Yksin ja uhattuna

Marlene oikeastaan viihtyi hyvin yksin. Hänellä oli ystäviä koulusta ja hän vietti paljon aikaa heidän kanssaan, mutta toisinaan hän vain halusi olla yksin ajatustensa kanssa. Eihän siinä mitään ihmeellistä ollut kenenkään mielestä. Kukapa ei toisinaan tahtoisi pohdiskella kaikessa rauhassa? Marlene sai siis olla omissa oloissaan aivan rauhassa. Useimmiten hän kiipesi läheisen kukkulan laelle istuskelemaan tuntikausiksi. Laelta hän saattoi katsella maailmaa, mutta maailma ei nähnyt häntä. Se oli hyvä paikka olla yksin. Toisinaan hän kuitenkin olisi toivonut, että joku olisi välittänyt ja tullut häntä etsimään. Että joku olisi löytänyt hänet. Mutta kukaan ei tullut, sillä siihen oltiin niin tottuneita, että Marlene vain katosi joksikin aikaa ja tuli sitten takaisin. Kukaan ei halunnut häiritä häntä, vaikka moni tiesikin, mistä hänet löytäisi. Siitä Marlene oli pitänyt huolen.

Toisinaan Marlene tunsi olevansa erilainen kuin muut. Hänellä oli erilaisia ajatuksia ja monesti hän jäi niiden kanssa yksin. Monta kertaa niin kävi ystävien kanssa jutellessa. Kaikilla oli hauskaa, Marlenella muiden mukana. He laskivat leikkiä ja nauroivat yhdessä. Marlenekin kertoi juttuja, kunnes jotain tapahtui. Ehkä toiset eivät ymmärtäneet hänen vitsiään tai eivät vain nauraneetkaan sille. Tai ehkä Marlene ei ymmärtänyt, mikä jossakin vitsissä oli hauskaa. Yhtäkkiä vain hän tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja vetäytyi kuoreensa, sivustakatsojaksi. Ei hän minnekään lähtenyt, hän ei vain enää osallistunut. Hän ei enää ollut osa joukkoa, vaan tarkkailija, joukon ulkopuolella. Hän tunsi olevansa yksin, ystävienkin keskellä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haitannut häntä. Ei hän oikeastaan kaivannut ketään yksinäisyyteensä. Siellä oli tavallaan hyvä olla, turvassa muurin sisäpuolella. Toisten kummastuneet katseet, jotka Marlene herkästi tulkitsi ivaksi, eivät yltäneet muurin sisäpuolelle, vaan törmäsivät suojavarustuksiin. Ne törmäsivät Marlenen vankkaan ajatukseen, ettei se lopultakaan ollut hän, joka oli outo, vaan ne muut. Hän vain oli jotenkin muita syvällisempi.

Kukkulan laella Marlene sai pohtia näitä asioita, omaa itseään aivan rauhassa. Hän tutkiskeli itseään, mietti millainen hän on ja miksi hän on. Joskus hän mietti miltä tuntuisi hypätä kukkulan jyrkänteen yli ja joskus hän seisoikin jyrkänteeen reunalla katsellen ihastuksissaan äkkijyrkkää pudotusta. Kuitenkin hän aina perääntyi lopulta kauhistuneena omaa ajatustaan. Ei hän oikeastaan halunnut kuolla, hän vain halusi tietää, miltä se tuntuisi ja perääntyi aina, kun kuoleman lopullisuus iski tajuntaan. Toisinaan Marlene mietti, miltä tuntuisi osata lentää kuin lintu. Hän halusi lentää kauas, nähdä maailmaa. Hän halusi lentää korkealle, tuntea ilmavirran siipien alla. Joskus hän melkein uskoi oppivansa, jos oikein kovasti harjoittelisi. Silloin hän ainakin olisi parempi kuin ystävänsä, joiden hän ei oikeastaan aina uskonut olevan hänen ystäviään.

Taivas oli kirkas ja pilvetön ja aurinko paistoi oranssisena juuri taivaan rannan yläpuolella sinä iltana kun se ensimmäisen kerran tapahtui. Se paha, joka alkoi vainota Marlenea siitä lähtien. Hän oli jälleen kiivennyt kukkulalle istuskelemaan. Hän katseli rauhassa lintuja, jotka etsivät kuumeisesti syötävää poikasilleen. Hän kuunteli tuulen huminaa puiden latvoissa ja tunsi sen lempeän kosketuksen poskellaan. Yhtäkkiä yksi linnuista alkoi puhua hänelle. "Hei, Marlene. Sinähän halusit oppia lentämään. Tule, niin minä opetan sinua," lintu kuului sanovan. Marlene ravisti päätään ja yritti etsiä puhujaa. "Tule, Marlene, kyllä sinä voit lentää," lintu jatkoi. Marlenesta tuntui kuin hyökyaalto olisi kulkenut hänen lävitseen. "Marlene, sitten sinä olet yhtä hyvä kuin muutkin. Et sinä ole mitään, jos et opettele lentämään." Marlene totteli ja nousi ylös. Hän levitti kätensä linnun ohjeiden mukaan ja alkoi räpytellä. Hän tunsi, kuinka siivet alkoivat kasvaa hänen käsivarsistaan. Hän ajatteli voivansa todella lentää. Hän nousi ilmaan ja kiisi kohti kotia, näyttämään muille, että hänellä on siivet ja hän osaa lentää.

Katsellessaan metsään hän näki varjojen vilahtelevan puiden lomassa. Marlene terästi katsettaan ja näki miesten liikkuvan hiljaa puiden takana. Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan ja kuuli pistoolin varmistimen naksahduksen. Hän alkoi juosta. Hän unohti siivet ja juoksi minkä jaloistaan pääsi. Sydän pamppaillen hän ryntäsi kotiovesta sisään ja samantien huoneeseensa lukiten oven perässään. "Marlene!" äiti tuli koputtelemaan tyttärensä ovea. "Marlene! Avaa!" "Menkää pois! Mä en oo tehny mitään pahaa! Älkää ampuko mua! Menkää pois!" "Marlene, äiti täällä, avaa nyt ovi, ole kiltti. Mikä sinua oikein vaivaa, Marlene? Mikä hätänä?" äiti huolestui Marlenen kummallisista puheista. "Äiti? Mistä mä voin tietää, että sä oot äiti, etkä yksi niistä?" Marlene kysyi. "Marlene rakas! Yksi kenestä?" äiti hätääntyi todella ja alkoi itkeä hiljaa. "Tule katsomaan Marlene, minä se olen. Avaa ovi ja katso," hän yritti suostutella tyttöä. Marlene mietti hetken ja meni sitten ovelle. Hän raotti sitä varovasti kurkisti toiselle puolelle. Äiti tarttui oveen ja kiskaisi sen auki. Siinä samassa Marlene ponnahti taaksepäin mutta äiti seurasi perässä ja tarttui tiukasti tytön käsivarsista kiinni. Hän puristi Marlenen rintaansa vasten ja alkoi laulaa hiljaa itkuisella äänellä kehtolaulua, jolla hän oli nukuttanut Marlenen tämän ollessa vielä pieni lapsi. Vähitellen tyttö tyyntyi äidin sylissä ja alkoi itkeä.

"Marlene, kerro, mikä sinut on pelottanut noin," äiti pyysi. "Ne, ne, ne miehet. Ne oli metsässä ja, ja, ja ne uhkas mua pyssyillä, mä näin ja mä kuulin ne. Ne meinas a-a-ampua mut!" Marlene selitti nyyhkytystensä lomasta. "Ketkä ne?" "No ne miehet. Emmä tiedä. Jotain pyssymiehiä ne oli. Mut ne on mun perässä. Mä en oo enää missään turvassa!" "Tässä sinä olet turvassa. Tässä minun sylissäni. Ja tässä omassa sängyssäsi," äiti yritti lohduttaa neuvottomana tyttärensä pelon edessä. Hän oli varma, ettei mitään pyssymiehiä ollut ja ihmetteli, mistä tyttö oli voinut saada sellaista päähänsä. Mutta se oli selvä, että joku oli säikäyttänyt hänet pahan kerran. "Mun täytyy katsoa, ettei ne ole ikkunan takana," Marlene sanoi ja nousi seisomaan. Hän asettui ikkunan viereen seinää vasten ja raotti suljettua verhoa juuri niin paljon, että näki koko pihan. "Joo, ei siellä nyt ketään ole. Mutta varmasti ne on aamulla taas jossain mua odottamassa. Mutta nyt mä meen nukkumaan. Mua väsyttää," Marlene sanoi ja meni pesemään hampaitaan.

Sängyssä hän kuitenkin pyöriskeli pitkän aikaa, ennenkuin viimein nukahti. Aamulla hän heräsi väsyneenä kellonsa soittoon, mutta ei noussut ylös sängystä. Äiti tuli katsomaan, miksei häntä näkynyt aamupalalla. "Mä en voi mennä kouluun, kun ne miehet on mun perässä!" Marlene sanoi pelokas katse silmissään. "Jos mä veisin sut kouluun ja hakisin. Auttaisiko se? Koulussa olisit kyllä varmasti turvassa," äiti yritti. "Okei, mut haet sit kans. Mä en haluu mennä yksin, kun mä pelkään. Ja äiti, voisiksä ottaa noi otukset pois tuolta pöydän alta?" Marlene pyysi. "Mitkä otukset?" äiti kauhistui ja yritti nähdä jotain outoa pöydän alla. "No noi mustat pienet otukset, jotka ryömii tuolla, ota ne pois." "Miten, kun en mä näe niitä?" "No, lakase vaikka. Mä en ennen nouse sängystä." Äiti haki tottelevaisesti harjan ja lakaisi pöydän alta, vaikka ei mitään nähnytkään. Riitti kuitenkin, että tytär oli tyytyväinen.

Koulun pihalla Marlene kulki varovaisesti, kurkaten jokaisen nurkan taakse ennen kääntymistä. Hän vilkuili ympärilleen jatkuvasti ja vältteli ystäviensä seuraa. Toiset katselivat häntä ihmeissään. Kyllähän Marlene aina oli ollut syrjäänvetäytyvä ja toisinaan oli koulussakin mieluummin yksin, mutta mikä oli tuo pälyilevä katse? Marlene uskoi vakaasti ystäviensä olevan iloisia siitä, että pyssymiehet olivat vihdoinkin hänen perässään. Hän uskoi ystäviensä toivovan, että miehet ampuisivat hänet mahdollisimman pian, että he pääsisivät hänestä lopullisesti. Hän katsoi epäluuloisesti, kun Jenny lähestyi häntä ja kysyi, "Marsu, mikä sulla oikeen on, kun et sä tuu meidän kanssa? Ja miks sä katot mua tolleen kummasti?" "Ihan kun sä et tietäis! Kyllä mä tiedän, mitä te haudotte mielessänne. Te vaan haluutte päästä musta eroon. Sitä paitsi mä tiedän senkin, että te ootte kateellisia mulle, kun mä osaan lentää, jos mä tahdon." "Okei, Marsu, kyl me annetaan sun olla rauhassa, jos sä haluut. Oisit sä voinu vaan sanoo sen. Ja mitä ihmettä sä oikeen höpötät lentämisestä? Joskus mä en ihan tajuu sua," Jenny puisteli päätään ja lähti pois.

Marlene kulki muiden perässä luokkaan kellon soidessa. Hän istui pulpettiinsa ja kaivoi kirjat esiin. Hän istui takarivissä, joten hän saattoi hyvin piiloutua toisten selän taakse ja olla vain hiljaa koko tunnin ja seurata opettajan jokaista liikettä. Koskaan ei oikeastaan voinut tietää, mitkä opettajan aikeet olivat. Marlene oli varma, että opettajakin kuului hänen vainoajiinsa, mutta koska äiti oli sanonut, että hän olisi turvessa koulussa, hän ei paennut. Pian hänen pelkonsa osoittautuikin oikeaksi. Opettaja kurkki luokan takaosaan ja kysyi vaativalla äänellä: "Marlene, missä sinä oikein piileksit. Voisitko vastata äskeiseen kysymykseeni?" "Etsi minut! Et sinä löydä minua! Kysymykset ovat sitä varten, että niitä kysytään. Ei sitä varten, että niihin vastataan!" Marlene vastasi.

Opettaja lähestyi hänen pulpettiaan. Kauhistunut ilme levisi Marlenen kasvoille. Hänet oli löydetty! Opettaja tuli häntä kohti, hänet oli löydetty! Pakoon! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta opettaja sai hänet kiinni. Marlene yritti kaikin voimin rimpuilla irti ja opettaja alkoi jo suuttua. "Nyt kunnolla, lopeta se rimpuileminen. Mikä kumma sinulla oikein on?" "Lintsillä mä kävin Ihmeessä ja Kummassa, mutta sitä ei enää ole siellä, vaan nyt siellä on sellainen hiputin tilalla, jossa näkee nukkeja," Marlene sanoi mietteliäänä ja lopetti rimpuilemisen. "Mun käsivartta sattuu," hän valitti. "Anteeksi," opettaja sanoi katuvana ja päästi Marlenesta irti. Siinä samassa tämä syöksyi ovesta ulos ja juoksi käytäviä pitkin kohti terveydenhoitajan huonetta. Terveydenhoitaja oli ystävä, hän oli auttanut ennenkin, silloin kun hänellä nyrjähti nilkka.

Marlene koputti terveydenhoitajan oveen ja tämä kutsui hänet sisään. "Hei, Marlene," hän sanoi ystävällisesti hymyillen, "miten minä voin sinua auttaa tänään?" Marlene oli riemuissaan. Hän oli ollut oikeassa terkkarin suhteen. Tämä ymmärtäisi ja auttaisi. "No kun sellaiset miehet on mun perässä ja niillä on liittolaisia täällä meidän koulussa ja Rantanen on yks niistä ja äsken kun mä yritin päästä pakoon, se otti musta kiinni ja asensi mun käsivarteen radiolähettimen, jolla ne miehet löytää mut. Se pitää saada pois! Sun täytyy auttaa mua!" Marlene itki anovasti. Terveydenhoitaja katsoi Marlenea kauhuissaan ja mietti mielessään, mikä Marlenella oikein oli. "Missä se lähetin on?" hän kysyi. "Tässä, eksäkään nää? Mun pitää päästä pois, säkään et nää!" Marlene ryntäsi pystyyn. "Näen minä, Marlene, rauhoitu. Näen minä ja autan. Istuha nyt alas, niin jutellaan vähän. Kerro minulle mistä tämä alkoi, että sinua jahdataan," terveydenhoitaja pyysi.

"No se alkoi, kun mä olin tuolla kukkulalla. Siellä oli tosi kaunista ja aurinko paistoi ja kuu paistoi myös. Ja mä aloin lentää, kun mulle kasvoi siivet, kun yksi lintu opetti mua. Ja mä lensin kotiin päin, kun mä huomasin ne siellä metsässä. Ja sitten mä juoksin. Mä juoksin pimeää tunnelia pitkin. Kuu ja aurinko olivat sen tunnelin ulkopuolella ja niiden valo kajastui tunnelin päässä. Ne miehet joutui ryömimään, mutta minä juoksin vain. Tunneli päättyy puron rantaan. Pieni puro solisee kivien päältä aurinko kimmeltelee sen pinnalla. Pieni pupu loikkii juomaan. Kaunista!" Marlene jäi silmät kiinni ihailemaan maisemaa. Terveydenhoitaja tunsi, että Marlene oli saatava hoitoon ja mietti miten se parhaiten tapahtuisi. "Marlene," hän herätti tytön, "Kuule, se sinun radiolähetin, vieläkö se on kädessä?" Marlene katsoi käsivarttaan: "On, siinä se on. Se pitää saada pois." "Niin pitää. Mutta minä en sitä pysty tekemään. Minun pitää soittaa äidillesi, niin äiti vie sinut sairaalaan. Sopiiko?" "Mun isä oli sairaalassa joskus, kun sillä oli alkoholiongelma."

Terveydenhoitaja soitti Marlenen äidille, joka tuli itkien hakemaan tytärtään. "Mä tiesin että sillä oli jotain vinossa. Mut mä en uskonut. Mä tiesin sen! Se johtuu sen isästä. Sen isälläkin on jotain vinossa," äiti hoki. Terveydenhoitaja yritti rauhoittaa äitiä ja tarjoutui tulemaan mukaan saattamaan. "Joo, ja voisitsä ajaa, mä en pysty!" äiti itki. Kaikki kolme pakkautuivat autoon ja ajoivat mielisairaalan päivystykseen. Marlene oli ainoa, joka nautti matkasta. Hän oli pakomatkalla. Hän oli pääsemässä turvaan. Sairaala oli turva. Isäkin oli ollut siellä turvassa, vaikka isääkin oli ajettu takaa.

* * * *

Marlene pääsi sairaalasta kolmen kuukauden kuluttua. Seuraavana kesänä oli jälleen kuulas ilta ja oranssi auringonpaiste. Marlene oli jälleen kivunnut kukkulan laelle ajattelemaan, kuten niin monesti ennenkin. Hän näki linnun, jonka uskoi puhuneen hänelle silloin edellisenä syksynä. Hän kysyi linnulta, voisiko tämä opettaa hänet uudelleen lentämään. "Voinhan toki," lintu vastasi, "Mutta tällä kertaa sinun on otettava vauhtia ja hypättävä tyhjän päälle, koska ei tuule. Sinun pitää saada ilmaa siipiesi alle." Marlene nousi seisomaan ja alkoi räpytellä käsiään ja tunsi jälleen sippien kansvavan. Hän otti vauhtia ja hyppäsi jyrkänteen laidan yli. Hetken hän tunsi ilman siipiensä alla ja ehti ajatella, "Minä todella lennän!" ennenkuin kylmä kallio tuli vastaan ja murskasi hänet.

Marilka '98

Author's note

Minä olen aina viihtynyt yksin. Mutta en ole yrittänyt lentää, enkä ole nähnyt otuksia kotona nurkissa. Sen sijaan opiskelujeni psykiatria-jaksolla olin todistamassa erästä potilastilannetta, jossa potilas oli psykoosissa ja näki mustia olentoja, jotka tulivat pistorasiasta ja vaanivat sängyn alla ym. Tilanne tuntui minusta aika pelottavalta, joten purin sen tarinaksi. Useimmista tarinoistani poikkeavaa tässä on se, ettei loppu olekaan onnellinen. Olen yleensä onnellisten loppujen ihminen. Mutta ilmeisesti tuo psykoosi tuntui niin hurjalta, ettei sille voinut olla onnellista loppua (vaikka tiedänkin voivan olla).