Tie

Luminen tie kaarteli hänen edessään tyhjänä lukuunottamatta pientä hädintuskin erottuvaa valkoista kissaa, joka tienlaidassa istuskellen laiskasti pesi itseään toisella etukäpälällään. Tietä reunusti molemmin puolin valkeina hohtavat jäähileen peittämät puut. Mitään erikoista ei näkynyt. Jenny tarkasteli tietä edessään. Näytti siltä, kuin kukaan ei olisi kävellyt siitä aikoihin. Ei ainakaan uuden lumipeitteen satamisen jälkeen. Tie oli pitkä. Jenny seurasi katseellaan sen loivaa kaartelua aina taivaanrantaan saakka, missä nouseva aurinko värjäsi taivaan verenpunaiseksi.

Jenny katsahti taaksepäin. Tie alkoi kuin tyhjästä, suoraan metsän laidasta, mistä Jenny hetkeä aiemmin oli sukeltanut esiin seurattuaan peuran jättämiä jälkiä. Peura oli kulkenut tietä vain pienen matkaa ja palannut sitten takaisin metsään. Mutta Jenny seisoi tien päässä lumoutuneena edessään avautuvasta maisemasta, pohtien, minne tie hnet veisi. Hetkeäkään hän ei ajatellut palata takaisin; jokin outo lumous veti häntä kohti tuntematonta päämäärää, tien toista päätä.

Varovasti Jenny astahti ensimmäisen askeleen ja pysähtyi jälleen. Hän katseli kissaa, joka oli lopettanut aamupesunsa ja katseli uteliaana Jennyä. Aivan kuin se ei olisi oikein uskonut silmiään, että joku tosiaan seisoi tiellä ja oli aikeissa kulkea sitä pitkin. Sen kellertävät vihreät silmät kiiltelivät aamun punertavassa valossa. Hetken katseltuaan se lähti yllättäen jolkottelemaan tietä pitkin, kunnes se aivan äkkiarvaamatta kääntyi metsään. Jenny seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi puiden väliin eikä sitä enää näkynyt.

Askel kerrallaan, hitaasti, varovasti Jenny kulki tietä eteenpäin. Oli kuin jokin vaisto olisi varoittanut häntä päästämästä ääntäkään. Kun lumi narahti hänen allaan, hän säikähti. Paikka oli niin hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Jenny pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään. Yksikään lintu ei laulanut sävelmäänsä. Tuuli ei humissut puiden lomassa. Kaikkialla oli vain suuri hiljaisuus. Kuin luonto olisi pidättänyt hengitystään odottaessaan jotakin suurta tapahtuvaksi. Tuntui suorastaan aavemaiselta. Tie oli autio ja ympäröivä metsä liikkumaton, hiljaa. Elämästä todistivat vain Jennyn seuraaman peuran jäljet ja muisto kissasta.

Jenny lähti jälleen kulkemaan, tällä kertaa vähän rohkeammin, päättäväisesti. Takaisin en mene, hän päätti leuka uhmakkaasti pystyssä. Täytyyhän tämän tien jonnekin viedä ja pian on täysin valoisaa. Ei tämä niin pelottavaa voi olla! Samassa jossakin risahti oksa ja Jenny pysähtyi. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kun se alkoi hakata kovemmin. Oksa risahti jälleen ja Jennyä alkoi pelottaa. Uhmakkuus katosi, kun mielikuvat susista ja karhuista ja menninkäisistä alkoivat tulvia mieleen. Jenny tunsi itsensä pieneksi ja pelokkaaksi. Mutta takaisin en palaa! hän päätti kuitenkin pontevasti ja otti jälleen kokeilevan askeleen tiellä.

Aurinko kiipesi hiljalleen taivaanrannan ylle. Tie kimalteli auringon kultaisessa valossa. Lumi narahteli Jennyn kenkien alla, kun hän jälleen päätöksensä rohkaisemana kulki hieman reippaammin eteenpäin. Jokin tuntui seuraavan häntä metsässä, sillä oksat risahtelivat silloin tällöin, aina hänen kohdallaan. Se kissa siellä vain on, Jenny päätteli ja jatkoi kulkuaan. Mikään ei oikeastaan kuitenkaan voisi olla pahempaa kuin se, mistä hän juuri oli paennut. Ei edes kuolema. Ajatus menneestä puistatti Jennyä ja hän veti takkia tiukemmin ylleen ja kaivoi taskustaan leipäpalan, jonka hän oli onnistunut muorilta nappaamaan evääksi pakomatkalle.

Jenny oli niin keskittynyt pureksimaan leipäänsä, ettei huomannut, kun musta loikkasi esiin metsöstä valkoinen kannoillaan. Kissat hiipivät Jennyn kummallekin puolelle ja tassuttelivat äänettömästi hänen vierellään. Musta kissa kulki ylväästi häntä pystyssä, vihreissä silmissään jäätävä katse. Valkoinen asteli pehmeämmin, katsellen Jennyä säälivän ymmärtäväisesti. Pitkään he kulkivat ääneti, kaikki kolme rinta rinnan, Jennyn edes huomaamatta seuralaisiaan, kunnes mustan kissan kärsivällisyys loppui.

"Noniin, Arona. Nyt minä kyllä herätän hänen huomionsa. En minä ehdi koko päivää odotella, että tuo tytönhupakko suvaitsee huomata minut. Sinä olet aivan liian hellämielinen!" musta kissa sähähti valkoiselle. "No no, Melin, älä nyt ole noin kärsimätön. Mutta. Hyvä on. Puhutaan hänelle. – Mutta anna minä! Sinä vain säikäytät hänet aivan turhaan," Aronaksi puhuteltu valkoinen kissa vastasi. Sitten se naukaisi ja jäi keskelle tietä istumaan. Meliniksi kutsuttu musta kissa istahti myös. Se heilutteli häntäänsä kärsimättömänä, kun Jenny kääntyi katsomaan, kissoja.

Jenny hämmästyi nähdessään kaksi kissaa tuijottamassa häntä odottavan näköisinä. Leipäpala putosi maahan hänen kädestään. Arona nousi nopeasti pystyyn ja noukki leivän maasta hampaillaan ja ojensi sen Jennylle. "Käydään jo asiaan," Melin mutisi hermostuneesti ja nousi jaloilleen niin uhkaavan näköisenä, että Jenny pelästyi ja perääntyi muutaman askeleen ja kompastuen jalkoihinsa mätkähti maahan istumaan. "No niin, katso nyt, mitä sait aikaan," Arona torui kumppaniaan, "mutta nytpähän on tyttönen vähän matalammalla ja on helpompi puhua hänen kanssaan."

Arona tassutteli varovasti Jennyn vierelle ja työnsi päänsä tytön syliin. Mekaanisesti Jenny alkoi silittää kissan päätä katsellen yhä hämmentyneenä vuoroin mustaa, vuoroin vierellään istuvaa valkoista kissaa. Hänen hämmästyksensä yhä kasvoi, kun yhtäkkiä huomasi valkoisen kissan puhuvan hänelle. "Hei, Jenny. Minä olen Arona ja tuo tuossa on Melin. Ei Meliniä tarvitse pelätä, ei hän ole ilkeä, vaikka onkin vähän kärsimätön ja siksi uhkaava. Me tulimme varoittamaan sinua tästä tiestä. Tämä on Pakotie. Sitä on helppo kulkea, mutta minne se päättyy? Jokaisella tien kulkijalla on oma päätepisteensä ja mitä siellä tapahtuu, ei tiedä kukaan etukäteen. Tiedän, mitä pakenet, mutta toisin kuin näyttää, tämäkin tie päättyy joskus, ja silloin joudut kohtaamaan pakosi seuraukset."

"Jos kerran tiedät, mistä pakenin, miksi varoitat? Mikään ei voi olla yhtä kamalaa, kuin se, mistä tulin! Eikä minun ole pakko kulkea tietä päähän saakka. Voinhan minä jäädä matkalle," Jenny vastasi kissalle. "Höpsö tyttö," puuttui silloin puheeseen Melin, "etkö tiedä, ettei Pakotielle voi jäädä? Se päättyy, kun sen aika on, etkä sinä voi lakata kulkemasta, ennen kuin se päättyy. Toisille se on pitempi kuin toisille, mutta aina se päättyy johonkin." "Jos nyt käännyt pois tältä tieltä Kohtaamismetsään, seuraamukset voivat olla helpommat, mutta jos jatkat matkaa, muista, että varoitimme." Ja sen sanottuaan Arona nousi ja viittasi Melinin mukaansa. He katosivat metsään yhtä vikkelästi kuin olivat tulleetkin ja jättivät Jennyn pohtimaan, oliko hän nukahtanut kesken matkan ja nähnyt vain unta.

Kokemustaan ihmetellen Jenny nousi jälleen pystyyn ja lähti kulkemaan. Hän katseli tietä eteenpäin ja tuumi, että kyllä hän sittenkin mieluummin kulkee tietä pitkin kuin metsässä. Metsässä ei milloinkaan voi tietää, mitä vastaan tulee, mutta tie oli selkeä ja helppo kulkea. Aurinko hohti jo kirkkaana taivaalla ja Jenny arveli keskipäivän jo menneen. Kuinkahan pitkän matkaa hän oli jo kulkenut? Muori poikineen tuntui jo kovin kaukaiselta, mutta ajatus puistatti häntä silti. Räkänokkaiset, pahatapaiset, ilkeät pojat, jotka kaiken päivää lojuivat sängyissään huudellen ilkeyksiä Jennylle, jonka piti palvella heitä. Laiskat, irstaat pojat, jotka nipistelivät ja pahoinpitelivät Jennyä ja olipa yksi yrittänyt hänet raiskatakin, mutta viime hetkellä Jenny oli päässyt pakoon. Ja veljeksistä pahin, vanhin poika Kloe, jolle Jenny oli luvattu vaimoksi, oli katsellut vierestä ja nauranut Jennyn pyristelylle, omaa vuoroaan odottaen. Jennyä värisytti, kun muisto edellisen päivän tapahtumista tuli kutsumatta mieleen.

Se oli ollut Jennylle viimeinen pisara ja se siivitti hänen askeleitaan lumisella tiellä. Hän ravisti mielestään kissojen varoituksen ja päätti kulkea tietä pitkin, kunnes löytäisi turvapaikan. Jossain kaukana kukkui käki. Ensimmäinen ääni, oikea ääni, jonka Jenny kuuli tuolla tiellä kulkiessaan. Jotenkin se rauhoitti hänen mieltään. Se tuntui hyvältä enteeltä. Kauempana tiellä loikki jänis valkoisessa talviturkissaan. Jenny seisahtui hetkeksi katselemaan sen laiskaa loikahtelua ennenkuin se hyppäsi takaisin metsän kätköihin ruoan hakuun. Oli kuin metsä olisi yhtäkkiä herännyt eloon. Jenny huomasi lintujenkin visertelevän jälleen. Luonto ei enää odottanut. Jotakin oli jo tapahtunut. Jenny oli tehnyt päätöksensä.

Jennystä tuntui, että hän oli kulkenut jo ikuisuuden. Aurinko alkoi laskea puiden taa ja illan hämärä laskeutui tielle. Mutta maisema pysyi yhä samana. Tie kiemurteli loputtomiin, samannäköisenä ja yhtä pitkänä kuin aamulla. Jennyn jalkoja alkoi väsyttää ja hän istahti kivelle tien reunaan miettimään. Jossakin pitäisi nukkua. Mutta lumeen nukkuminen tarkoittaisi kuolemaa. Missään ei näkynyt suojaa. Tie oli avara ja autio, metsä reunusti sitä molemmin puolin. Ei yhtään taloa, ei minkäänlaista suojapaikkaa näkynyt missään. "Mitä minä nyt teen?" Jenny nyyhkäisi. Hän alkoi etsiä katseellaan kuusta, joka tarjoaisi edes vähäisen suojan. Mutta kuusen allakin paleltuu, kun ei ole muuta kuin vähäiset vaatteensa päällään.

Samassa hän huomasi valkoisen jäniksen – kenties saman, jonka oli aiemminkin nähnyt loikkivan tiellä – viittovan käpälällään hänelle. Hmm, tuokin eläin sitten varmaan seuraavaksi puhuu minulle, Jenny puhahti muistaen "unensa" kissoista, mutta lähti kävelemään jänistä kohti. "Seuraa minua, Jenny, minä näytän sinulle paikan, jossa voit viipyä yön yli, mutta muista: sinun lähdettävä sieltä auringon luodessa ensimmäiset säteensä taivaanrantaan. Muuten en voi auttaa sinua enää toista kertaa," jänis tosiaan alkoi puhua. "Muuten, nimeni on Andromeda, sillä synnyin sen loistaessa kirkkaana taivaalla." Jenny ei edes ällistynyt. Hän arveli mielensä tekevän jälleen kepposen, mutta kohautti vain harteitaan ja vastasi: "Hyvä on, Andromeda, teen kuten sanoit, kunhan vain saan nukkua jossakin lämpimässä."

Jänis alkoi loikkia tien sivussa Jennyn kulkiessa sen vieressä. Se kääntyi metsään ja pysähtyi muutaman loikan jälkeen katsomaan, että Jenny varmasti seurasi. Peräkanaa he sitten kulkivat mutkitellen metsässä, muutaman metrin päässä tiestä, kunnes saapuivat pienen majan luokse. "Kas tässä. Ja muista, mitä sanoin aamusta!" Andromeda sanoi ja katosi metsään Jennyn ehtimättä edes kiittää. Hetken Jenny tarkasteli mökkiä ja päätti sitten mennä sisälle. Ilta alkoi jo viiletä, mutta mökin uunissa paloi iloinen tuli ja pöydällä oli kulhollinen höyryävää keittoa ja vastaleivottua leipää. Vesi herahti Jennyn kielelle. Hän ei ollut edes huomannut kuinka nälkä hänellä oli. Hän istahti pöydän ääreen syömään ja kömpi sitten pehmeään lämpimään sänkyyn. Hän toivoi heräävänsä tarpeeksi aikaisin, mutta nukahti ennenkuin ehti miettiä miten.

Hetkeä ennen aamun sarastusta Jenny heräsi naputukseen. Pieni talitiainen oli saapunut herättelemään Jennyä ennen auringonnousua. Jenny venytteli ja nousi lämpimästä vuoteesta. Tuli uunissa oli aikaa sitten sammunut ja aamun viileys oli päässyt sisölle. Jenny otti pöydältä lopun leivän mukaansa ja kiirehti ulos. Hän pohti juuri mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä löytääkseen takaisin tielle, kun talitiainen istahti hänen olkapäälleen ja kuiskasi: "Seuraa minua, niin pääset tielle." Tiainen lähti lentoon ja pyrähteli edestakaisin, jotta Jenny pysyisi vauhdissa mukana ja johdatti Jennyn takaisin tielle. Tien levittäytyessä jälleen eteensä, Jenny näki talitiaisen lentävän takaisin puiden suojaan. Kukaan ei tuntunut haluavan olla tiellä pitempään kuin oli pakko. Mutta Jenny lähti jälleen kulkemaan kohti auringonnousua lumen narskuessa kenkien alla.

Jonkin matkaa käveltyään, Jenny kuuli veden solinaa jostakin. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mistä se kuului. Hän katseli ympärilleen ja näki pienen kirkkaan puron, joka hyppelehti iloisesti tien vieressä. Jenny kumartui kauhomaan vettä käsillään. Vesi maistui makealta ja Jenny toivoi, että hänellä olisi ollut jokin pullo mukana, johon hän olisi voinut ottaa vettä mukaansa. Juotuaan hän nousi ja katseli jälleen ympärilleen. Maisema oli muuttumassa. Tietä ei enää näkynyt kovin pitkälle, vaan se kaartui mutkalle ja katosi näkyvistä. Tietä reunustava metsä muuttui tiheämmäksi ja synkemmäksi. Jennyä puistatti, mutta hän lähti jälleen astelemaan eteenpäin huomaamatta tien sivussa häntä katselevaa hiiriperhettä. Jos hän olisi nähnyt hiiret, olisi hän voinut nähdä sääliä ja myötätuntoa häntä kohtaan. Hiiret tiesivät, minne Jennyn matka vei.

Saavuttaessaan tien mutkan Jenny hidasti askeleitaan ja mietti, mitä mutkan takana mahtoi olla ja miksi tie meni yhtäkkiä piiloon oltuaan koko ajan näkyvissä. Puro solisi jälleen tien vieressä ja näytti menevän maan alle juuri mutkan kohdalla. Jenny kumartui jälleen juomaan, sillä hän näki, että pian puroa ei enää olisi. Mutka näytti jotenkin pelottavalta. Jenny kuunteli. Metsä oli jälleen hiljaa. Aamulla puhaltanut tuulikin oli jälleen lakannut. Aurinko paistoi matalalla metsän yllä, mutta Jennyn tuli yhtäkkiä kovin kylmä. Hän koetti kääriytyä paremmin takkiinsa ja kaulaliinaansa. Varovasti hän alkoi kävellä mutkaa kohti, nähdäkseen minne tie sen jälkeen jatkui. Hän pysähtyi keskelle mutkaa katsomaan.

Näky ei ollutkaan pelottava. Tie jatkui enää vain vähän matkaa ja tien päässä oli talo. Talo oli punaiseksi maalattu ja siinä oli valkoiseksi maalatut ikkunanpuitteet ja ovi. Sisältä loisti valo ja piipusta tuprusi savu. Pihalla loikoili vaalea pitkäkarvainen koira. Turva! nousi heti Jennyn mieleen ja hän alkoi juosta kohti taloa vieläkään tunnistamatta sitä. Hän kolkutti oveen ja melkein odotti iloisen pyöreäposkisen emännän tulevan avaamaan hänelle. Mutta ovelle tulikin Jennyn isä. "Isä!" Jenny kirkaisi ja kääntyi juostakseen pois, mutta isä ehti tarttua tytärtään käsivarresta kiinni, eikä Jenny enää päässyt pakoon. Vilaukselta hän ehti nähdä, kuinka valkoinen kissa – mikä sen nimi nyt olikaan – puikahti tieltä metsän siimekseen. Hän melkein kuuli, kuinka metsä huokaisi isän vetäessä hänet kovakouraisesti sisään.

Isä pudotti Jennyn nojatuoliin kuin räsynuken. "Mitä ihmettä sinä täällä teet? Sinunhan pitäisi olla muorin luona! Muori maksoi sinusta hyvät rahat, jotta naisit sen hänen poikansa, mikä sen pojan nimi nyt olikaan. Pian on varmaan muori ovella vaatimassa rahoja takaisin, kun sinä tuolla tavoin sieltä karkasit! Sietäisit hävetä. Missä piiska. Minä sinulle nartulle vielä näytän! Ensin saat piiskaa ja sitten minä henkilökohtaisesti vien sinut takaisin. Kuulitkos, mokoma nartunpenikka!" isä raivosi Jennyn hiljaa itkiessä tuolissaan. "Etkö sinä voisi vain palauttaa niitä rahoja, isä? Ne pojat ovat niin kamalia. Eilen ne yrittivät raiskatakin minut! Isä kiltti!" Jenny aneli. "Se oli varmasti sinulle aivan oikein. Enkä minä niitä rahoja palauta, minä tarvitsen niitä enemmän kuin sinua. Millä sinä luulit, että tämä talo on saatu näin hienoksi? Sinusta saamallani maksulla! Ja nyt istut siinä ja odotat," isä huusi lähtiessään ulos piiskaa etsimään.

Jenny nyyhkytti lohduttomasti. Miten isä voi olla niin julma? Vähän äidin kuoleman jälkeen hän oli myynyt Jennyn muorin vanhimmalle pojalle vaimoksi, ehdolla, että saa rahat takaisin ja että Jenny muuttaa heti muorin taloon häitä odottamaan. Ja niin Jenny oli raahattu vastoin tahtoaan muoria ja tämän kolmea irstasta poikaa palvelemaan mökkiin keskellä metsää. Kloe – poika, jolle Jenny oli luvattu – ei välittänyt tulevasta vaimostaan muuten kuin leikkikaluna, jota hän kiusasi yhtä antaumuksella kuin veljensäkin. Jenny oli kestänyt talossa joitakin kuukausia, kunnes oli raiskausyrityksen jälkeen päättänyt paeta ja onnistunutkin lähtemään pois. Nyt hän oli pakomatkansa päässä, Pakotien päässä, aloituspisteessään, isänsä kunnostetussa talossa. Tulevaisuus, joka häntä odotti oli menneisyyttäkin kauheampi. Hän ei uskaltanut edes kuvitella, mitä muorin talossa tapahtuisi, jos hänet sinne palautettaisiin.

Isä palasi takaisin piiskan kanssa. Hän pakotti Jennyn polvilleen nykäisi tältä housut alas ja kohotti piiskansa valmiina lyömään, kun ovi yhtäkkiä avattiin ja Kloe ryntäsi sisälle. "Päästä hänet!" hän karjaisi. Hölmistyneenä keskeytyksestä isä pudotti piiskan ja päästi irti Jennystä, joka nopeasti kierähti isän ulottumattomiin. Hän tuijotti suu hämmästyksestä auki Kloeta, joka seisoi puhkuen oviaukossa. "Hän on minun. Sinulla ei ole oikeutta piiskata häntä. Se on vain minun oikeuteni," hän sanoi ja hymyili vinosti niin että hänen harvat hampaansa loistivat. "Ylös siitä ja minun mukaani," hän tiuskaisi Jennylle, joka totteli pelokkaasti. Kloe tarttui Jennyä ranteesta ja raahasi hänet ulos pihamaalle, missä koira oli alkanut haukkua.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi Jennyltä vähän pehmeämmin. Jenny seisoi typertyneenä miehen yhä pidellessä hänen ranteestaan kiinni. "Ranteeseen sattuu," hän vain sai sanotuksi. Kloe irrotti otteensa ja kysyi uudelleen. "Kai, kyllä kai. Ei isä ehtinyt vielä löydä," hän sopersi. "Hyvä." Kloe alkoi töniä Jennyä liikkeelle metsää kohti. Puiden suojaan päästyään hän istutti tytön kivelle ja istui itse kannolle lähelle tätä ja alkoi puhua: "Odotin sinua koko eilisen päivän tuolla metsässä. Luulin,, että kulkisit Kohtaamispolkua pitkin, kun se kulkee pois meidän talolta. Mutta sinä olitkin tullut Pakotietä. Eräs musta kissa kertoi minulle siitä ja niinpä päätin tulla itse hakemaan sinut, kun sain kuulla, minne päätyisit. Niin oudolta kuin se sinusta ehkä kuulostaakin, aloin katua edellisen päivän tapahtumia heti, kun kuulin sinun karanneen. Päätin vapauttaa sinut velvollisuudestasi minua kohtaan. Isäsi pitäköön rahansa. Ja sinä voit jatkaa tätä Kohtaamispolkua eteenpäin niin tulet hyvään taloon. Meidän ei olisi pitänyt mennä niin pitkälle."

Kloe nousi ja katosi metsään jättäen tyrmistyneen Jennyn kivelle istumaan. Joku kuiskasi hänen korvaansa: "Oikeastaan Kloen olisi kuulunut viedä sinut takaisin mukanaan, koska olit päättänyt valita paon kohtaamisen sijaan, mutta minun kävi niin sääliksi sinua, että en voinut antaa niin tapahtua. Nouse ylös ja kulje polku loppuun kuin olisit kokoajan sillä ollutkin." Jenny käänsi päätään vain nähdäkseen valkoisen hännäntupsun viuhahtavan puiden lomaan. Jenny nousi kiveltään ja lähti kulkemaan kapeaa polkua pitkin.

Vähän matkaa kuljettuaan Jenny näki edessään kauniin vaaleansiniseksi maalatun talon, jonka pihalla teki lumitöitä komea nuori mies. Mies nosti katseensa ja nähdessään Jennyn jäi odottavana katsomaan. Jenny asteli arasti miestä kohti. "Hei Jenny. Olen Patric. Eräs valkoinen kissa kävi ilmoittamassa, että olet tulossa meille päin ja tarvitset turvallisen paikan elää. Minun luonani sinulla on varmasti hyvä olla," mies sanoi ja tarttui lempeästi Jennyä kädestä ja johdatti tämän kauniiseen valoisaan kotiinsa.

("Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.") Marilka '98

Author's note

Tämä lähti liikkeelle kuin tuo tie. Tie oli päässäni kuin taulu, joka heräsi eloon. En tiennyt minne se päättyy ennen kuin se päättyi (eikä se oikeastaan pääty kovinkaan kivasti, paremmankin lopun olisin voinut keksiä, olisihan tämä voinut olla vain fantasia, mutta tuohon aikaan kaikessa piti olla jokin syvällisempi merkitys).