi milloinkaan saada. Lapsettomuus seuraisi häntä, vaikka sen aiheuttanut synti olikin jo anteeksiannettu. Kuitenkin iloa Ansin elämään toi usko Jeesukseen. Hän alkoi käydä seurakunnan tilaisuuksissa ja kotiryhmässä, missä hän sai paljon uusia ystäviä. Tulivatpa Jatta ja Artokin lasten kanssa toisinaan mukaan nähtyään, mitä Jeesus oli Ansille tehnyt.

Kotiryhmässä Ansi ystävystyi myös Petrin kanssa. Aluksi Ansi oli hyvin varovainen, eikä halunnut päästää ketään liian lähelle. Hän muisti vielä liian hyvin, miten oli käynyt edellisellä kerralla, kun hän oli rakastunut.Väistämättä Petri kuitenkin valloitti Ansin hienotunteisuudellaan, lempeydellään, aitoudellaan ja rakkaudellaan. Petri kunnioitti Ansin tarvetta pitää etäisyyttä ja antoi ystävyyttään vain sen verran kuin näki Ansin pystyvän sitä ottamaan vastaan. Ansi tiesi: hän oli rakastumassa jälleen päätä pahkaa ja hän pelkäsi sitä. Mutta vähitellen hän alkoi huomata muutoksen. Jumala paransi, poisti pelon. Hän huomasi voivansa luottaa ja osaavansa rakastaa. Samalla hän antoi Petrille luvan rakastaa häntä.

Petrin rakkaus ja hyväksyntä oli Ansille ikäänkuin sinetti Jumalan parannustyölle. Ansi huomasi ja uskoi jälleen olevansa arvokas ja rakastettava – vaikkei voisikaan saada lapsia. "Mehän voidaan vaikka adoptoida lapsia, jos sinä niin haluat," Petri sanoi kosiessaan, kun Ansi oli jälleen epäillyt haluaako Petri sittenkään naista, joka ei voi saada lapsia. Ja niin Ansi oli jälleen morsian. Valkoisiin pukeutunut, puhtaaksi pesty. Petri talutti ylpeänä kauniin Ansinsa alttarille kirkossa, joka tällä kertaa oli lähes tupaten täynnä ystäviä ja sukulaisia iloitsemassa yhdessä nuorenparin kanssa.

Lähes tarkalleen vuoden kuluttua häistä Ansi ja Petri nousivat käsikädessä Jatan ja Arton kuistin portaita. He katsahtivat toisiinsa salaperäisesti ja seisahtuivaat juhlallisesti Jatan yhteen kokoontuneen perheen eteen. "No, kertokaa jo!" Jatta äännähti kärsimättömänä. Arto ja lapsetkin katsoivat odottavasti kuistille ilmestynyttä salaperäisen näköistä paria. "Meillä on uutinen," Ansi aloitti, "me saadaan vauva puolen vuoden kuluttua. Eikä mikään adoptiovauva, vaan minä olen raskaana!" hän kiljui ja kiepsahti sisarensa kaulaan. "Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!" Jatta kiljui takaisin ja he alkoivat tanssia polkkaa kuistilla lastenkin hihkuessa: "Vauva, vauva! Ansi saa vauvan!" Arto nousi halaamaan Petriä ja henkäisi: "Tämähän on ihan oikea ihme! Jumala on todentotta suuri ja ihmeellinen!"

Marilka '99

Author's note

En tainnut vielä tässä vaiheessa odottaa esikoistani. Istuin mökillä riippumatossa ja katselin Juhan siskonlasten touhuja ja kuinka he välillä kävivät halaamassa äitiään. Ja tunsin suurta kaipausta saada oma lapsi, joka kiertää pienet kätensä kaulani ympärille. Lapsettomuus ei kuitenkaan ollut syy siihen, ettei sitä lasta meillä vielä ollut, syyt olivat puhtaasti praktiset. Tämän tarinan tyhjä syli oli kuitenkin myös minun tyhjä sylini sillä hetkellä. Aivan yhtä tuskaiset ovat joskus järjen syyt siihen, ettei lasta vielä ole kuin fyysisetkin syyt. Vähän reilun vuoden kuluttua tämän kirjoittamisesta minullakin oli vauva sylissäni.