Kesä oli ollut helteinen ja kuiva. Kuivempi kuin vuosikymmeniin. Janina käveli keltaiseksi palaneella nurmella miettien edellisen viikon tapahtumia. Ja tunsi sydämensä yhtä palaneeksi kuin nurmi hänen jalkojensa alla.
Janina oli viettämässä kesälomansa viimeistä viikkoa ystävänsä Katriinan mökillä. Edellisenä lauantaina naiset olivat pyöräilleet muutaman kilometrin päähän latotansseihin. Janina ei ollut koskaan ennen ollut latotansseissa. Disko oli nuoruudesta tuttu paikka kyllä, mutta ladossa ei ollut ennen tullut tanssittua. Vähän siis jännitti, miten se jenkka ja polkka siellä luonnistuisi.
Ilta alkoi vähän jo hämärtää, kun Janina ja Katriina saapuivat paikalle. Ladossa olivat tanssit jo käynnissä. Naiset jäivät oven pieleen seisomaan ja katselemaan ympärilleen. Kuten tavallista, miehiä oli paljon vähemmän kuin naisia, joten he eivät olleet suinkaan ainoat seinänvierustoja koristavat naiset. Janina huokaisi. Tanssiminen oli mukavaa, mutta näissä lajeissa siihen tarvittiin kavaljeeri.
Janina huokaili kuitenkin turhaan. Hän oli kaunis nainen. Solakka vartalo, jota täydensi kesän ulkoiluissa kauniiksi ruskettunut iho. Kasvot eivät ehkä olleet missiainesta, eivät sirot, mutta kokonaisuus oli yhtä kaikki vaikuttava. Kasvoja reunusti tummanruskea vähän kiharanpuoleinen lyhyeksi leikattu tukka. Ei siis kestänyt kauan, kun jo hänet huomattiin.
Janinakin huomasi miehen. Pitkän ja tummatukkaisen, jolla oli syvät silmät. Sellaiset, joiden katse oli melkein liian intensiivinen. Ja kun nuo silmät katsoivat Janinaan, hän tunsi olevansa miehelle ainoa maailmassa. Luultavasti jokainen nainen tunsi, ajatteli Janina jälkeenpäin katkerasti.
Mies tuli hakemaan Janinaa tanssiin. Kauniiseen kesäillan valssiin. Mies esittäytyi Artoksi samalla kun pyöritteli Janinaa käsivarsillaan höyhenen keveästi. He tanssivat, kunnes eivät jaksaneet tanssia enempää. Arto tarjosi Janinalle tauolla juotavaa ja ohjasi hänet himmeästi kuutamossa kimmeltävälle pihamaalle. Käsi jäi käteen ja he kävelivät tovin, kunnes Janina halusi palata takaisin. Häntä pelotti se tunteiden kirjo, jonka mies hänen lähellään sai aikaan.
Katriinakin oli löytänyt kavaljeerin, Janina totesi sisälle palattuaan. Eikä Katriina tuntunut ujostelevat lainkaan siinä määri kuin Janina. Janinan ja Arton vielä seistessä oven raossa, tuli Katriina kysymään Janinalta, olisiko ok, jos hän lähtisi kavaljeerinsa mukaan, aamulla nähdään. Mikäs siinä, Janina mietti, ehkäpä Arto saattaa hänet kotiin.
Mutta kotiin – tai Katriinan mökille – Janinalla ei vielä ollut kiire. Ilta oli kuitenkin vielä nuori ja Artosta vielä paljon opittavaa. Janina halusi kuulla kaiken. Ja tuntea kaiken. He tanssivat vielä, Arto tiukensi otettaan Janinan vyötäröstä. Janina ei tiennyt minne olisi katsonut, niin voimakas oli Arton katse, kun hän ihaillen Janinaa katseli heidän tanssiessaan. Niinpä Janina antoi päänsä painua, kunnes otsa kosketti Arton poskea ja hän tunsi miehen hengityksen ohimollaan. Siinä oli niin hyvä olla.
Lopulta oli aika lähteä kuitenkin kotimatkalle. Arto lupautui saattamaan kuin herrasmies ainakin ja he kävelivät hiljaksiin, vuorotellen Janinan pyörää taluttaen. Matka ei ollut kovin pitkä – Janinan mielestä ei läheskään riittävän pitkä. Mökki tuli näkyviin mutkan takaa ja tuli aika sanoa hyvästit. Arto asetti pyörän nojaamaan aitaa vasten ja tarttui Janinaa vyötäisiltä vetäen tämän itseään vasten. Janina antautui syleilyyn sydän pamppaillen. Suu löysi toisen ja suudelma tuntui lämpimältä ja mukavalta. Vähitellen he vetäytyivät erilleen, miettien, mitä toinen mahtoi ajatella. Lopulta he sanoivat toisilleen hyvää yötä ja Janina lähti taluttamaan pyöräänsä kohti mökkiä. Arto katsoi vielä kerran hänen peräänsä kunnes suuntasi kotiinsa.
Mökki oli tyhjä Janinan palatessa, vaikka kello oli jo paljon. Hän laittautui nukkumaan ja näki unta Artosta. Aamu koitti aivan liian pian ja aivan liian meluisana Katriinan palatessa mökille yöllisiltä seikkailuiltaan. Hän oli lähtenyt Tapioksi esittäytyneen kavaljeerinsa kanssa tämän mökille ja viettänyt siellä villin yön, josta Janina sai kuulla kaiken, myös sen mitä ei olisi halunnut.
Janinaa kiinnosti enemmän tulevaisuus. Katriina kuitenkin vain nauroi, kun Janina kyseli, milloin he Tapion kanssa aikoivat taas tavata. Eihän heidän tarvitse enää tavata! oli Katriinan mielipide. Miksi pitäisi? Heillä oli hauska yö, mutta kummallakin oma elämä muualla. Ei siinä sen kummempaa.
Silloin Janina muisti, ettei hänelläkään ollut Arton puhelinnumeroa edes, saati kotiosoitetta. Eikä hän oikeastaan tiennyt Arton sukunimeäkään, kun tarkemmin ajatteli. Eikä Arto hänen. Eivätkä hekään olleet sopineet tapaamista myöhemmin. Ilta oli ollut liian täynnä kihelmöiviä tunteita, tuollaiset seikat olivat unohtuneet kokonaan. Mutta tiesihän Arto sentään, missä Janina majaili, sieltä hän hänet etsisi, Janina oli varma.
Koko päivän Janina muisteli edellistä yötä. Koko päivän hän kelasi uudestaan ja uudestaan jokaisen kosketuksen, jokaisen sanan, jonka Arto oli sanonut. Siinä oli jotain, hän oli varma. Ei sellaista voi tapahtua, ei sellaista voi tehdä ja sanoa, ilman, että sillä on merkitystä! Janina oli varma, että heillä oli jotain erityistä ja että Arto vielä tulisi, illalla viimeistään ja he voisivat jatka siitä mihin olivat jääneet.
Mutta Arto ei tullut sinä iltana. Janina meni pettyneenä nukkumaan, yhä Artosta uneksien ja jälleen varmana, että huomenna sitten. Mutta ei Arto tullut seuraavanakaan päivänä. Jälleen Janina meni pettyneenä nukkumaan, mutta varmana, että huomenna. Arto oli varmasti vain kiireinen.
Seuraavana päivänä Katriina ja Janina lähtivät kylälle kauppaan. Ja aivan sattumalta he siellä kohtasivat Arton. Janina meni hymyillen tervehtimään ja Artokin hymyili hänelle. Janinan sydän hypähti iloisesti. Vain muutaman kohteliaan sanan jälkeen Arto kuitenkin lähti, johonkin epämääräiseen kiireeseen vedoten. Janina jäi hölmistyneenä seisomaan paikalleen ja katsomaan miehen perään.
Katriina ajatteli piristää ystävänsä mieltä viemällä hänet paikalliseen lounaspaikkaan syömään. He istuivat lounaansa ääressä, Katriina yrittäen puhetulvallaan saada Janinaa ajattelemaan jotain aivan muuta. Vähän turhaan. Ja silloin astui kuppilaan myös Arto. Arto katsoi suoraan Janinaan hetken, mutta edes päätään hän ei nyökäyttänyt, vaan paineli suoraan ohi baaritiskille.
Loukkaantuneena Janina seurasi perässä – Katriinan vastusteluista huolimatta. Janina istui viereiselle jakkaralle ja kysäisi Artolta, eikö tämä haluaisi tulla Katriinan mökille iltaa viettämään. Arto katsoi Janinaa tavalla, joka sai tämän sydämen lähes pysähtymään. Katse oli etäinen ja välinpitämätön. Arto tokaisi ykskantaan, että ei kiitos, on parempaakin tekemistä, ja käänsi sitten katseensa pois.
Janinan suu loksahti auki. Missä oli se läheisyys ja lämpö? Vieläkin hän saattoi tuntea Arton huulet huulillaan, miten tämä voi sanoa noin? Eikö se merkinnyt mitään, se mitä heillä oli muutama ilta aiemmin? Katriina kävi hakemassa ystävänsä takaisin pöytään, mutta Janina ei saanut enää palaakaan alas.
Kuin sumussa Janina seurasi Katriinaa takaisin mökille. Yö Arton kanssa kummitteli mielessä, mutta kaikki Janinan haaveet mistään syvemmästä olivat kerta heitolla romahtaneet ja särkyneet pieniksi sirpaleiksi. Katriina näki ystävänsä tuskan ja sääli tätä, mutta ei voinut olla muistuttamatta, mitä oli sanonut hauskasta yhdestä yöstä.
Janina istahti pistelevälle palaneelle nurmikolle puun juurelle tätä paluumatkaa muistellen. Vasta silloin hän oli ymmärtänyt, miten paljon hän oli luottanut Artoon. Miten paljon oli antanut merkitystä kosketuksille ja sanoille, vaikkei edes tuntenut miestä.
Mutta kun Janinan maailmassa ei ollut yhden illan tai yön juttuja. Ei voinut olla. Ne eivät olleet mahdollisia. Janinan maailmassa jos kaksi ihmistä tuntee vetoa toisiinsa yhtenä yönä, heidän täytyy tuntea vetoa toisiinsa myös päivän valossa. Muu ei ollut mahdollista. Ja siksi jäikin vain kysymys siitä, miksi Arto oikeastaan oli häntä hellinyt niin kuin oli, jos ei kuitenkaan ollut halunnut sen enempää. Janina ei löytänyt siihen vastausta. Oli vain auringon polttama maa.
Marilka ’06
Author's note
Meillä on työpaikalla bileitä noin 3-4 kertaa vuodessa. Viihdyn niissä vaihtelevasti, mutta yleensä kuitenkin sen verran pitkään, että se "tavallinen bilekansa" alkaa jo olla ihan kondiksessa. Joka kerta samat heput löytävät toistensa seuraan - tai jotkut kenen tahansa halukkaan seuraan. En tiedä, mitä sitten tapahtuu vai tapahtuuko mitään, mutta näitä seuraillessani olen välillä miettinyt, miten kykenemätön olisin mihinkään merkityksettömään suhteeseen vaikka olisin kuinka sinkkukin. Näistä mietteistä sai tämä tarina alkunsa erään kesäjuhlan jälkimainingeissa.
Nimensä ja lähtölaukauksensa tarina sai katsellessani auringon kulottamaa takapihaamme näissä mietteissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti