Vehnäpellolla

Karjalauma oli karannut aitauksestaan. Se oli murtanut aidan lähtiessään kauhuissaan pakoon lähestyvää pallosalamaa. Härät olivat nähneet tulipallon sen pyöriessä päämäärättä aitauksen pohjoispäädyssä. Ilmiö oli kestänyt vain hetken, mutta se oli saanut eläimet pakokauhun valtaan ja nyt ne rymistelivät vehnäpellossa tallaten alleen vuoden viljasadon.

Tilanjoitaja oli kuullut metelin, joka syntyi härkien puskiessa puiset aidanseipäät katki. Hän oli rynnännyt poikansa kanssa pihalle katsomaan, mitä ulkona tapahtui. Hän oli nähnyt lauman hajaantuvan vehnäpellolle, juoksentelevan siellä päättömästi ja lähettänyt poikansa herättämään karjapaimenet. Nyt hän seisoi pellon laidassa katsellen viljaa tuhoavaa karjaa ja pohti, mikä kamala oli saanut karjan murtautumaan ulos turvallisesta aitauksestaan. Hän laskeskeli mielessään tuhoa, jonka lauma päättömyyksissään aiheutti vehnäpellolla.

Karjapaimenet ryntäsivät ulos katsomaan, mitä heidän laumansa teki. Uni oli karissut heidän silmistään siinä samassa, kun tilanhoitajan poika oli tullut huutamaan, että kaikki ylös! Karja on karannut. Lähtö oli ollut nopea ja yksi ja toinenkin veti vielä vyötä kiinni ja korjaili hattunsa asentoa. Miehet jähmettyivät pellon laitaan tilanhoitajan viereen. Selityksiä ei tarvittu, hävitys näkyi selkeästi, sillä ukkonen oli lakannut ja pilviverho rakoillut päästäen kuun himmeästi valaisemaan pihapiiriä.

"Ratsaille ja lassot mukaan!" karjaisi ensimmäinen, joka paimenista tointui. Miehet lähtivät juoksemaan tallille hevosia satuloimaan. Ei kestänyt kauan, kun tilanhoitaja jo näki miestensä ratsastavan peltoon vauhkojen härkien sekaan. Lassot viuhuivat ilmassa ja karjapaimenet ratsastivat hajonneen lauman ympärillä koettaen koota sitä jälleen ja ohjata kohti toisen karja-aitauksen porttia. "Kyllä on hyvä, että meillä on osaavat miehet," tokaisi tilanhoitaja ja kääntyi katsomaan vierelleen, missä hänen poikansa oli seissyt vielä hetkeä aiemmin.

"Mikael!" hän huusi, "Minne sinä menit?" Vastausta ei kuulunut, joten hän oletti poikansa väsyneen ja menneen takaisin nukkumaan. "Outoa. Luulisi, että tämä näytelmä olisi kiinnostanut häntä, hänhän on aina niin innostunut karjapaimenten puuhista," hän mutisi tähystellessään pellolle. Aivan huomaamatta paha aavistus alkoi hiipiä hänen mieleensä. Poika oli jo monesti hinkunut karjapaimenten mukaan laumaa kokoamaan, kun karjaa oli siirretty aitauksesta toiseen. Tilanhoitaja alkoi laskea karjapaimenia, mutta he liikkuivat liian nopeasti, jotta hän olisi pystynyt laskemaan heidän lukumääränsä. Nopeasti hän teki päätöksensä. Hän juoksi talliin hakemaan hevostaan ja ratsasti pellolle muiden joukkoon, poikaansa etsimään.

Härät mylvivät ryntäillessään edestakaisin pellolla karjapaimenien yrittäessä ohjailla niitä aitaukseen. "Pelto on kyllä entinen ja sato on mennyttä," mutisi tilanhoitaja itsekseen ratsastaessaan hurjana kohti härkälaumaa, "Miten tämän selittää omistajalle?" Hän etsi katseellaan Mikaelia kannustaen samalla hevostaan nopeampaan ja nopeampaan laukkaan. Lassot viuhahtelivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä hänen katseensa osui tuttuun hahmoon vauhkon härkälauman keskellä: Jotenkin Mikael oli joutunut härkien keskelle! Pojan hevonen poukkoili kauhuissaan puolelta toiselle nousten välillä takajaloilleen. Toisinaan sen pelokkaan hirnunnan saattoi kuulla härkien mylvinnän läpi. Mikael nojasi hevosen kaulaa vasten pitäen molemmin käsin kiinni sen harjasta.

Tilanhoitaja alkoi ratsastaa näkyä kohti pakottaen hevosensa härkien keskelle. "Robert! Mitä sinä oikein aiot? Robert! Älä mene sinne härkien keskelle! Ne tallovat sinut jalkoihinsa!" huusi eräs karjapaimenista. "Minun on pakko! Mikael on tuolla!" tilanhoitaja huusi takaisin. "Tuolla? Miten Mikael voi olla tuolla? Eihän poika meidän mukana tullut!" karjapaimen tähyili laumaa ja äkkäsi sitten myös Mikaelin. Hän alkoi ratsastaa kehässä lauman ympäri tiedottaen jokaiselle, että tilanhoitajan poika oli pulassa härkien keskellä ja suuntasi sitten hänkin Mikaelia auttamaan.

Tilanhoitaja raivasi hevosellaan tietä härkien seassa katse poikaansa kiinnittyneenä. Kauhukseen hän näki kuinka Mikaelin satula käätyi sivuttain ja poika roikkui hevosen kyljellä, edelleen harjasta kiinni pitäen. Häneltä pääsi karjaisu: "Mikaeel! Pidä kiinni! Olen tulossa!" Poika ei kuitenkaan kuullut isänsä huutoa. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän tunsi otteensa hevosen harjasta irtoavan ja putosi tantereelle viljan sekaan, eläinten jalkoihin. Robert näki poikansa putoavan, mutta hänen oli jo lähes mahdoton päästä eteenpäin härkien seassa.

Apuun lähtenyt karjapaimen yritti ohjata hevostaan härkien seassa, mutta oli yhtä jumissä kuin tilanhoitajakin. Toiset karjapaimenet yrittivät ohjata härkiä poispäin sieltä, missä näkivät Mikaelin hevosen olevan. Mutta vauhkoontuneet härät eivät olleet niin helposti ohjailtavissa. Yksi kerrallaan ne löysivät aitauksen portin ja menivät siitä sisään. Kesti kuitenkin pitkään, ennenkuin tila Mikaelin ympärille oli raivattu. Siihen saakka epätoivoinen tilanhoitaja saattoi vain odottaa ja rukoilla, ettei poika tallautuisi kuoliaaksi.

Sillä aikaa Mikael pyristeli kauhuissaan härkien jaloissa. Hän yritti nousta pystyyn, mutta ei päässyt. Härkien sorkat potkivat häntä selkään ja päähän ja talloivat hänen jalkojaan ja käsivarsiaan. Hän tunsi kivun viiltävän jokaista kohtaa kehossaan, kunnes eräs armelias potku tainnutti hänet. Hän makasi maassa ruhjottuna ja tallottuna isänsä päästessä viimein hänen luokseen. Robert nosti poikansa murretun pään syliinsä ja itki katkerasti. "Kuollut," totesi eräs karjapaimenista ja otti hatun päästään. Muut seurasivat hänen esimerkkiään. He seisoivat siinä pitkään isän ja pojan ympärillä, syyttäen kukin hiljaa mielessään itseään siitä, ettei ollut huomannut Mikaelin livahtavan mukaan.

* * *

Pieni hiljainen saattue kulki hitaasti talloutuneen vehnäpellon poikki. Edellä kulki neljä karjapaimenta kantaen puista arkkua. Heidän perässään tulivat tilanhoitaja ja hänen vaimonsa ja viimeisenä tuli pappi. He pysähtyivät puun juurelle kaivetun kuopan viereen ja laskivat arkun sinne tilanhoitajan vaimon hiljaa itkiessä. Robert kääntyi vaimoonsa päin ja sulki tämän syliinsä. Hän hautasi kasvonsa tämän hiuksiin ja alkoi myös itkeä. Pappi puhui jotakin, rukoili ehkä, mutta Robert ja Anna eivät kuulleet. He itkivät siinä ainoan poikansa haudan reunalla, vehnäpellon laidalla, toisistaan tukea hakien.

Karjapaimenet lapioivat haudan umpeen ja lähtivät yhdessä papin kanssa takaisin talolle Robertin ja Annan seuratessa perässä. Pilvien lomasta aurinko lähetteli hentoja säteitä. "Onneksi sateen jälkeen paistaa ja Jumalan rakkaus murtaa surun pilvetkin aikaa myöten," pappi tokaisi katsellen kultareunuksisia pilviä. Itkuisin silmin Anna ja Robertkin katsahtivat taivaalle. Kirkkaat säteet tuntuivat polttavan ja he käänsivät katseensa takaisin maahan. Käsikädessä he kulkivat toivoen, että mitä pappi oli sanonut olisi totta heillekin jonakin päivänä. Mutta nyt oli vielä murheen aika ja heidän sisimässään satoi yhä rankasti.

Marilka '98

Author's note

Karjalauma vain karkasi aitauksestaan ja tarina lähti käyntiin. Se syntyi päässäni, sai hahmonsa koneella sitä mukaa kuin ehdin kirjoittaa. Istuin nykyisessä työpaikassani kuuntelemassa ensimmäistä kurssia (=kouluttautumassa työtehtävääni), asia oli täysin tuttua, joten tekemisen puutteessa aivoni alkoivat suoltaa tarinaa. Samalta kurssilta on osa Runoja ja mietelmiä -sivun runoista. Ajatuksenvirtaa vain.