Pupun korvat

"Hei, nynny, kato: pöööö!" "Hei, pallopää, onks kukaan koskaan koittanu keilata sulla?" "Uskis, uskis, uskis kasvoi puskis!" Pilkkasanat kaikuivat luokassa naurunremahdusten siivittäminä. Jennin korvissa soi. Hän taisteli itko kurkussa kyyneliä vastaan ja yritti olla katsomatta pilkkaajiaan. Miksei Kyra ollut tänään koulussa, hän ei antaisi tämän tapahtua. "Jenni-penni kato tänne. Haha, sä näytät ihan apinalta!"

Joukko poikia kävi Jennin pulpetin ja repun kimppuun. Yksi alkoi tonkia reppua heitellen kirjat ja kynät ja vihkot kaikki ympäri luokkaa. Toiset pinosivat sillaikaa tuoleja Jennin pulpetin päälle. Yhtäkkiä reppua tonkinut päästi huudon: "Banzai! Kattokaa, mitä mä löysin! Pupu. Voi hellallettas, kun on suloista. Jenni-pennillä on pupu mukana. Oi-oi." Kiusaaja painoi pupun poskeaan vasten ja nauroi. Toiset yhtyivät nauruun ja joku keksi: "Hei uskis, eiks sulle riitäkään Jumala, kun pitää kantaa mukana turvalelua?" "Haha, turvalelu. Mun kaksvuotiaalla pikkuveljellä on turvelelu, jota se aina kantaa mukanaan ja imee."

"Annas tänne se pupu. Mä näytän sulle mitä tommosille tehdään," sanoi yksi luokan isoimmista pojista ja repäisi lelun löytäjän käsistä. "Siltä revitään korvat irti!" "Ei, ei sitä! Älkää tehkö pupulle mitään, älkää!" Jenni alkoi itkeä hiljaa. "Turpa tukkoon, ääliö. Oo onnellinen, ettei me revitä sun korvia irti!" Iso poika riuhtoi pupun korvia. "Äääh, onpa ne lujasti kiinni. Onks kellään saksia? Hei, sakset!" Joku heitti pojalle sakset ja tämä alkoi hitaasti nyrhiä pupun korvia irti päästellen samalla kimeitä tuskan kiljahduksia joka nyrhäisyllä. Jenni painoi päänsä ja itki.

Luokasta kuuluva meteli kutsui opettajan paikalle. Jenni kuuli askeleiden lähestyvän ja nosti toiveikkaana päätään: pelastus saapuu. Opettaja ilmestyi luokan ovelle ja katseli hetken ympärilleen. "Pitäkääs vähän pienempää meteliä," opettaja sanoi ja kääntyi kannoillaan takaisin käytävään. Jenni katsoi huokaisten kelloa. Vielä viisi minuuttia tunnin alkuun. Miksi välitunnit tuntuivatkin niin pitkiltä? Luokassa meteli jatkui ja korvaton pupu lenteli heittopussina ympäriinsä. Jenni puristi kädet korvilleen ja istahti lattialle kyyneleiden yhä virratessa.

Mitähön minä taas olen tehnyt ansaitakseni tämän ryöpyn? Ollut olemassa. Kertonut uskontotunnilla varomattomasti uskovani Jumalaan. Ollut olemassa. Ollut olemassa. Kun Kyra oli koulussa, kiusaaminen ei ollut näin ilmeistä. Ei Kyrakaan ystävä ollut, tai ei ainakaan leikkinyt Jennin kanssa, mutta hän ei antanut kenenkään kiusata muita, eikä itse kiusannut. Kyra oli vahva. Hän uskalsi yksin vastustaa kiusaajia ja sai silloin kannatustakin. Mutta jos Kyra ei ollut paikalla, kukaan ei uskaltanut puolustaa kiusattua.

Jenni oli saanut yksinäisen osan koulussa jo heti ensimmäisestä luokasta lähtien. Hän oli ihan tavallinen tyttö, mutta ehkä vähän muita ujompi ja arempi. Joitakin ystäviä hänellä oli luokalla satunnaisesti ollut, mutta ne eivät kauan kestäneet. Oli liian vaikeaa olla Jennin ystävä, koska silloin sai osakseen samat pilkat kuin Jennikin. Siksi oli helpompaa olla kiusaajien - enemmistön - puolella. Ja kertoa kaikki Jennin salaisuudet muille. Silloin oli suosittu ja se korvasi kaikki pilkkasanat, jotka oli kuullut ollessaan Jennin ystävä.

Kolmannen luokan syksyllä luokalle oli tullut uusi oppilas, vasta kaupunkiin muuttanut. Uutta aina vierastettiin luokassa, mutta Jenni sai hänestä ystävän. Iloa kesti puoli vuotta, kunnes joulun jälkeen muut luokkalaiset olivat alkaneet kertoa uudelle oppilaalle kummallisia valheita Jennistä, ettei tämä enää haluaisi olla Jennin kaveri. Keino tepsi ja Jenni sai jälleen ihmetellä, mitä tapahtui hänen ystävälleen ja kuulla kaikki salaisuutensa jälleen levitettävän pitkin luokkaa. Jenni sai kuulla, että hänen kiusaajansa eivät halunneet, että hänellä olisi ystäviä, koska heidän mielestään Jennin kuului olla yksin.

Kuului olla yksin. Kuului olla yksin. Sanat olivat jääneet kaikumaan Jennin korviin ja vähitellen hän itsekin alkoi uskoa, että asia todella oli niin. Hänet oli luotu olemaan yksin. Hänen kuului kärsiä yksinäisyydestä. Hänelle ei kuulunut ystäviä. Niinpä hän alkoi pitää mukanaan lelupupua, joka täytti ystävän paikan. Sille Jenni kertoi kaikki salaisuutensa tietäen, että lelupupulla on suuret korvat, mutta kiinniommeltu suu. Se ei milloinkaan paljastaisi Jennin asioita muille. Ja nyt pupulla ei enää ollut korvia.

Kello soi tunnin alkavaksi. Jenni laahusti paikalleen ja alkoi nostella tuoleja pulpettisa päältä. Opettaja tuli luokkaan ja huomasi ensimmäiseksi Jennin ja tuolit. "Jenni, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Miksi tuolit ovat pulpetilla?" "Jenni halusi kiusata meitä, ettei meillä olisi tuoleja joilla istua ja pinosi ne omalle pulpetilleen," kuului luokasta selitys ennenkuin Jenni ehti avata suutaan. "Jenni, ota heti ne tuolit alas ja katsokin, ettet toiste tee mitään yhtä älytöntä." Jenni totteli sanaakaan sanomatta, katse alas luotuna. Opettaja tulkitsi sen häpeämiseksi ja oli tyytyväinen. Toiset oppilaat tirskuivat.

Miten taitavasti he aina käänsivätkään syyn Jennin niskoille. Ja opettajatkin nielivät mitä kummallisimmat selitykset. Niiden vuoksi Jennistä oli tullut opettajienkin silmätikku, vaikka hän oli tunnollinen ja kiltti oppilas. Opettajat kai ajattelivat, että se on vain silmänlumetta ja että Jenni on pahanteossa heti kun silmä välttää.

Jenni istui silmät luotuina pulpettiinsa. Päivä oli ollut kurja. Ulos ei voinut välitunneilla mennä, kun oli niin satoi kaatamalla. Sisällä kiusanteko oli aina pehmpaa kuin ulkona. Oikeastaan ulkona kukaan ei välittänyt Jennistä. Yleensä häntä ei kiusattu, mutta ei myöskään otettu leikkeihin mukaan. Jenni vain aina roikkui mukana. Hän yritti pitää yllä kuvitelmaa joukkoon kuulumisesta juoksemalla muodollisesti mukana hipassa tai pallopeleissä. Toiset antoivat hänen juosta, mutta eivät olleet huomaavinaankaan, että hän oli siinä. Joskus, kun Jenni vahingossa sai pallon, joku tuli hakemaan sen niinkuin se olisi osunut seinään tai lentänyt pensaaseen.

Joskus Jenni oli puhunut kotona siitä, että häntä kiusattiin koulussa. Äiti oli ottanut yhteyttä kiusaajien vanhempiin ja koulun rehtoriin. Kiusaajat olivat joutuneet puhutteluun ja tulleet sieltä takaisin entistä innostuneempina haukkumaan Jenniä nynnyksi ja kantelupukiksi ja ties miksi, kun "pallopää" oli mennyt kantelemaan vanhemmilleen. Silloin hän oli ensimmäisen kerran joutunut tappeluun, kun eräs poika oli suuttunut niin, että oli käynyt ihan käsiksi.

Opettaja herätti Jennin mietteistä terävällä äänellään: "Jenni, sanopa nyt, mikä on Suomen pääkaupunki. Vai oletkos niin unessa, ettet sitä edes tiedä?" "Helsinki," Jenni kuiskasi. "Noniin. Koetapas nyt pysyä hereillä. Meillä on täällä tunti menossa. Minä en kyllä ymmärrä, mikä sinuun on tullut, kun ennen olit niin kiltti ja hyvä oppilas," Opettaja päivtteli. "Jennillä on esipubertetti!" luokasta huudettiin. Opettaja katsahti vihaisesti huutajaan, mutta antoi asian olla.

Jenni katseli ympärilleen luokassa. Kaikki oli kuten tavallisella tunnilla. Kai tässä on ryhdistäydyttävä, hän ajatteli. Hän antoi katseen kiertää, kunnes se osui luokan sivuseinälle, johon luokkakaverit olivat kiinnittäneet pupun ja sen irrotetut korvat. Jenniltä pääsi pieni tuskan kiljahdus ja hän sai jälleen opettajan huomion: "No, mikäs sillä Jennillä nyt on?" "Ei mikään. Löin vain varpaani pulpettiin," Jenni sai mutistua itkun puristaessa kurkkua. Jälleen luokasta kuului tirskuntaa. He tiesivät saaneensa voiton Jennistä. Jenni oli heiän vallassaan, eikä kantelisi heidän tekemisistään kenellekään, koska Jenni pelkäsi heitä. Voitonriemu oli luokassa käsinkosketeltava ja sitä lisäsi se, ettei Kyra ollut puolustamassa.

Tunti tuntui kestävän ikuisuuden. Yrityksestään huolimatta Jennin oli vaikea keskittyä, kun katse kääntyi väähn väliä hänen rakkaaseen pupuunsa, joka roikkui avuttomana ja korvattomana piirustusten keskellä. Pupun otsaan oli piirretty rauhanmerkki ja vatsa oli seivästetty sukkapuikolla. Vieressä oli lappu, jossa luki: "Pupu teki harakirin, kun ei kestänyt enää olla Jennin pupu". Miten toiset voivat olla niin julmia, Jenni mietti.

Kello soi ja oppilaat ryntäsivät pukemaan. Koulupäivä oli viimein ohi. Jenni ei rynnännyt toisten mukana, vaan jäi luokkaan keräämään tavaroitaan ja odottamaan opettajan poistumista. Opettaja lähti ja mietti huolestuneena mennessään, mikä Jenniä oikein mahtoi vaivata. Jenni meni ottamaan pupunsa alas seinältä ja keräsi hellästi korvatkin talteen. Ehkä äiti ompelisi ne takaisin. Mutta miten pakottaa äiti olemaan ottamatta yhteyttä taas kouluun ja kiusaajien vanhempiin? Varovasti Jenni irotti sukkapuikon pupun vatsasta ja mietti lähtisikö tussijälki otsasta pois.

Kotona oli äiti vastassa. Jenni työnsi pupun korvineen äidin syliin ja pyysi, että äiti ompelisi korvat paikoilleen. Äiti katsoi tyrmistyneenä pupua, jolla oli reikä vatsassa, merkki otsassa ja korvat irtonaisina vierellään. "Mitä sille oikein on tapahtunut?" hän äännähti. "Ei mitään," Jenni mumisi ja alkoi jälleen itkeä. "Ei mitään! Ja pupu pn tän näköinen ja sinä itket ja sanot ei mitään! Tule tänne viereen istumaan ja kerro mitä oikein on tapahtunut."

Äiti veti vastahakoisen tytön vireensä ja kiersi kätensä tämän ymärille. Jenni kertoi koko päivän tapahtumat, mutta vannotti viimeiseksi hätäisellä äänellä: "Mutta, äiti, et sitten puhu kenellekään, ethän. Sä et saa puhua niiden vanhempien kanssa!" "Miksi kummassa en? Täytyyhän tällainen selvittää ja tästä tehdä loppu!" äiti ihmetteli. Jenni kertoi, mitä oli tapahtunut edellisen kerran, kun asiasta oli puhuttu. Hän sanoi, ettei halunnut pahentaa tilannetta entisestään leimautumalla kantelijaksi. "Mut äiti, mä haluun vaihtaa koulua. Pliis. Jo joulun jälkeen. Äiti, kun mä en jaksa enää. Mua on kiusattu ekasta luokasta lähtien. Ja kaikki mun kaverit on aina kääntäny selkänsä mulle, kun niitäkin on sit alettu kiusata. Mut mä en voi kääntää selkääni itselleni. Mä haluun vaihtaa kouluu." "Se kai tässä sitten on parasta," äiti tokaisi alistuneena ja lohdutti masentunutta tytärtään.

Illalla Jenni lähti kävelylle meren rantaan. Sinne ei ollut kotoa pitkä matka ja Jennillä oli usein tapana kävellä sinne rantakalliolle istumaan. Pupu oli kotona narulla kuivumassa. Äiti oli ommellut sen kuntoon ja pessyt sen ja nyt se hohti taas puhtaana. Jenni katseli lokkien kieppumista vellovan meren päälllä. Välillä ne syöksyivät merta kohti ja nousivat jälleen kala nokassaan. Sade oli lakannut, mutta tuuli yhä kovaa. Jenni antoi suolaisen merituulen tuivertaa tukassaan. Hän toivoi voivansa lentää kuin lokki, meren yllä huolettomana. Antautua tuulen vietäväksi ja napata välillä kalan välipalaksi.

Marilka '98

Author's note

Koulukiusattu purki viimein kouluajan ahdistuksen paperille. Ei minulla koulussa pupua ollut, fiktiota tämäkin on tarinansa osalta. Tunnelma on kuitenkin omani. Ja pala sieltä täältä toki muutenkin.