Omenantuoksua

Oli kuulas elokuun ilta. Taivas oli ohuen pilviverhon peitossa. Kuu kumotti himmeänä pilvenraosta. Mäen takaa kajasti katulamppujen valo värjäten koko taivaan himmeän oranssiksi. Tyynessä yössä väreili hento omenan tuoksu.

Mia istui takapihallaan katsellen puiden tummia silhuetteja oranssia taivasta vasten ja kuunteli yön hiljaisuutta. Ääntäkään ei kuulunut, maailma tuntui kuin pysähtyneen pidättämään hengitystään odottamaan jotakin. Mia värähti hieman. Ei vilusta, sillä yö oli lämmin.

Hiljaisuuden rikkoi pienten jalkojen pehmoinen tassutus parkettia vasten. Mia kääntyi hitaasti katsomaan tulijaa samaan aikaan kun kuului lapsen uninen ääni: ”Äiti, mä näin pahaa unta.” Se oli Joel. Ihmeen rauhallisena, yleensä painajaiset saivat hänet itkemään paniikissa.

Mia nousi ja nosti nuoremman poikansa hellästi syliinsä. ”Ei mitään hätää, rakas. Äiti on tässä,” Mia kuiski kantaessaan lasta takaisin vuoteeseensa. ”Äiti, missä isi on?” Joel kysyi puristaen äitiään tiukasti kaulasta. Mia huokaisi syvään ja vastasi hiljaa: ”Isi on omassa kodissaan, kulta. Huomenna pääset taas isin luo.”

Peitellessään Joelia sänkyynsä Mia tunsi yksinäisen kyyneleen vierähtävän poskelleen. Joelin painajaiset olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Aina hän niitä oli nähnyt, herkkä ja vilkasmielikuvituksinen lapsi kun oli. Mutta Jarkon poislähdöstä asti ne olivat olleet jokaöisiä. Mian sydäntä puristi pienen lapsen ahdistus. Aikuisten maailma oli niin julma, mutta että pienen lapsenkin piti kärsiä.

Hiljaa Mia hiipi ulos Joelin huoneesta. Tasainen tuhina kertoi pojan jo vaipuneen takaisin unten maailmaan. Toivottavasti mukavampien unien pariin, Mia mietti mennessään kurkkaamaan vanhempaa poikaansa Oliveria. Oliver oli potkinut peiton päältään ja nukkui kummallisessa asennossa kaikki raajat levällään. Heillä oli kieltämättä aika lämmin, kun aurinko oli paahtanut taloa koko päivän.

Mia kömpi myös peittonsa alle. Sänky tuntui yhä niin kovin isolta ja tyhjältä, kun Jarkko ei ollut siinä vieressä täyttämässä omaa puolikasta sängystään. Ei muutama kuukausi mitenkään voinut pyyhkäistä pois kymmenen vuoden yhteiseloa. Hetken aikaa Mia pyöriskeli sängyssä saamatta unta, kunnes lopulta väsymys vei mennessään ja Mia vaipui levottomaan uneen. Eipä hänkään kovin hyvin ollut viime aikoina nukkunut.

***

Aamulla Mia heräsi Pikku Kakkosen tunnusmusiikkiin. Kuten tavallista, Oliver oli herännyt juuri sopivasti lauantaiaamun lastenohjelmien alkamisen aikaan ja napsauttanut television auki. Mia venytteli sängyssään ja kuuli kuinka samaiseen tunnusmusiikkiin herännyt Joel hipsutteli veljensä viereen sohvalle lastenohjelmia katsomaan. Mia veti peiton korvilleen ja päätti nukkua vielä hetken lasten katsoessa ohjelmia.

Seuraavan kerran Mia nytkähti hereille Joelin pompatessa hänen päälleen. "Äiti herää, isi tulee kohta!" Joel kiljui Mian yrittäessä karistella aamun unihiekkoja silmistään. Mia katsoi kelloa, totta, Jarkko tulisi kohta hakemaan pojat luokseen viikonlopuksi. Piti vielä pakata vaatetta ja hammasharjat. Saisi Jarkkokin jotain perustarvikkeita hankkia luokseen, kun pojat siellä kuitenkin joka toisen viikonlopun viettivät, mutta ei kuulemma ollut tilaa. Joskus Mia mietti, kuinka paljon isä oikeastaan edes halusi lapsiaan nähdä, sen verran vastahankainen tämä oli kaikille Mian tapaamisia helpottaville ehdotuksille.

Tunnin päästä ovikello soi ja Oliver avasi oven isälleen. Pojat kaapaisivat autoon, isä perässään tavaroita kantaen. Vain vilkutus äidille auton lähtiessä matkaan. Kova oli ollut ikävä isää, olihan edellisestä tapaamisesta jo pari viikkoa. Mia laski hitaasti kätensä jäädessään katsomaan loittonevan auton perään. Seuraavana iltana se suuntaisi takaisin ja pojilla alkaisi taas kahden viikon odotus. Isäviikonloput olivat tärkeitä.

Mia seisoi mietteissään. Tuhannennen kerran hän pohti, miten tähän oikein oli päädytty. Ei siitä niin kauan ollut, kun asiat vielä olivat hyvin ja he olivat onnellinen perhe. Tai niin Mia ainakin oli luullut. Ei hän enää ollut varma, Jarkko oli sanonut paljon satuttavia sanoja lähtiessään.

***

Kymmenen vuotta aiemmin Mia ja Jarkko olivat tavanneet yhteisen harrastuksen parissa ja rakastuneet oikopäätä. Parin vuoden seurustelun jälkeen soittivat hääkellot ja alkoi yhteinen elämä. Mia opiskeli ja kävi töissä, Jarkko uurasti pitkiä työpäiviä omalla työpaikallaan. Vähäinen yhteinen aika käytettiin tiiviisti yhdessäoloon ja elämä tuntui hymyilevän.

Sitten syntyi Oliver. Mialle se oli parasta, mitä hänelle siihen mennessä oli tapahtunut. Hänestä tuli äiti! Hän ja Jarkko olivat saaneet aikaan jotain niin ihanaa ja täydellistä, pienen pojan. Mia oli Oliverin kanssa kotona seuraavat kaksi vuotta ja sitten syntyikin Joel. Mialle aika oli ihanaa, hän viihtyi kotona lastensa kanssa ja odotti hetkeä jolloin Jarkko tuli töistä kotiin ja he saivat olla kotona yhdessä koko perhe.

Vähitellen Jarkko alkoi muuttua. Niin vaivihkaa, ettei Mia edes huomannut ennen kuin oli liian myöhäistä. Jarkko ei tullutkaan joka ilta kotiin. Oli myöhäisiä palavereita, illanistujaisia, asiakastilaisuuksia, isoa työlastia ja "pakko jäädä töihin". Vähitellen iltamenoja alkoi olla yhä enemmän ja enemmän ja Jarkko palata kotiin niistä yhä myöhemmin. Työasioita vain, vastasi Jarkko aina kun Mia kyseli, mutta Mia tiesi sisimmässään, ettei kaikki ollut enää hyvin. Hän ei kuitenkaan osannut tehdä mitään asian hyväksi, kun Jarkko vain kuittasi kaiken "työasioilla".

Kunnes eräänä päivänä Jarkko tuli kotiin töistä ja ilmoitti muuttavansa pois. Ilmoitti hakevansa avioeroa. Se oli Mialle kuin saavillinen kylmää vettä päälle ja hetken hän oli aivan turta. Sitten tuli itku, sitten tuli raivo, sitten tulivat kysymykset. Ja Jarkon hyytävät vastaukset. Mia ei kuulemma enää pitkään aikaan ollut viehättänyt Jarkkoa, sellainen homssantuu kotiäiti mukamas. Heillä ei kuulemma ollut enää mitään yhteistä - eipä varmaankaan, kun ei mies enää ollut juuri kotonakaan, ajatteli Mia katkerana.

Niinpä Jarkko oli rakastunut työkaveriinsa, viehättävään nuoreen naiseen, joka osasi pukeutua ja meikata ja tiesi, mistä mies pitää. Toisin kuin Mia, oli Jarkko sanonut. Sanat sattuivat syvälle Mian sisimpään ja vaikka pahin kipu oli kuluneiden muutaman kuukauden aikana jo haalistunut, tuntui se yhä tikarina sydämessä. Ja Jarkon sanat kaikuivat mielessä. Hän oli lyöty, ei mitään.

Mia huokaisi syvään ja huomasi kyynelten valuvan poskia pitkin. Milloin hän oli alkanut itkeä? Hän palasi sisälle hakemaan nenäliinaa ja viettämään yksinäistä viikonloppuaan. Joskus oli ollut aika, jolloin Mia oli haaveillut viikonlopusta yksin, mutta se haave oli toteutunut aivan liian karulla tavalla. Nyt hän oli yksin joka toinen viikonloppu eikä nauttinut ollenkaan. Paljon mieluummin hän olisi ollut perheensä kanssa. Jarkon ja poikien.

Toisaalta nuo yksinäiset viikonloput antoivat Mialle aikaa käydä läpi ajatuksiaan ja tunteitaan, käydä läpi suruaan. Kerätä elämänsä rippeitä ja miettiä miten se jatkuu. Sillä jatkuahan sen pitäisi! Mutta tie oli pitkä ja kivinen ja Mia tunsi olevansa vasta alkumetreillä. Hän käpertyi sohvan nurkkaan kirjoittamaan päiväkirjaansa. Se oli hänen suurin apunsa ja henkireikänsä.

***

Sunnuntai-ilta saapui ja pojat takaisin kotiin. Maanantaina oli taas työpäivä - Mia oli palannut töihin eron jälkeen. Pojat hoitoon, töihin, hakemaan lapset hoidosta, kotiin ruoanlaittoon. Arki oli aikamoista juoksua ja Mia mietti, miten ikinä ehtisi muodostaa uutta ihmissuhdetta kenenkään kanssa, sitten joskus, kun eron kipu oli hellittänyt. Vaikka eipä Mialla ollut mikään kiire uuteen suhteeseen. Oli liian monta haavaa paranneltavana.

***

Mia istui terassin reunalla katsellen jälleen yhtä elokuista kuutamoa. Ilma oli varsin tyyni, mutta satunnaisissa tuulenhenkäyksissä tuntui hentoinen omenantuoksu. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Mia osasi taas nauttia tuoksusta. Osasi nauttia tyynestä illasta. Hymy karehti hänen kasvoillaan ja hän nojautui kevyesti sivulleen. Vahva käsivarsi veti Mian lähemmäs itseään ja Mia katsahti ylöspäin Timon hymyileviin kasvoihin. Timon katse huokui turvallisuutta ja rakkautta. Mia nosti vasemman kätensä, jossa kiilteli uuden uutukainen kihlasormus. Timo oli juuri kosinut.

Ensimmäistä kertaa eron jälkeen Mia tunsi, että kaikki käy vielä hyvin. Jarkon lyömät haavat tuntuivat enää kaukaiselta muistolta. Timo oli pyyhkinyt ne pois osoittamalla, että hän halusi Mian ja halusi Mian lapset. Pojat olivat Timoon aivan hullaantuneet ja Timo viihtyi poikien kanssa mainiosti. He viihtyivät kaikki yhdessä mainiosti! Ja nyt heistä tulisi perhe. Mia huokaisi onnellisena ja nuuhkaisi omenantuoksuista ilmaa.

Marilka '07

Author's note

Tämä tarina sai syntynsä juuri tuollaisena elokuun kuulaana iltana. Sitten se jäi unholaan vuodeksi, kunnes jälleen vuoden kuluttua, samanlaisena kuulaana kuutamoiltana muistin aloittaneeni jo vuotta aiemmin tarinan, joka ei ollut saanut vielä loppuaan. Ja niinpä saatoin sen loppuun. Mutta miksi juuri erotarina? No koska eroja on tässä ympäristössä viime aikoina ollut ja ne vain aina mietityttävät. Aika kevyt aiheen sivuaminen tämä tosin on, sisältäen piirteitä eri tarinoista. Aiheen syvällinen tutkiskelu olisi tiiliskiviromaani, joten pitäydyin kevyessä moodissa.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Auringonpolttama maa

Kesä oli ollut helteinen ja kuiva. Kuivempi kuin vuosikymmeniin. Janina käveli keltaiseksi palaneella nurmella miettien edellisen viikon tapahtumia. Ja tunsi sydämensä yhtä palaneeksi kuin nurmi hänen jalkojensa alla.

Janina oli viettämässä kesälomansa viimeistä viikkoa ystävänsä Katriinan mökillä. Edellisenä lauantaina naiset olivat pyöräilleet muutaman kilometrin päähän latotansseihin. Janina ei ollut koskaan ennen ollut latotansseissa. Disko oli nuoruudesta tuttu paikka kyllä, mutta ladossa ei ollut ennen tullut tanssittua. Vähän siis jännitti, miten se jenkka ja polkka siellä luonnistuisi.

Ilta alkoi vähän jo hämärtää, kun Janina ja Katriina saapuivat paikalle. Ladossa olivat tanssit jo käynnissä. Naiset jäivät oven pieleen seisomaan ja katselemaan ympärilleen. Kuten tavallista, miehiä oli paljon vähemmän kuin naisia, joten he eivät olleet suinkaan ainoat seinänvierustoja koristavat naiset. Janina huokaisi. Tanssiminen oli mukavaa, mutta näissä lajeissa siihen tarvittiin kavaljeeri.

Janina huokaili kuitenkin turhaan. Hän oli kaunis nainen. Solakka vartalo, jota täydensi kesän ulkoiluissa kauniiksi ruskettunut iho. Kasvot eivät ehkä olleet missiainesta, eivät sirot, mutta kokonaisuus oli yhtä kaikki vaikuttava. Kasvoja reunusti tummanruskea vähän kiharanpuoleinen lyhyeksi leikattu tukka. Ei siis kestänyt kauan, kun jo hänet huomattiin.

Janinakin huomasi miehen. Pitkän ja tummatukkaisen, jolla oli syvät silmät. Sellaiset, joiden katse oli melkein liian intensiivinen. Ja kun nuo silmät katsoivat Janinaan, hän tunsi olevansa miehelle ainoa maailmassa. Luultavasti jokainen nainen tunsi, ajatteli Janina jälkeenpäin katkerasti.

Mies tuli hakemaan Janinaa tanssiin. Kauniiseen kesäillan valssiin. Mies esittäytyi Artoksi samalla kun pyöritteli Janinaa käsivarsillaan höyhenen keveästi. He tanssivat, kunnes eivät jaksaneet tanssia enempää. Arto tarjosi Janinalle tauolla juotavaa ja ohjasi hänet himmeästi kuutamossa kimmeltävälle pihamaalle. Käsi jäi käteen ja he kävelivät tovin, kunnes Janina halusi palata takaisin. Häntä pelotti se tunteiden kirjo, jonka mies hänen lähellään sai aikaan.

Katriinakin oli löytänyt kavaljeerin, Janina totesi sisälle palattuaan. Eikä Katriina tuntunut ujostelevat lainkaan siinä määri kuin Janina. Janinan ja Arton vielä seistessä oven raossa, tuli Katriina kysymään Janinalta, olisiko ok, jos hän lähtisi kavaljeerinsa mukaan, aamulla nähdään. Mikäs siinä, Janina mietti, ehkäpä Arto saattaa hänet kotiin.

Mutta kotiin – tai Katriinan mökille – Janinalla ei vielä ollut kiire. Ilta oli kuitenkin vielä nuori ja Artosta vielä paljon opittavaa. Janina halusi kuulla kaiken. Ja tuntea kaiken. He tanssivat vielä, Arto tiukensi otettaan Janinan vyötäröstä. Janina ei tiennyt minne olisi katsonut, niin voimakas oli Arton katse, kun hän ihaillen Janinaa katseli heidän tanssiessaan. Niinpä Janina antoi päänsä painua, kunnes otsa kosketti Arton poskea ja hän tunsi miehen hengityksen ohimollaan. Siinä oli niin hyvä olla.

Lopulta oli aika lähteä kuitenkin kotimatkalle. Arto lupautui saattamaan kuin herrasmies ainakin ja he kävelivät hiljaksiin, vuorotellen Janinan pyörää taluttaen. Matka ei ollut kovin pitkä – Janinan mielestä ei läheskään riittävän pitkä. Mökki tuli näkyviin mutkan takaa ja tuli aika sanoa hyvästit. Arto asetti pyörän nojaamaan aitaa vasten ja tarttui Janinaa vyötäisiltä vetäen tämän itseään vasten. Janina antautui syleilyyn sydän pamppaillen. Suu löysi toisen ja suudelma tuntui lämpimältä ja mukavalta. Vähitellen he vetäytyivät erilleen, miettien, mitä toinen mahtoi ajatella. Lopulta he sanoivat toisilleen hyvää yötä ja Janina lähti taluttamaan pyöräänsä kohti mökkiä. Arto katsoi vielä kerran hänen peräänsä kunnes suuntasi kotiinsa.

Mökki oli tyhjä Janinan palatessa, vaikka kello oli jo paljon. Hän laittautui nukkumaan ja näki unta Artosta. Aamu koitti aivan liian pian ja aivan liian meluisana Katriinan palatessa mökille yöllisiltä seikkailuiltaan. Hän oli lähtenyt Tapioksi esittäytyneen kavaljeerinsa kanssa tämän mökille ja viettänyt siellä villin yön, josta Janina sai kuulla kaiken, myös sen mitä ei olisi halunnut.

Janinaa kiinnosti enemmän tulevaisuus. Katriina kuitenkin vain nauroi, kun Janina kyseli, milloin he Tapion kanssa aikoivat taas tavata. Eihän heidän tarvitse enää tavata! oli Katriinan mielipide. Miksi pitäisi? Heillä oli hauska yö, mutta kummallakin oma elämä muualla. Ei siinä sen kummempaa.

Silloin Janina muisti, ettei hänelläkään ollut Arton puhelinnumeroa edes, saati kotiosoitetta. Eikä hän oikeastaan tiennyt Arton sukunimeäkään, kun tarkemmin ajatteli. Eikä Arto hänen. Eivätkä hekään olleet sopineet tapaamista myöhemmin. Ilta oli ollut liian täynnä kihelmöiviä tunteita, tuollaiset seikat olivat unohtuneet kokonaan. Mutta tiesihän Arto sentään, missä Janina majaili, sieltä hän hänet etsisi, Janina oli varma.

Koko päivän Janina muisteli edellistä yötä. Koko päivän hän kelasi uudestaan ja uudestaan jokaisen kosketuksen, jokaisen sanan, jonka Arto oli sanonut. Siinä oli jotain, hän oli varma. Ei sellaista voi tapahtua, ei sellaista voi tehdä ja sanoa, ilman, että sillä on merkitystä! Janina oli varma, että heillä oli jotain erityistä ja että Arto vielä tulisi, illalla viimeistään ja he voisivat jatka siitä mihin olivat jääneet.

Mutta Arto ei tullut sinä iltana. Janina meni pettyneenä nukkumaan, yhä Artosta uneksien ja jälleen varmana, että huomenna sitten. Mutta ei Arto tullut seuraavanakaan päivänä. Jälleen Janina meni pettyneenä nukkumaan, mutta varmana, että huomenna. Arto oli varmasti vain kiireinen.

Seuraavana päivänä Katriina ja Janina lähtivät kylälle kauppaan. Ja aivan sattumalta he siellä kohtasivat Arton. Janina meni hymyillen tervehtimään ja Artokin hymyili hänelle. Janinan sydän hypähti iloisesti. Vain muutaman kohteliaan sanan jälkeen Arto kuitenkin lähti, johonkin epämääräiseen kiireeseen vedoten. Janina jäi hölmistyneenä seisomaan paikalleen ja katsomaan miehen perään.

Katriina ajatteli piristää ystävänsä mieltä viemällä hänet paikalliseen lounaspaikkaan syömään. He istuivat lounaansa ääressä, Katriina yrittäen puhetulvallaan saada Janinaa ajattelemaan jotain aivan muuta. Vähän turhaan. Ja silloin astui kuppilaan myös Arto. Arto katsoi suoraan Janinaan hetken, mutta edes päätään hän ei nyökäyttänyt, vaan paineli suoraan ohi baaritiskille.

Loukkaantuneena Janina seurasi perässä – Katriinan vastusteluista huolimatta. Janina istui viereiselle jakkaralle ja kysäisi Artolta, eikö tämä haluaisi tulla Katriinan mökille iltaa viettämään. Arto katsoi Janinaa tavalla, joka sai tämän sydämen lähes pysähtymään. Katse oli etäinen ja välinpitämätön. Arto tokaisi ykskantaan, että ei kiitos, on parempaakin tekemistä, ja käänsi sitten katseensa pois.

Janinan suu loksahti auki. Missä oli se läheisyys ja lämpö? Vieläkin hän saattoi tuntea Arton huulet huulillaan, miten tämä voi sanoa noin? Eikö se merkinnyt mitään, se mitä heillä oli muutama ilta aiemmin? Katriina kävi hakemassa ystävänsä takaisin pöytään, mutta Janina ei saanut enää palaakaan alas.

Kuin sumussa Janina seurasi Katriinaa takaisin mökille. Yö Arton kanssa kummitteli mielessä, mutta kaikki Janinan haaveet mistään syvemmästä olivat kerta heitolla romahtaneet ja särkyneet pieniksi sirpaleiksi. Katriina näki ystävänsä tuskan ja sääli tätä, mutta ei voinut olla muistuttamatta, mitä oli sanonut hauskasta yhdestä yöstä.

Janina istahti pistelevälle palaneelle nurmikolle puun juurelle tätä paluumatkaa muistellen. Vasta silloin hän oli ymmärtänyt, miten paljon hän oli luottanut Artoon. Miten paljon oli antanut merkitystä kosketuksille ja sanoille, vaikkei edes tuntenut miestä.

Mutta kun Janinan maailmassa ei ollut yhden illan tai yön juttuja. Ei voinut olla. Ne eivät olleet mahdollisia. Janinan maailmassa jos kaksi ihmistä tuntee vetoa toisiinsa yhtenä yönä, heidän täytyy tuntea vetoa toisiinsa myös päivän valossa. Muu ei ollut mahdollista. Ja siksi jäikin vain kysymys siitä, miksi Arto oikeastaan oli häntä hellinyt niin kuin oli, jos ei kuitenkaan ollut halunnut sen enempää. Janina ei löytänyt siihen vastausta. Oli vain auringon polttama maa.

Marilka ’06

Author's note

Meillä on työpaikalla bileitä noin 3-4 kertaa vuodessa. Viihdyn niissä vaihtelevasti, mutta yleensä kuitenkin sen verran pitkään, että se "tavallinen bilekansa" alkaa jo olla ihan kondiksessa. Joka kerta samat heput löytävät toistensa seuraan - tai jotkut kenen tahansa halukkaan seuraan. En tiedä, mitä sitten tapahtuu vai tapahtuuko mitään, mutta näitä seuraillessani olen välillä miettinyt, miten kykenemätön olisin mihinkään merkityksettömään suhteeseen vaikka olisin kuinka sinkkukin. Näistä mietteistä sai tämä tarina alkunsa erään kesäjuhlan jälkimainingeissa.

Nimensä ja lähtölaukauksensa tarina sai katsellessani auringon kulottamaa takapihaamme näissä mietteissäni.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Joulun 2004 kootut

(eli Marilkan perheen joulunviettoa 2004)

Koitti aattoaamu ja lapset heräs

Jo seitsemältä kimpsunsa keräs

Ja isille tulivat monkumaan:

"Ei meitä nukuta enää ollenkaan!"

Siis ylös vaan ja koristeet esiin

Ne kuusen oksille ripustettiin.

Perhe riensi joulusaunaan

Joannakin hihkui: "Too! Naunaa!"

Sittenpä olikin lounaan vuoro

Pöydässä huusi jo nälkäisten kuoro.

Ruoka pienet massut täytti

Hyvältä elämä jälleen näytti.

Lapset luokse kuusen kipitti

Kuusen alta kun löytyi paketti.

Mitäpä löytyy paperin alta?

Siitä selko siltä seisomalta!

Leikkiruokasetti ja kissat putkessa

- hetken oli taas lapset rauhassa.

Pian autoon pakattiin koko perhe.

Vaan olikos autopesu päivän erhe?

Katolta jäät konepellille ropisi

Mut vahingoilta kuitenkin vältyttiin onneksi.

Jouluajelulla valoja nähtiin

Mut tytöt matkasivat unten tähtiin.

Päiväunet lapsille autossa maittoi

Ne väsymyksen piikin hyvin taittoi.

Jaksettiin siten valvoa illalla

Eikä kenenkään aatto ollut pilalla

Kun Ammin luona joulua vietettiin

- näin kaikille vähän nostalgiaa teetettiin.

Illallista syötiin pitkän kaavan mukaan

Lapset kyllästyi jo alkupalaan.

Formulat säntäili lattialla

Ja päitä ilmestyi pöydän alta.

Mut ei tuo häirinnyt kuin isiä ja äitiä

- sanoi täti: "lapsia nuo on, antaa leikkiä!"

Odotus oli pitkä mut vihdoin koitti

Tuo hetki kun pukki ovikelloa soitti.

Vain lahjasäkit löytyi oven takaa

Joulupukki taisi jo matkaa jatkaa.

Vaan tyttöjä ei tuo haitannut lain

Pääasia et itse tonttuna olla sai.

Sitten alkoi SE SUURI JUTTU

Kun paketin sai joka ystävä ja tuttu.

Vaari ja Ammi pakettien runot laukoi

Pikkutontut paketit omistajilleen kantoi.

Joanna vähän pakka sekoitti

Kun lahjojen uudelleenjaon aloitti…

Välillä äityi ihan hälinäksi

Silloinpa vaarin suusta läksi:

"Kuuleekos Sanna ollenkaan,

sulle kun runoa luetaan?"

Sanna vastaan tyynesti

Muistista runon lausahti.

Vaari taas jatkaa yritti

Vaan siitäkös kukaan välitti.

Sai Monasta oivan apurin

Kohta kuului ääni raikuvin:

"Nyt hiljaa kaikki ja kuunnelkaa,

kun täällä nyt runoja luetaan!"

Sai niitä paketteja vihdoin myös availla

Ja sitten leikittiin uusilla leluilla.

Mona pilliinsä vihelsi

Ja Dopi-koira luoksensa kipitti.

Joanna vaihtoi vaippaa nukelle

Aina vaan "uuellele ja uuellele".

Paljon mukavaa löytyi paketeista noita

Hauskaa ja tarpeellista yhtä ja toista.

Ilta vierähti paketteja availlen

Ja omia ja muiden lahjoja ihaillen.

Lopulta väsähti pienet piltit

Ja kotiin tuotiin lapset ilmeisen kiltit.

Joulupäivä sujui leppoisasti

Pyjamassa päivään asti.

Isi ja tytöt kävi ulkoilemassa

Uutta rattikelkkaa testaamassa.

Sitten tuli Sara, Mika ja maamo iltaa viettämään

Ja yhdessä mukavaa pitämään.

Syötiin hyvin ja tukevasti

Jouluruokia aimo lasti.

Suklaatkin suihin katosi

Ja muutenkin kaikki herkutteli.

Vielä uusi Monopoly Junior pelattiin

Ja kaloja helmillä ongittiin.

Niin vierähti joulu ja jäljellä vain

Tapani ja sitten ei pyhiä enää lain.

Mukava oli joulu tää

Ja muistot hyvät mieleen jää.

Pian uusi vuosi jälleen koittaa

Se uudet haasteet ja kuviot antaa.

Marilka '04

Author's note

Lapsiperheen joulu tuntuu välillä lähinnä farssilta touhuineen ;) Tämä runo ja nimenomaan runonmuodossaan sai alkunsa keskellä tuota joulufarssia, kohdassa, jossa "vaarin suusta läksi" että kuulekos Sanna ja Sanna huokaisten lausui runon ulkomuistista. Jouluaamuun mennessä runo oli saanut alkusysäyksensä ympärille lihaa ja Tapanina se sai loppusilauksensa.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Tyhjä syli

Ansi istui kuistilla katsellen hieman hajamielisen näköisenä sisarensa Jatan lapsia, jotka juoksentelivat pihanurmella ajaen toisiaan takaa. Lasten nauru kaikui hänen korvissaan nostaen tiedostamatta hymyn hänenkin huulilleen. Nuorin lapsista, Niko, juoksi Ansin luo kuistille hihkuen tullessaan: "Ansi, Ansi! Arvaa mitä! Mä löysin sammakon! Kato, miten söpö se on." Niko kiipesi Ansin syliin pitäen sammakkoa kömpelösti kättensä välissä. Hän raotti varovasti kämmeniään, jotta tätikin saisi nähdä sammakon, mutta sammakkopa loikkasikin pois ja katosi nopeasti kuistin alle nurmikkoon.

"Se meni pois," Niko sanoi pettyneenä, "etkä sä edes ehtinyt nähdä sitä." "Ei se mitään," Ansi yritti lohduttaa Nikoa. "Sammakko kuuluu sinne luontoon, se meni vain kotiinsa. Ajattelepa, miltä sinusta tuntuisi, jos joku ottaisi sinut täältä pois. Etkö sinäkin haluaisi heti tilaisuuden tullen palata takaisin?" "No haluaisin. Mutta kun se sammakko oli niin söpö." Niko intti. "No mutta, olethan sinäkin söpö, mutta et sinä silti haluaisi jonkun jättiläisen ottavan sinua mukaansa maskotiksi." "Niko, me mennään puistoon! Tuuksä mukaan?" kuului vanhempien lasten kutsu pihamaalta. "Joo, odottakaa!" huusi Niko pinkaisten juoksuun. Sammakko unohtui saman tien.

Ansi seurasi hieman haikeana katseellaan lasten menoa. Jatan lapset olivat hänelle rakkainta maailmassa – heti Jatan jälkeen – koska sen lähemmäksi omia lapsia Ansi ei pääsisi enää koskaan. Kipu kouraisi Ansin sydäntä, kun hän tunsi sylinsä tyhjyyden Nikon lähdettyä. Muistot tulvivat hyökyaaltona mieleen. Kuvia, tunteita, ääniä, kipua, hajuja. Kuvia valkoisista vaatteista, kiiltävistä veitsistä ja muista instrumenteista. Ääniä, kilinää, kun veitset osuivat yhteen ja hiljaista puheensorinaa. Sterilisointiaineen voimakas haju. Viiltävä kipu. Oman huudon kaiku. Ja sitten kysymys: Miksi? Aina miksi. Kysymys, johon Ansi ei tuntenut löytävänsä vastausta, ei ehkä ikinä.

Ja lopultakin kaikki palasi aina Jonneen. Parikymppisenä Ansi oli aloittanut opintonsa yliopistossa. Jo ensimmäisenä syksynä hän oli tutustunut siellä pari vuotta vanhempaan Jonneen, joka oli Ansista tuntunut unelmien mieheltä. Jonne oli komea, hauska ja kohtelias ja tuntuipa olevan kiinnostunut Ansista. Kurssin pikkujouluissa he tanssivat vain toistensa kanssa ja sen jälkeen Ansi oli varma, että he tanssisivat koko loppuelämänsä vain toistensa kanssa. Illat kuluivat ja muuttuivat yöksi Jonnen ja Ansin jutellessa ja vain ollessa yhdessä. Heillä oli hauskaa.

Muutaman kuukauden kuluttua kevätpuolella Jonne ehdotti, että he muuttaisivat yhteen asumaan. Mikäs siinä, Ansi tuumi, hehän rakastivat toisiaan ja aikoivat joskus naimisiin. Niinpä Ansi pakkasi tavaransa ja siirsi vähäisen omaisuutensa Jonnen isompaan asuntoon. Kumpikin jatkoi opintojaan ja vapaa-aikansa he viettivät yhdessä. Ansi oli onnensa kukkuloilla. Jonne vannoi ikuista rakkautta ja he suunnittelivat juhannushäitä. Itse häät olivat pienet, vain kummankin lähisuku oli paikalla. Jonne oli toivonut niin, eikä Ansikaan kaivannut suurempia juhlia. Pääasia, että hän vihdoin sai Jonnensa.

Syksyllä jatkuivat opinnot ja Ansi nautti elämästään. Ihana aviopuoliso ja mieleinen opiskelupaikka ja koko elämä edessä. Niin ainakin Ansi uskoi, kunnes eräänä yönä kupla särkyi, meni kerralla pirstaleiksi. Jonne tuli kotiin myöhään oltuaan ystävien kanssa oluella, niin hän sanoi. Ansi odotti jännittyneenä miehen kotiin tuloa. Hänellä oli jotain kerrottavaa Jonnelle.

Jonne istahti sohvalle lukemaan päivän postia ja Ansi tuli miehensä viereen kietoen kätensä hellästi tämän ympärille. "Jonne," hän sanoi pienten suudelmien lomasta, joita sirotteli miehensä poskelle. "Jonne, sinusta tulee isä." "Mmmh," Jonne murahti kunnes tajusi, mitä Ansi oli juuri sanonut, "Mitäh? Mitä oikein sanoit?" "Sinusta tulee isä," Ansi toisti hymyillen. Jonne katsoi Ansiin hurjisunut ilme kasvojaan vääristäen. "Mitä oikein tapahtui ehkäisylle?" hän jyrähti.

Pelko hiipi Ansin sydämeen ja hymy jähmettyi hänen kasvoilleen. Eikö Jonne ollutkaan iloinen? Eivät he toki olleet vielä lapsista puhuneet, mutta vahinko oli jo tapahtunut. "Etkö… etkö olekaan iloinen?" hän kysyi arasti. "Iloinen! Nainen, ei tässä lapsia kaivata. Rahareikiä ne vain ovat," Jonne ärisi. He riitelivät asiasta, Ansi toivoen koko sydämestään Jonnen tulevan järkiinsä. Hän pelkäsi, mitä muuten tapahtuisi. Ja tapahtui. Jonne tiputti tiiliskiven Ansin niskaan sanomalla lopulta kylmästi, vailla tunteita: "Hyvä on. Saat viikon aikaa häipyä. Sinut olisin ehkä vielä sietänyt, mutta en lapsia. Et sinä muutenkaan ole milloinkaan ollut muuta kuin väline minulle ja olen jo saanut, mitä halusin. Häivy silmistäni, huora!" Jonne karjaisi ja töytäisi Ansin tieltään.

Ansi putosi lattialle istumaan. Hän oli kauhusta jähmettynyt, eikä aluksi voinut uskoa todeksi, mitä Jonne, hänen lempeä ja rakastava Jonnensa oli sanonut. "Ei, ei, ei se ollut hänen Jonnensa, joka sanoi ne kauheat asiat," kirkui hänen sydämensä. "Halpaan menit, tyttörukka," ilkkuivat hänen turtumuksesta vähitellen toipuvat aivonsa. Kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin, mutta päättäväisesti Ansi nousi pystyyn ja ajatteli, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Jonne vain oli niin järkyttynyt raskaudesta. Ja onhan se ymmärrettävää, kyllä hän siitä toipuu. Toivo nousi jälleen Ansin kömpiessä peittonsa alle jo nukahtaneen Jonnen viereen.

Seuraava viikko kuitenkin todisti Jonnen olleen tosissaan. Hän muutti sohvalle nukkumaan ja muistutti Ansia joka päivä viikon määräajan kulumisesta. Ansi ei edelleenkään jaksanut uskoa Jonnen olevan tosissaan, mutta viikon kuluttua umpeen Jonne pakkasi Ansin vaatteet kassiin, otti avaimen pois ja työnsi ulos ovesta. "Mutta minne minä muka menen? Ei minulla ole paikkaa minne mennä!" Ansi valitti potkiessaan vastaan. "Olisit miettinyt sitä aiemmin. Siksi minä viikon varoitusajan annoin, hyvää hyvyyttäni. Nyt menet ja takaisin ei ole tulemista! Avioeropaperit löytävät sinut kyllä!" Jonne sanoi viileällä äänellä.

Ansi meni Jatan luo, itki aikansa ja alkoi etsiä asuntoa itselleen, kun avioeropaperit tosiaan tulivat. Tuska ei jättänyt Ansia, vaikka ulkoisesti hän näyttikin olevan rauhallisempi. Hän alkoi suunnitella aborttia toivoen, että ilman lasta Jonne ottaisi hänet takaisin. Ja jos hän tosiaan joutuisi elämään ilman Jonnea, olisi helpompi elää ilman lastakin. Tuska raastoi Ansin sisintä, mutta hän vei abortin päätökseen. Hän uskotteli itselleen tehneensä oikean ratkaisun, mutta hänen maailmansa oli aivan sekaisin.

Viikon, kahden kuluttua abortista Ansi käveli Jonnen ovelle. Avioero oli jo voimassa, mutta Ansi toivoi ja halusi yrittää vielä puhua Jonnen kanssa. Hän soitti ovikelloa ja oven tuli avaamaan Ansille aivan vieras mies. "Anteeksi, etsin Jonnea," Ansi sopersi. Mies mittaili häntä kiireestä kantapäähän liikahtamatta, sanomatta sanaakaan. "Kuka siellä on?" kuului Jonnen ääni. "Joku muija, joka etsii sua," mies huikkasi vastaan. Jonne tuli ovelle ja murisi Ansille: "Enkö mä kieltänyt sua tulemasta koskaan takaisin, häh?" "Kielsit, mutta mä vaan haluaisin jutella. Jonne, en mä enää ole raskaana, mä… " Ansi sopersi jotain, mistä Jonne ei saanut selvää, mutta hän arvasi loput. "Sä olet hullu, nainen, jos sä luulet et mä otan sut sen takia takaisin! Mähän sanoin, että mä sain jo susta sen, mitä halusin. Nimittäin perintörahat, jotka sain vain jos olin naimisissa. Nyt mulla on uutta seuraa, etkä sä mahdu tähän perheeseen, vai mitä Mats?" Jonne paiskasi oven kiinni Ansin nenän edestä.

Ansi jäi hölmistyneenä seisomaan rappuun tuijottamaan suljettua ovea. Hölmistys vaihtui kauhistukseksi kaiken yhtäkkiä kirkastuessa hänelle. Kaikki olikin ollut vain suurta juonta! Mats. Jonne oli usein puhunut Matsista, jonka kanssa oli viettänyt aikaa. Mutta Jonne olikin pettänyt häntä Matsin kanssa koko ajan. Ja hankkinut Ansin avulla vain perintönsä. Kuinkahan moni opiskelukaveri tiesi? Ansi tunsi olevansa täydellisesti nöyryytetty ja petetty. Kuin unessa hän lähti rapusta ja onnistui jotenkin löytämään Jatan luo, missä hän vuodatti koko tuskansa Jatalle ja tämän miehelle.

Ansi havahtui muistoistaan tuntiessaan lempeän käden laskeutuvan olalleen. "Ansi, siitä on jo vuosia. Vieläkö muistelet sitä?" Jatta kysyi hellästi nuoremmalta siskoltaan. "Minne se kipu katoaisi. Siellä se on pohjalla ja aina välillä se kumpuaa sieltä pintaan, enkä minä voi sille mitään. Rakastin ihan oikeasti sitä roistoa – ja rakastan kai vieläkin. Ja ihan totta vieläkin kadun sitä aborttia, varsinkin, kun katselen sinun ihania lapsiasi…" Ansin ääni hiljeni kuiskaukseksi. "Ja kun tiedän, etten voi enää koskaan tulla raskaaksi… Enkä tiedä uskallanko milloinkaan enää rakastuakaan…" Yksinäinen kyynel vierähti Ansin poskelle ja Jatta kietoi kätensä siskonsa ympärille.

Siitä kuistilta Jatan mies Arto siskokset löysi palatessaan töistä kotiin. Hän kumartui suutelemaan vaimoaan ja suikkasi suukon tämän siskon otsalle nähdessään Ansin murheellisen ilmeen. Ansi oli syvästi kiitollinen koko siskonsa perheestä. Jatta ja Arto olivat jaksaneet tukea häntä läpi kaiken kivun – ja jaksoivat näköjään vieläkin, monen vuoden jälkeen. Ja ne lapset! Jatan lapset olivat Ansille suunnaton ilo ja he rakastivat tätiään vähintään yhtä paljon kuin täti rakasti heitä. Sisarensa perheen luona Ansilla oli hyvä olla, siellä hän oli paljon enemmän kotonaan kuin omassa pienessä kaksiossaan – tyhjässä kaksiossa, ilman ketään kenen kanssa jakaa arki ja kenestä huolehtia.

Jatta nousi ylös ja seurasi miestään sisälle taloon Ansin jäädessä vielä kuistille katselemaan kaukaisuuteen. "Missä lapset ovat?" Arto kysyi kuistin ovelta. "Menivät puistoon, mutta kyllä heidän pitäisi pian olla tulossa takaisin," Ansi vastasi katsahtaen Artoon. Mistähän tuollaisen löytäisi, hän mietti itsekseen. Miehen, joka rakasti perhettään oikeasti ja huolehti siitä. Ansi hymähti hiljaa. Olisi kai niitä tuolla jossakin, mutta useimmat ovat jo varattuja ja mistä niistä lopuista erottaa ne kunnon miehet Jonnen kaltaisista rotista? Toisaalta Ansi ei edes ollut varma, että kunnollisenkaan miehen rakkaus voisi häntä parantaa. Eihän se muuttaisi kuitenkaan sitä, ettei hän voi milloinkaan saada omia lapsia.

Jatta ilmestyi vuorostaan oviaukkoon kysyäkseen Ansilta jäisikö tämä heille syömään. "Meillä olisi tarjolla karjalanpaistia ja perunamuusia, jälkiruuaksi voit saada jäätelön, jos syöt eturuuan kiltisti," hän yritti houkutella siskoaan ilkikurisesti hymyillen. "Kiitti vaan," Ansi naurahti, "mutta luulenpa, että on ihan aika minun lähteä vähitellen tuonne kotopuoleen. On vielä töitä tehtävänä…" Aivan yhtäkkiä Ansi tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja tunsi tarvetta lähteä. Tiesihän hän aina olevansa tervetullut siskonsa kotiin, mutta se oli Jatan perhe, eikä hän kuitenkaan kuulunut siihen ydinperheeseen.

Hiljakseen Ansi lähti kulkemaan asuntoaan – siksi hän aina mielessään kotiaan nimitti – kohti. Matka ei ollut pitkä, vain muutama kilometri, mutta yleensä hän taittoi sen bussilla. Tälläkertaa tuntui hyvältä vain kävellä. Antaa ajatusten vaeltaa ratojaan. Ilta oli lämmin ja kaunis, eikä Ansi edes huomannut kulkeneensa kotiinsa vievän risteyksen ohi ennenkuin kuuli laulua jostakin melko läheltä. Hän pysähtyi kuuntelemaan. "Aivan kuin enkelikuoro", tuli ensimmäisenä Ansin mieleen. Hän katseli ympärilleen ja huomasi suuren teltan läheisellä urheilukentällä. Musiikki tuntui kuuluvan sieltä, joten Ansi käveli lähemmäsja lähemmäs, kunnes oli aivan teltan suuaukolla. Teltta veti häntä puoleensa kuin magneetti ja hän astui sisälle asti ja istui teltan takaosaan penkin päähän.

Teltan toiseen päähän oli rakennettu lavan tapainen koroke, jolla seisoi ryhmä nuoria laulamassa. Eipä se ollutkaan enkelikuoro, Ansi tuumi, vaan ihan tavallinen nuorten lauluryhmä. Mikä heissä tai heidän laulussaan sitten oli niin erikoista, että enkelit olivat tulleet mieleen ja musiikki edelleen veti häntä puoleensa ja naulasi hänet penkkiin niin ettei hän yksinkertaisesti voinut lähteä pois? Pikkuhiljaa laulun sanat tunkeutuivat Ansin tajuntaan. "Särkyneet sydämet, särkyneet ihmiset, kuka voi parantaa? Kertokaa se! … Tulkaa, tuokaa ne Jeesukselle, tulkaa tuokaa ne Hänelle!" Kyyneleet alkoivat jälleen virrata Ansin poskia pitkin, vaikka hän yritti vihaisesti todistella itselleen, ettei laululla ollut sen kanssa mitään tekemistä, kaikki johtui vain hänen herkästä mielentilastaan.

Laulun loputtua eräs nuorista tuli mikrofonin ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Hetken rukoiltuaan hän kohotti katseensa ja sanoi: "Täällä on joku henkilö, jolle Jumala haluaa sanoa, että Hän voi ja haluaa parantaa kaikki ne haavat, joiden yhä tunnet repivän sydäntäsi riekaleiksi, vaikka aikaa on jo kulunut. Sanot, ettei se kipu mihinkään katoa, mutta Jumala sanoo, että Hän voi ottaa sen pois ja antaa ilon ja riemun tilalle." Ansi katsoi silmät suurina puhujaa. Hän tunsi, ei, hän tiesi, että puhuja tarkoitti sanansa juuri hänelle, mutta mistä tuo tytönheitukka voi tietää hänen tuskastaan? Ja miksi Jumala nyt yhtäkkiä välittäisi, kun ei välittänyt silloinkaan, kun hänen elämänsä tragedia tapahtui?

Jossakin syvällä sisimmässään Ansi kuuli äänen sanovan: "Et sinä koskaan kysynyt välitänkö Minä. Et sinä milloinkaan pysähtynyt kuuntelemaan, mitä Minä olisin sinulle halunnut sanoa. Koko ajan olen sinua rakastanut ja sinua kutsunut ja odottanut, että kuulisit kutsuni. Tule luokseni, minä haluan parantaa sinut." Ansi painoi itkien kasvonsa käsiinsä. Jostakin sieltä itkun lomasta hän parahteli: "Minä tulen! Tulen! Auta minua!" Tyttö, joka oli siellä lavalla puhunut suoraan Ansin sydämeen tuli nyt Ansin luo, laski varovasti kätensä tämän olalle ja sanoi hiljaa: "Hei. Olen Outi. Saanko rukoilla puolestasi?" Ansi kykeni vain nyökkäämään.

Outi alkoi rukoilla ensin hiljaa kielellä, jota Ansi ei ymmärtänyt, ja sitten aivan suomeksi Jumalalta apua juuri niihin kipuihin ja haavaoihin, jotka Ansin sydämessä oli. Ansi oli aivan ihmeissään ja sai viimein soperrettua mieltään askarruttaneen kysymyksen: "Mistä sinä tiedät tuon kaiken?" "Pyhä Henki puhui minulle niistä, jotta voisin auttaa sinua," Outi vastasi hymyillen lempeästi. "Aivan kuin enkelin kasvot", käväisi Ansin mielessä. "Jumala sanoi, että Hän haluaa parantaa minut ja että hän kutsuu minua. Mitä se tarkoittaa ja mitä minun pitää tehdä?" "Jeesus, Jumalan poika kuoli ristillä meidän kaikkien kipujen ja syntien tähden ja siksi me voimme olla niistä vapaat. Jos vain uskot Jeesukseen ja hänen ristinkuolemaansa ja päästät Jeesuksen sydämeesi asumaan, hän puhdistaa sinut kaikesta liasta ja syyllisyydestä ja parantaa haavat," Outi selitti.

Ansi oli hetken toiveikkaan näköinen, mutta painoi sitten päänsä alas häpeissään ja kuiskasi: "Uskon minä… mutta minä olen tehnyt jotain kamalaa. Minä… olen…murhaaja! Minä murhasin oman lapseni, kun tein abortin, eikä sitä kai Jeesuskaan voi antaa anteeksi, kun en itsekään voi!" Jälleen hän alkoi itkeä, mutta Outi rutisti häntä hartioista ja sanoi lujasti: "Kyllä voi! Jeesus antaa senkin anteeksi ja siksi myön sinun tulee antaa itsellesi anteeksi. Jeesus antaa aivan kaikki synnit anteeksi, kun niitä katuu. Tahdotko antaa Jeesuksen antaa syntisi anteeksi ja parantaa haavasi?" "Ei tässä mitään menetettävääkään ole. Kyllä, kyllä haluan! Jos Jeesus voi vapauttaa minut tästä taakasta ja kivusta, hän saa minusta kyllä uskollisen kannattajan!" Ansi huudahti.

Outi alkoi jälleen rukoilla ja hänen kehotuksestaan Ansi sitten rukoili itsekin: "Jeesus, minä uskon, että olet Jumalan poika ja kuolit ristillä. Anna anteeksi se hirveä synti, jonka olen tehnyt… ja kaikki ne pienemmätkin. Anna minun haavojeni parantua. Jeesus, minä tulen luoksesi. Tule minun sydämeeni." Ansi tunsi ihmeellisen rauhan ja lämmön vuotavan päästä varpaisiin. Jälleen kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, mutt tällä kertaa ne olivat ilon kyyneleitä. Ansi tunsi olonsa kevyeksi, taakka oli nostettu hänen harteiltaan pois. Hän alkoi nauraa ääneen. Hän nauroi ääneen koko matkan kotiin.

Jos Ansi luuli, että kaikki tuska oli kerralla poispyyhkäisty, hän erehtyi. Vaikka parantuminen olikin alkanut, ei se tapahtunut silmänräpäyksessä. Ansi ei tosin enää tuntenut syyllisyyttä, eikä katkeruuttakaan Jonnea kohtaan, mutta tilalla oli syvä suru menetetystä ja tietoisuudesta, että lasta hän ei silti voisi milloinkaan saada. Lapsettomuus seuraisi häntä, vaikka sen aiheuttanut synti olikin jo anteeksiannettu. Kuitenkin iloa Ansin elämään toi usko Jeesukseen. Hän alkoi käydä seurakunnan tilaisuuksissa ja kotiryhmässä, missä hän sai paljon uusia ystäviä. Tulivatpa Jatta ja Artokin lasten kanssa toisinaan mukaan nähtyään, mitä Jeesus oli Ansille tehnyt.

Kotiryhmässä Ansi ystävystyi myös Petrin kanssa. Aluksi Ansi oli hyvin varovainen, eikä halunnut päästää ketään liian lähelle. Hän muisti vielä liian hyvin, miten oli käynyt edellisellä kerralla, kun hän oli rakastunut.Väistämättä Petri kuitenkin valloitti Ansin hienotunteisuudellaan, lempeydellään, aitoudellaan ja rakkaudellaan. Petri kunnioitti Ansin tarvetta pitää etäisyyttä ja antoi ystävyyttään vain sen verran kuin näki Ansin pystyvän sitä ottamaan vastaan. Ansi tiesi: hän oli rakastumassa jälleen päätä pahkaa ja hän pelkäsi sitä. Mutta vähitellen hän alkoi huomata muutoksen. Jumala paransi, poisti pelon. Hän huomasi voivansa luottaa ja osaavansa rakastaa. Samalla hän antoi Petrille luvan rakastaa häntä.

Petrin rakkaus ja hyväksyntä oli Ansille ikäänkuin sinetti Jumalan parannustyölle. Ansi huomasi ja uskoi jälleen olevansa arvokas ja rakastettava – vaikkei voisikaan saada lapsia. "Mehän voidaan vaikka adoptoida lapsia, jos sinä niin haluat," Petri sanoi kosiessaan, kun Ansi oli jälleen epäillyt haluaako Petri sittenkään naista, joka ei voi saada lapsia. Ja niin Ansi oli jälleen morsian. Valkoisiin pukeutunut, puhtaaksi pesty. Petri talutti ylpeänä kauniin Ansinsa alttarille kirkossa, joka tällä kertaa oli lähes tupaten täynnä ystäviä ja sukulaisia iloitsemassa yhdessä nuorenparin kanssa.

Lähes tarkalleen vuoden kuluttua häistä Ansi ja Petri nousivat käsikädessä Jatan ja Arton kuistin portaita. He katsahtivat toisiinsa salaperäisesti ja seisahtuivaat juhlallisesti Jatan yhteen kokoontuneen perheen eteen. "No, kertokaa jo!" Jatta äännähti kärsimättömänä. Arto ja lapsetkin katsoivat odottavasti kuistille ilmestynyttä salaperäisen näköistä paria. "Meillä on uutinen," Ansi aloitti, "me saadaan vauva puolen vuoden kuluttua. Eikä mikään adoptiovauva, vaan minä olen raskaana!" hän kiljui ja kiepsahti sisarensa kaulaan. "Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!" Jatta kiljui takaisin ja he alkoivat tanssia polkkaa kuistilla lastenkin hihkuessa: "Vauva, vauva! Ansi saa vauvan!" Arto nousi halaamaan Petriä ja henkäisi: "Tämähän on ihan oikea ihme! Jumala on todentotta suuri ja ihmeellinen!"

Marilka '99

Author's note

En tainnut vielä tässä vaiheessa odottaa esikoistani. Istuin mökillä riippumatossa ja katselin Juhan siskonlasten touhuja ja kuinka he välillä kävivät halaamassa äitiään. Ja tunsin suurta kaipausta saada oma lapsi, joka kiertää pienet kätensä kaulani ympärille. Lapsettomuus ei kuitenkaan ollut syy siihen, ettei sitä lasta meillä vielä ollut, syyt olivat puhtaasti praktiset. Tämän tarinan tyhjä syli oli kuitenkin myös minun tyhjä sylini sillä hetkellä. Aivan yhtä tuskaiset ovat joskus järjen syyt siihen, ettei lasta vielä ole kuin fyysisetkin syyt. Vähän reilun vuoden kuluttua tämän kirjoittamisesta minullakin oli vauva sylissäni.

Lue koko tarina / Read the whole story »

Neilikankukka

Sharon katseli itseään peilistä mietteliäänä. Kirkkaat siniset silmät katsoivat vastaan pitkästä aikaa eloisina, kiinnostuneina. Ruskeat hiukset olivat lyhyiksi leikatut, mutta aivan liian kiharat ollakseen muodikkaat. Poskilla oli innostuksen tuoma puna. Hän nyökytteli päätään tyytyväisenä kammatessaan hiuksiaan hitaasti, nautiskellen ja hymähti huvittuneesti itselleen. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli viimeksi ajatelllut ulkonäköään. Monesti hän oli lähtenyt ulos edes vilkaisematta peiliin ensin. Sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä, miltä näytti. Eihän kukaan ole nuoresta yksinhuoltajasta kiinnostunut kuitenkaan.

Makuuhuoneessa Tia selaili kirjaa odottaessaan äitiään lukemaan sen iltasaduksi. "Äiti, tule jo!" Hän huusi kärsimättömänä kylpyhuoneessa yhä itselleen hymyilevälle äidilleen. Sharon huokaisi ja laski kamman käsistään. Hän virnisti vielä peilikuvalleen ja asteli kärsimättömän tyttärensä sängyn luo. "No, mikäs satu tänä iltana luetaan?" hän kysyi. "Tämä, pupusatu," Tia ojensi kirjan äidilleen. "Taas! No, hyvä on, jos kerran sen tahdot. Vaikka kohtahan sinä osaat tämän jo ulkoa!" Sharon mumisi, mutta alkoi lukea kirjaa. "Ja sen pituinen se. Ja nyt sinä nuori neiti panet silmät kiinni ja alat nukkua," hän sulki kirjan ja peitteli Tian sänkyyn. "Iltasuukko vielä äidille. Noin ja nyt hyvää yötä."

Sharon silitteli vielä hetken tyttärensä hiuksia, kunnes kuuli tasaisen tuhinan tyynyltä. Vasta sitten hän nousi ja meni olohuoneeseen. Hän istui ainoan sohvansa nurkkaan miettimään hypistellen käsissään neilikan keltaisen oranssia kukkaa. Iltapäivän tapahtumat saivat yhä hymyn hänen kasvoilleen ja pienet innostuksen väreet kulkemaan selässä. Sharon oli ollut vasta kahdeksantoista, kun Tia oli syntynyt. Hän oli seurustellut Tian isän kanssa kaksi vuotta, kun hän oli huomannut olevansa raskaana. Tom oli ehdottanut aborttia, hän ei halunnut isäksi yhdeksäntoista vanhana, mutta Sharon oli halunnut pitää lapsen. Hän oli silloin uskonut, että vauvan synnyttyä Tomkin innostuisi ja he voisivat vaikka mennä naimisiin. Tom yritti vielä saada Sharonia antamaan lapsen vaikkapa adoptoitavaksi, mutta kun hänelle lapsen syntymän kynnyksellä kävi selväksi, että Sharon todella aikoi pitää sen, hän jätti Sharonin.

Sharonille se oli tietenkin ollut kova paikka joutua selviytymään synnytksestä ja vauvan hoidosta ja kaikesta yksin. Hän joutui jättämään lukion kesken sen vuoksi. Mutta Tomin menettäminen oli koskenut vähemmän, kuin hän oli kuvitellut. Jotenkin he olivat kasvaneet erilleen jo odotusaikana erilaisine mielipiteineen lapsensa tulevaisuuden suhteen. Vaikeampaa oli joutua yksinhuoltajaksi alle kaksikymppisenä. Onneksi Sharonin vanhemmat tukivat ja kunnioittivat Sharonin valintaa pitää vauva. He auttoivat vauvan hoidossa niin paljon kuin kykenivät ja kun Sharon kaksi vuotta myöhemmin lopulta halusi muuttaa omilleen Tian kanssa, he auttoivat siinäkin. Tomista Sharon ei kuullut enää mitään. Hän ei välittänyt edes tunnustaa isyyttään, eihän hän edes voinut olla varma siitä, hän täräytti kerran Sharonille, eikä uskonut mitään vakuutteluja uskollisuudesta. Sharon päätti selviytyä ilman Tomia.

Nyt Tia oli neljän ja suloinen pieni tyttö ja Sharon hyvin sopeutunut äitiyteen. Tosin joskus tuskastutti, kun ei voinut opiskella, koska oli lapsi elätettävänä. Ja toisinaan väsytti, kun sai itse huolehtia kaikista sairasteluista ja uhmaiästä ja kasvatuksesta. Ja toisinaan turhautti, kun niin harvoin pääsi minnekään iltaa viettämään ja olemaan ystävien kanssa. Vaikka oikeastaan suurimmalla osalla Sharon ystävistäkin oli jo lapsia; vanhoista koulukavereista piti yhteyttä vain paras ystävä Emma. Päivät kuluivat työssä toimistossa ja illat Tian kanssa ensin ulkona ja sitten kotona ruokaa laittaen. Mutta kaiken kaikkiaan Sharon oli sopeutunut, joskaan ei täysin tyytyväinen. Hän kaipasi miestä siinä missä kuka tahansa vähän päälle kaksikymppinen nainen. Jotenkin hän oli kuitenkin onnistunut sopeutumaan myös ajatukseen yksinäisestä elämästä yhdessä Tian kanssa niin, ettei se niin kamalasti vaivannut. Eikä hän sitä ainakaan aktiivisesti märehtinyt.

Sinä päivänä kaikki yhtäkkiä muuttui. Sharon oli ollut Tian kanssa puistossa, aivan kuten yleensäkin työpäivän jälkeen hänen haettuaan tytön tarhasta. Tia oli juossut jälleen silittämään jo tutuksi tullutta koiraa, jota omistaja ulkoilutti joka päivä puistikon halki niihin aikoihin, kun Tiakin oli siellä. Koiran omistaja oli noin kolmekymppinen tummatukkainen mies, jolla oli Tian mielestä hassut kulmikkaat silmälasit. Koira istui maahan häntäänsä heiluttaen huomatessaan Tian tulevan jälleen silittämään sitä. Dave, koiran omistaja, naurahti Tialle: "Tinny todella pitää sinusta. Aina kun me tulemme tänne, se haistelee ja katselee ympärilleen odottaen sinun pyrähtävän jostain paikalle. Ja sitten se on todella pettynyt, jos sinä et olekaan puistossa."

Tia istahti Tinnyn viereen rapsuttelemaan sitä, mutta ponkaisi pian jälleen pystyyn: "Voi! Minä ihan unohdin! Minulla on repussa kaksi keksiä Tinnylle, mutta reppu on tuolla äidin luona," Tia huudahti ja osoitti puiston toisessa päässä olevaa penkkiä, missä Sharon istui lukemassa kirjaa. "Mennäänkö yhdessä sinne hakemaan ne keksit. Onhan se jo aikakin, että tapaan äitisikin, kun kerran meistä on jo tullut ystäviä. Vai mitä? Ja sinä voisit joku kerta esitellä minut isällesikin, jos hän tuo sinut joskus puistoon," Dave innostui. "Ei minulla ole isää, äiti vain. Eikä minulla ole koiraakaan, kun ei äiti halua hankkia sellaista. Hän sanoo, että se olisi vain riesana, mutta kyllä minä siitä huolehtisin!" "Äitisi taitaa olla tuossa kohdin oikeassa. Koiran hoitaminen ei ole mikään ihan pieni juttu."

Sharon nosti katseensa kirjastaan ja näki Tian lähestyvän vieraan miehen ja tämän koiran kanssa. Nauravat ruskeat silmät vastasivat hänen kysyvään katseeseensa, kun hän nousi ylös kohtaamaan tulijaa. "Hei, olen Dave ja sinä olet kuulemma tämän herttaisen Tian äiti," Dave ojensi kätensä. Sharon tarttui siihen kummissaan, mutta niin ruskeiden silmien lumoamana, että sai vain nyökätyksi ja mumistuksi: "Sharon." Dave hymyili paljastaen valkoisen suoran hammasrivistönsä ja tyydytti viimein Sharonin uteliaisuuden sanomalla: "Tialla on aina tapana tulla tuonne hiekkatielle silittelemään Tinnyä. Minä olen usein ollut Tinnyn kanssa ulkona samaan aikaan kuin Tia puistossa ja Tia tuntuu pitävän eläimistä. Tinnykin on alkanut todella pitää Tiasta ja siinä sivussa minäkin olen hänen kanssaan ystävystynyt." "Niin," säesti Tia, "mutta nyt minä unohdin Tinnyn keksit reppuun ja niitä piti tulla hakemaan ja Dave halusi tavata sinutkin, äiti, niin että minä toin Daven ja Tinnyn tänne.

Sharon oli jo sen verran tointunut hämmästyksestään, että onnistui hymyilemään toteamaan, "Sehän mukavaa. Siis se, että Tia on ystävystynyt Tinnyn kanssa. Ja sinunkin kanssasi, Dave." Nimi maistui hyvältä suussa. Sharon miltei punastui ja kääntyi katsomaan Tiaa, joka syötti Tinnylle keksejä jatkaessaan: "Tia on niin halunnut koiraa, mutta minä en halua sellaista vaivoikseni, kun yksin pienen lapsen kanssa on jo ihan riittävästi työtä." Sharonin ääni hiljeni lopussa, hänen muistaessaan jälleen todellisuuden. Hän varoitti itseään ihastumasta tähän mukavaan mieheen, sillä varmastikaan tämäkään ei voisi kiinnostua pienen lapsen äidistä, vaikka kuinka olikin ystävystynyt jo lapsen kanssa. Dave nyökytteli päätään ymmärtävästi tutkien samalla Sharonin kasvoilla vaihtelevia ilmeitä. "Oikeastaan täällä puistossa ei saisi olla koiran kanssa. Olin tuossa menossa jälleen tuonne koira-aitaukseen Tinnyn kanssa. Ehkä te, sinä ja Tia voisitte tulla seuraksi sinne?" "Joo, äiti, mennään!" Huudahti Tian hypähtäen pystyyn koiran viereltä, eikä Sharoninkaan tehnyt mieli kieltäytyä, vaikka kaikki vaistot varoittivatkin häntä tutustumasta Daveen yhtään lähemmin. Ne yrittivät suojella häntä pettymykseltä.

Dave otti Sharonin laukun kantaakseen ja he lähtivät kulkemaan kohti koira-aitausta, Tia edellä Tinnyä taluttaen, Sharon ja Dave perässä rinnakkain astellen. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen kukkamyyjä myyntipöytänsä takana. Dave nappasi pöydältä neilikan kukan, ojensi myyjälle rahan ja asetti kukan Sharonin hiuksiin ennenkuin tämä ehti edes huomata mitä tapahtui. "Neilikka kaunottaren hiuksiin," Dave sanoi ja hymyili. Sharon huomasi jälleen punastuvansa. He kulkivat hiljaisuudessa aitaukselle asti, missä Dave päästi Tinnyn vapaaksi ja meni itse penkille istumaan. Tia seurasi koiraa puistikkoon ja Sharon istahti penkille Daven viereen.

He juttelivat niitä näitä, Dave kertoi itsestään ja ennenkuin huomasikaan, Sharon oli jo kertonut Davelle elämänsä tarinan ja yhtäkkiä häntä alkoi hävettää. Dave huomasi tämän ja tarttui Sharonia molemmista käsistä kiinni. "Ei sinun tarvitse yhtään hävetä, Sharon. Meillä jokaisella on oma elämäntarinamme. Sinulla se on tällainen, minulla taas toisenlainen. Sinä olet joutunut haavoittumaan aivan liian nuorena aivan liian syvältä. Mutta ei sitä tarvitse hävetä. Mutta tiedätkö, että Jeesus voi parantaa sinunkin syvimmätkin haavasi?" Sharon hätkähti hieman, jolloin Dave naurahti ja jatkoi: "Taisin ylättää sinut, vai. Niin, minä olen uskossa, uskon Jeesukseen pelastajanani ja parantajanani. Jeesus kuoli ristillä meidän kaikkien syntien tähden ja rakastaa kaikkia ihmisiä. Myös sinua ja varmasti ihan erityisesti sinua."

Sharonin silmät täyttyivät kyynelistä. Itkuisella äänellä hän sai sanottua: "Minä olen joskus muutaman kerran käynyt kirkossa ja yrittänyt lukea Raamattua, mutta ei se ole onnistunut. Viime aikoina olen vain luovuttanut ja ajtellut, ettei se ole minua varten. Miten Jeesus voisi auttaa minuakin?" Daven sydän hypähti ilosta. Hän lähetti mielessään kiitoksen Jumalalle, joka oli johtanut hänet Sharonin luo juuri oikeaan aikaan. "Se on niin helppoa, että se tekee sen monille niin vaikeaksi. Sinun tulee vain tunnustaa, että olet syntinen ihminen ja tarvitset Jeesusta ja pyytää hänet elämääsi, niin hän tulee. Tahdotko sinä?" Sharon nyökkäsi vastaukseksi. He rukoilivat siinä koirapuiston penkillä ja Sharon tunsi, kuinka ihmeellinen rauha täytti hänen sisimpänsä. Hän alkoi nauraa ääneen ja kysyi: "Olenko minä nyt uskossa sitten vai?" Dave hymyili vastaukseksi.

Samassa Tia ryntäsi paikalle Tinnyn kanssa. "Voih, meidän täytynee lähteä kotiin laittamaan ruokaa. Tialla on varmasti jo kauhea nälkä, kun kello on jo noin paljon," Sharon huokaisi vilkaistessaan kelloa ja nousi vastahakoisesti penkiltä. "Saan kai saattaa teidät kotiin?" Dave kysyi. "Mielellään," Sharon vastasi hymyillen, vaikkakin hieman surumielisesti. Hän ajatteli, että Daveen olisi mukava tutustua paremminkin, mutta nythän hän oli jo uskossa, joten tuskin tämä enää olisi kiinnostunut. Kotiovella Dave kuitenkin kysyi haluaisivatko Tia ja Sharon tulla hänen kanssaan seuraavana iltana Daven seurakunnan kokoukseen. Sharon ilahtui kutsusta ja he sopivat tapaavansa seuraavana päivänä jälleen puistossa ja menevänsä sieltä yhdessä kokoukseen.

Sohvannurkassaan Sharon huomasi hymyilevänsä yhä leveästi. Niin paljon oli tapahtunut. Muistikuva Daven hymyilevistä kasvoista sai hänet punastumaan ja lämmin hyvänolon tunne täytti hänet. Hän risti kätensä alkoi kiittää kaikesta, mitä päivän aikana oli tapahtunut ja kiittää pelastuksesta ja siitä rauhasta ja onnen tunteesta, jonka hän oli saanut ottaessaan Jeesusksen vastaan pelastajanaan. Hän asetti neilikan tyhjään lasiin, jotta se kuivuisi ja hän voisi säilyttää sen muistona tästä päivästä, jona hän tuli uskoon ja tapasi miehen johon ajatteli voivansa jopa rakastua. Kunpa vaan Davekin voisi rakastua häneen, vaikka hän onkin pienen lapsen äiti. Odottavaisin mielin hän pujahti sänkyyn peittonsa alle ja nukahti hymy vielä huulillaan.

Seuraavana päivänä Sharon melkein tanssahteli matkalla hakemaan Tiaa tarhasta, mistä he sitten kävelivät puistoon. Tia juoksi ystäviensä kanssa leikkimään Sharonin jäädessä penkille istumaan ja odottamaan. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauan, kun hän kuuli jo tutuksi tulleen äänen takaansa: "Hei, kaunis Sharon." Sharon käännähti katsomaan Davea, joka kiersi penkin ja istahti hänen viereensä. "Vein tänään Tinnyn lenkille jo vähän aikaisemmin, niin päästään suoraan lähtemään. Ajattelin, että voisimme käydä ensin jossakin syömässä, teillä on varmasti kummallakin nälkä. Ja niin on kyllä minullakin!" Dave naurahti. "Tule, mennään hakemaan Tia," hän lisäsi ja nousi penkiltä vetäen Sharonin pystyyn mukanaan.

Dave vei Sharonin ja Tian syömään läheiseen hampurilaispaikkaan, Tian toivomuksesta, ja sieltä he suuntasivat Daven seurakuntaan. He astuivat pienen rukoushuoneen ovista sisään ja pian heidän ympärillään oli jo liuta Daven ystäviä kyselemässä Davelta kuulumisia ja toivottamassa Sharonin ja Tian tervetulleiksi seurakuntansa tilaisuuteen. Yhä iloisesti rupatellen koko seurue siirtyi pikkuhiljaa kokoussalin puolelle, missä lauluryhmä jo aloitteli ensimmäistä ylistyslaulua. Tialle ja Sharonille se kaikki oli uutta ja outoa, mutta nopeasti Sharon oppi laulut ja alkoi myös ylistää. Saarnan aikana Dave katseli vaivihkaa Sharonia ja ihasteli sitä aitoa iloa ja innostusta, joka tämän kasvoista hehkui. Sharonin kasvojen koko ilme oli muuttunut sitten edellisen päivän, ja Dave huomasi ajattelevansa, kuinka paljon nuo kasvot hänelle merkitsivätkään, vaikka hän tuskin tunsi naista niiden takana. Reilua vuorokautta aiemmin he olivat olleet vielä toisilleen täysin tuntemattomia!

Kokous päättyi ja Sharon ja Dave valmistautuivat lähtemään, kun Tia nykäisi heitä kumpaakin takista. Hän oli kuunnellut tarkkaan, mitä kokouksessa puhuttiin ja mitä Sharon ja Dave olivat edellisenä päivänä kotimatkalla puhuneet ja halusi päästä osalliseksi. "Dave, äiti. Minäkin tahdon tulla uskoon." Dave hymyili ja pörrötti Tian hiuksia. "Tule sitten tähän meidän väliin istumaan, niin me äitisi kanssa siunaamme sinua," hän sanoi Tialle, joka heti kiipesi takaisin penkille istumaan. Yhdessä he rukoilivat Tian puolesta, ja kun he lopettivat, Tia nousi penkille seisomaan ja julisti arvokkaasti: "Nyt me olemme kaikki uskossa." Dave nousi seisomaan ja nosti tytön syliinsä ja sanoi yhtä arvokkaalla äänellä: "Sitten meidän täytyy kaikkien yhdessä mennä jäätelölle juhlistamaan sitä. "Joo!" hihkaisi Tia Daven korvaan unohtaen äskeisen arvokkuutensa. Sharon alkoi nauraen työntää Davea pois penkkien välistä ja ulos.

He suuntasivat kahvilaan jäätelölle Daven lupauksen mukaisesti, mistä Dave sitten saattoi Sharonin ja Tian jälleen kotiinsa. "Kiitos, että pyysit meidät mukaasi kokoukseen," Sharon sanoi Davelle avatessaan kotinsa ulko-ovea. "Mukavaa, jos viihdyit. Ja tulettehan sinne toistekin?" Dave vastasi. "Varmasti!" Sharon oli jo kokouksessa ollessaan päättänyt alkaa käydä siinä seurakunnassa kokouksissa. Hänellä oli ollut siellä turvallinen ja hyvä olla. Ihmiset tuntuivat ystävällisiltä ja vilpittömiltä ja hän oli nauttinut ylistyksestä. Ja, hän myönsi hieman vastahakoisesti itselleen, Dave kävi siellä. "Hyvä," Dave sanoi laskiessaan Tian lattiaelle, "saanko soittaa sinulle, niin voisdaan mennä jälleen yhdessä?" hän kysyi ujosti. Sharon kirjoitti numeronsa lapulle, jonka hän ojensi Davelle ja Dave antoi Sharonille käyntikorttinsa. Dave kääntyi lähteäkseen ja lupasi vielä viimeiseksi soittaa Sharonille. "Ja puistossakin varmaan nähdään!" hän vielä huikkasi. Sharon veti verkkaisesti oven perässään kiinni tuntien heikosti, että jotakin oli tapahtumassa.

* * *

Rukoushuoneessa vallitsi odottava tunnelma. Kaikki olivat parhaimpiinsa pukeutuneet ja vilkuilivat tuon tuostakin ovelle, kunnes viimein heidän odotuksensa palkittiin. Salissa alkoivat kaikua häämarssin sävelet ja salin ovet avattiin selälleen. Ovesta asteli tahdissa onnellisena hymyilevä morsian valkoisessa hääpuvussaan isänsä taluttamana. Heidän takanaan tuli pieni morsiustyttö vaaleanpunaisessa mekossa pientä kukkakoria kantaen. Edestä kohti salin takaosaa lähti astelemaan hermostunut sulhanen. Koko sali kohahti, kun kaikki nousivat seisomaan katsellen kohti lähestyvää morsianta. Käytävän keskivaiheilla isä luovutti morsiamen sulhaselle ja he jatkoivat matkaansa aivan alttarille saakka, morsiusneito yhä kannoillaan. Heistä oli tulossa oikea perhe.

Marilka '99

Author's note

Tarinan alun peilistä katselukohtaus on enemmän tai vähemmän oman peilistä katselun tulos. Hiukseni ovat aina olleet himpun verran kiharat (jos eivät ole ihan lyhyiksi nyrsityt), mutta aina joko liian kiharat tai liian vähän kiharat ollakseen muodikkaat. Tarinan aloitukseksi se pääsi, koska tarina oikeastaan syntyi katsellessani jälleen kerran itseäni peilistä. Sillä kertaa taustalla päässäni pyörivät mietteet ikäisestäni kolmen (vai kahden) lapsen yksinhuoltajaäidistä, luokkakaveristani, jonka olin vastikään sattumalta tavannut pitkästä aikaa. Optimisti minussa tuotti tarinalle onnellisen lopun. Jaksan aina uskoa, että jossain tuolla on joku meille jokaiselle. Älkää minulta kysykö, miksi kaikki sitten eivät sitä jokua löydä...

Nimi, niin. Kuudentoista vanhana olin Viipurissa isäni, isän vaimon ja isoäitini kanssa. Olimme juuri alkaneet Juhan kanssa seurustella puolisen vuotta aiemmin ja minulla oli koko matkan ajan häntä kamala ikävä. Viipurin kauppahallissa joku kukkamyyjä vuodatti suuria ihastuksen sanoja (luulisin, ainakin hän näytti juuri siltä kuin italialaiset lasketellessaan ylitsevuotavia ylistyssanoja pitäessään jotakin kauniina ;) ) minulle ja ojensi minulle oranssinhehkuisen neilikankukan. Otin kukan, se oli kaunis, ja laitoin sen hiuksiini. Ajatuksissani yhdistin kukan ikävääni ja siitä saakka neilikka on ollut minulle kaipauksen kukka. Ja mitä muuta tämä tarina on kuin kaipausta?

Lue koko tarina / Read the whole story »

Yksin ja uhattuna

Marlene oikeastaan viihtyi hyvin yksin. Hänellä oli ystäviä koulusta ja hän vietti paljon aikaa heidän kanssaan, mutta toisinaan hän vain halusi olla yksin ajatustensa kanssa. Eihän siinä mitään ihmeellistä ollut kenenkään mielestä. Kukapa ei toisinaan tahtoisi pohdiskella kaikessa rauhassa? Marlene sai siis olla omissa oloissaan aivan rauhassa. Useimmiten hän kiipesi läheisen kukkulan laelle istuskelemaan tuntikausiksi. Laelta hän saattoi katsella maailmaa, mutta maailma ei nähnyt häntä. Se oli hyvä paikka olla yksin. Toisinaan hän kuitenkin olisi toivonut, että joku olisi välittänyt ja tullut häntä etsimään. Että joku olisi löytänyt hänet. Mutta kukaan ei tullut, sillä siihen oltiin niin tottuneita, että Marlene vain katosi joksikin aikaa ja tuli sitten takaisin. Kukaan ei halunnut häiritä häntä, vaikka moni tiesikin, mistä hänet löytäisi. Siitä Marlene oli pitänyt huolen.

Toisinaan Marlene tunsi olevansa erilainen kuin muut. Hänellä oli erilaisia ajatuksia ja monesti hän jäi niiden kanssa yksin. Monta kertaa niin kävi ystävien kanssa jutellessa. Kaikilla oli hauskaa, Marlenella muiden mukana. He laskivat leikkiä ja nauroivat yhdessä. Marlenekin kertoi juttuja, kunnes jotain tapahtui. Ehkä toiset eivät ymmärtäneet hänen vitsiään tai eivät vain nauraneetkaan sille. Tai ehkä Marlene ei ymmärtänyt, mikä jossakin vitsissä oli hauskaa. Yhtäkkiä vain hän tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja vetäytyi kuoreensa, sivustakatsojaksi. Ei hän minnekään lähtenyt, hän ei vain enää osallistunut. Hän ei enää ollut osa joukkoa, vaan tarkkailija, joukon ulkopuolella. Hän tunsi olevansa yksin, ystävienkin keskellä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haitannut häntä. Ei hän oikeastaan kaivannut ketään yksinäisyyteensä. Siellä oli tavallaan hyvä olla, turvassa muurin sisäpuolella. Toisten kummastuneet katseet, jotka Marlene herkästi tulkitsi ivaksi, eivät yltäneet muurin sisäpuolelle, vaan törmäsivät suojavarustuksiin. Ne törmäsivät Marlenen vankkaan ajatukseen, ettei se lopultakaan ollut hän, joka oli outo, vaan ne muut. Hän vain oli jotenkin muita syvällisempi.

Kukkulan laella Marlene sai pohtia näitä asioita, omaa itseään aivan rauhassa. Hän tutkiskeli itseään, mietti millainen hän on ja miksi hän on. Joskus hän mietti miltä tuntuisi hypätä kukkulan jyrkänteen yli ja joskus hän seisoikin jyrkänteeen reunalla katsellen ihastuksissaan äkkijyrkkää pudotusta. Kuitenkin hän aina perääntyi lopulta kauhistuneena omaa ajatustaan. Ei hän oikeastaan halunnut kuolla, hän vain halusi tietää, miltä se tuntuisi ja perääntyi aina, kun kuoleman lopullisuus iski tajuntaan. Toisinaan Marlene mietti, miltä tuntuisi osata lentää kuin lintu. Hän halusi lentää kauas, nähdä maailmaa. Hän halusi lentää korkealle, tuntea ilmavirran siipien alla. Joskus hän melkein uskoi oppivansa, jos oikein kovasti harjoittelisi. Silloin hän ainakin olisi parempi kuin ystävänsä, joiden hän ei oikeastaan aina uskonut olevan hänen ystäviään.

Taivas oli kirkas ja pilvetön ja aurinko paistoi oranssisena juuri taivaan rannan yläpuolella sinä iltana kun se ensimmäisen kerran tapahtui. Se paha, joka alkoi vainota Marlenea siitä lähtien. Hän oli jälleen kiivennyt kukkulalle istuskelemaan. Hän katseli rauhassa lintuja, jotka etsivät kuumeisesti syötävää poikasilleen. Hän kuunteli tuulen huminaa puiden latvoissa ja tunsi sen lempeän kosketuksen poskellaan. Yhtäkkiä yksi linnuista alkoi puhua hänelle. "Hei, Marlene. Sinähän halusit oppia lentämään. Tule, niin minä opetan sinua," lintu kuului sanovan. Marlene ravisti päätään ja yritti etsiä puhujaa. "Tule, Marlene, kyllä sinä voit lentää," lintu jatkoi. Marlenesta tuntui kuin hyökyaalto olisi kulkenut hänen lävitseen. "Marlene, sitten sinä olet yhtä hyvä kuin muutkin. Et sinä ole mitään, jos et opettele lentämään." Marlene totteli ja nousi ylös. Hän levitti kätensä linnun ohjeiden mukaan ja alkoi räpytellä. Hän tunsi, kuinka siivet alkoivat kasvaa hänen käsivarsistaan. Hän ajatteli voivansa todella lentää. Hän nousi ilmaan ja kiisi kohti kotia, näyttämään muille, että hänellä on siivet ja hän osaa lentää.

Katsellessaan metsään hän näki varjojen vilahtelevan puiden lomassa. Marlene terästi katsettaan ja näki miesten liikkuvan hiljaa puiden takana. Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan ja kuuli pistoolin varmistimen naksahduksen. Hän alkoi juosta. Hän unohti siivet ja juoksi minkä jaloistaan pääsi. Sydän pamppaillen hän ryntäsi kotiovesta sisään ja samantien huoneeseensa lukiten oven perässään. "Marlene!" äiti tuli koputtelemaan tyttärensä ovea. "Marlene! Avaa!" "Menkää pois! Mä en oo tehny mitään pahaa! Älkää ampuko mua! Menkää pois!" "Marlene, äiti täällä, avaa nyt ovi, ole kiltti. Mikä sinua oikein vaivaa, Marlene? Mikä hätänä?" äiti huolestui Marlenen kummallisista puheista. "Äiti? Mistä mä voin tietää, että sä oot äiti, etkä yksi niistä?" Marlene kysyi. "Marlene rakas! Yksi kenestä?" äiti hätääntyi todella ja alkoi itkeä hiljaa. "Tule katsomaan Marlene, minä se olen. Avaa ovi ja katso," hän yritti suostutella tyttöä. Marlene mietti hetken ja meni sitten ovelle. Hän raotti sitä varovasti kurkisti toiselle puolelle. Äiti tarttui oveen ja kiskaisi sen auki. Siinä samassa Marlene ponnahti taaksepäin mutta äiti seurasi perässä ja tarttui tiukasti tytön käsivarsista kiinni. Hän puristi Marlenen rintaansa vasten ja alkoi laulaa hiljaa itkuisella äänellä kehtolaulua, jolla hän oli nukuttanut Marlenen tämän ollessa vielä pieni lapsi. Vähitellen tyttö tyyntyi äidin sylissä ja alkoi itkeä.

"Marlene, kerro, mikä sinut on pelottanut noin," äiti pyysi. "Ne, ne, ne miehet. Ne oli metsässä ja, ja, ja ne uhkas mua pyssyillä, mä näin ja mä kuulin ne. Ne meinas a-a-ampua mut!" Marlene selitti nyyhkytystensä lomasta. "Ketkä ne?" "No ne miehet. Emmä tiedä. Jotain pyssymiehiä ne oli. Mut ne on mun perässä. Mä en oo enää missään turvassa!" "Tässä sinä olet turvassa. Tässä minun sylissäni. Ja tässä omassa sängyssäsi," äiti yritti lohduttaa neuvottomana tyttärensä pelon edessä. Hän oli varma, ettei mitään pyssymiehiä ollut ja ihmetteli, mistä tyttö oli voinut saada sellaista päähänsä. Mutta se oli selvä, että joku oli säikäyttänyt hänet pahan kerran. "Mun täytyy katsoa, ettei ne ole ikkunan takana," Marlene sanoi ja nousi seisomaan. Hän asettui ikkunan viereen seinää vasten ja raotti suljettua verhoa juuri niin paljon, että näki koko pihan. "Joo, ei siellä nyt ketään ole. Mutta varmasti ne on aamulla taas jossain mua odottamassa. Mutta nyt mä meen nukkumaan. Mua väsyttää," Marlene sanoi ja meni pesemään hampaitaan.

Sängyssä hän kuitenkin pyöriskeli pitkän aikaa, ennenkuin viimein nukahti. Aamulla hän heräsi väsyneenä kellonsa soittoon, mutta ei noussut ylös sängystä. Äiti tuli katsomaan, miksei häntä näkynyt aamupalalla. "Mä en voi mennä kouluun, kun ne miehet on mun perässä!" Marlene sanoi pelokas katse silmissään. "Jos mä veisin sut kouluun ja hakisin. Auttaisiko se? Koulussa olisit kyllä varmasti turvassa," äiti yritti. "Okei, mut haet sit kans. Mä en haluu mennä yksin, kun mä pelkään. Ja äiti, voisiksä ottaa noi otukset pois tuolta pöydän alta?" Marlene pyysi. "Mitkä otukset?" äiti kauhistui ja yritti nähdä jotain outoa pöydän alla. "No noi mustat pienet otukset, jotka ryömii tuolla, ota ne pois." "Miten, kun en mä näe niitä?" "No, lakase vaikka. Mä en ennen nouse sängystä." Äiti haki tottelevaisesti harjan ja lakaisi pöydän alta, vaikka ei mitään nähnytkään. Riitti kuitenkin, että tytär oli tyytyväinen.

Koulun pihalla Marlene kulki varovaisesti, kurkaten jokaisen nurkan taakse ennen kääntymistä. Hän vilkuili ympärilleen jatkuvasti ja vältteli ystäviensä seuraa. Toiset katselivat häntä ihmeissään. Kyllähän Marlene aina oli ollut syrjäänvetäytyvä ja toisinaan oli koulussakin mieluummin yksin, mutta mikä oli tuo pälyilevä katse? Marlene uskoi vakaasti ystäviensä olevan iloisia siitä, että pyssymiehet olivat vihdoinkin hänen perässään. Hän uskoi ystäviensä toivovan, että miehet ampuisivat hänet mahdollisimman pian, että he pääsisivät hänestä lopullisesti. Hän katsoi epäluuloisesti, kun Jenny lähestyi häntä ja kysyi, "Marsu, mikä sulla oikeen on, kun et sä tuu meidän kanssa? Ja miks sä katot mua tolleen kummasti?" "Ihan kun sä et tietäis! Kyllä mä tiedän, mitä te haudotte mielessänne. Te vaan haluutte päästä musta eroon. Sitä paitsi mä tiedän senkin, että te ootte kateellisia mulle, kun mä osaan lentää, jos mä tahdon." "Okei, Marsu, kyl me annetaan sun olla rauhassa, jos sä haluut. Oisit sä voinu vaan sanoo sen. Ja mitä ihmettä sä oikeen höpötät lentämisestä? Joskus mä en ihan tajuu sua," Jenny puisteli päätään ja lähti pois.

Marlene kulki muiden perässä luokkaan kellon soidessa. Hän istui pulpettiinsa ja kaivoi kirjat esiin. Hän istui takarivissä, joten hän saattoi hyvin piiloutua toisten selän taakse ja olla vain hiljaa koko tunnin ja seurata opettajan jokaista liikettä. Koskaan ei oikeastaan voinut tietää, mitkä opettajan aikeet olivat. Marlene oli varma, että opettajakin kuului hänen vainoajiinsa, mutta koska äiti oli sanonut, että hän olisi turvessa koulussa, hän ei paennut. Pian hänen pelkonsa osoittautuikin oikeaksi. Opettaja kurkki luokan takaosaan ja kysyi vaativalla äänellä: "Marlene, missä sinä oikein piileksit. Voisitko vastata äskeiseen kysymykseeni?" "Etsi minut! Et sinä löydä minua! Kysymykset ovat sitä varten, että niitä kysytään. Ei sitä varten, että niihin vastataan!" Marlene vastasi.

Opettaja lähestyi hänen pulpettiaan. Kauhistunut ilme levisi Marlenen kasvoille. Hänet oli löydetty! Opettaja tuli häntä kohti, hänet oli löydetty! Pakoon! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta opettaja sai hänet kiinni. Marlene yritti kaikin voimin rimpuilla irti ja opettaja alkoi jo suuttua. "Nyt kunnolla, lopeta se rimpuileminen. Mikä kumma sinulla oikein on?" "Lintsillä mä kävin Ihmeessä ja Kummassa, mutta sitä ei enää ole siellä, vaan nyt siellä on sellainen hiputin tilalla, jossa näkee nukkeja," Marlene sanoi mietteliäänä ja lopetti rimpuilemisen. "Mun käsivartta sattuu," hän valitti. "Anteeksi," opettaja sanoi katuvana ja päästi Marlenesta irti. Siinä samassa tämä syöksyi ovesta ulos ja juoksi käytäviä pitkin kohti terveydenhoitajan huonetta. Terveydenhoitaja oli ystävä, hän oli auttanut ennenkin, silloin kun hänellä nyrjähti nilkka.

Marlene koputti terveydenhoitajan oveen ja tämä kutsui hänet sisään. "Hei, Marlene," hän sanoi ystävällisesti hymyillen, "miten minä voin sinua auttaa tänään?" Marlene oli riemuissaan. Hän oli ollut oikeassa terkkarin suhteen. Tämä ymmärtäisi ja auttaisi. "No kun sellaiset miehet on mun perässä ja niillä on liittolaisia täällä meidän koulussa ja Rantanen on yks niistä ja äsken kun mä yritin päästä pakoon, se otti musta kiinni ja asensi mun käsivarteen radiolähettimen, jolla ne miehet löytää mut. Se pitää saada pois! Sun täytyy auttaa mua!" Marlene itki anovasti. Terveydenhoitaja katsoi Marlenea kauhuissaan ja mietti mielessään, mikä Marlenella oikein oli. "Missä se lähetin on?" hän kysyi. "Tässä, eksäkään nää? Mun pitää päästä pois, säkään et nää!" Marlene ryntäsi pystyyn. "Näen minä, Marlene, rauhoitu. Näen minä ja autan. Istuha nyt alas, niin jutellaan vähän. Kerro minulle mistä tämä alkoi, että sinua jahdataan," terveydenhoitaja pyysi.

"No se alkoi, kun mä olin tuolla kukkulalla. Siellä oli tosi kaunista ja aurinko paistoi ja kuu paistoi myös. Ja mä aloin lentää, kun mulle kasvoi siivet, kun yksi lintu opetti mua. Ja mä lensin kotiin päin, kun mä huomasin ne siellä metsässä. Ja sitten mä juoksin. Mä juoksin pimeää tunnelia pitkin. Kuu ja aurinko olivat sen tunnelin ulkopuolella ja niiden valo kajastui tunnelin päässä. Ne miehet joutui ryömimään, mutta minä juoksin vain. Tunneli päättyy puron rantaan. Pieni puro solisee kivien päältä aurinko kimmeltelee sen pinnalla. Pieni pupu loikkii juomaan. Kaunista!" Marlene jäi silmät kiinni ihailemaan maisemaa. Terveydenhoitaja tunsi, että Marlene oli saatava hoitoon ja mietti miten se parhaiten tapahtuisi. "Marlene," hän herätti tytön, "Kuule, se sinun radiolähetin, vieläkö se on kädessä?" Marlene katsoi käsivarttaan: "On, siinä se on. Se pitää saada pois." "Niin pitää. Mutta minä en sitä pysty tekemään. Minun pitää soittaa äidillesi, niin äiti vie sinut sairaalaan. Sopiiko?" "Mun isä oli sairaalassa joskus, kun sillä oli alkoholiongelma."

Terveydenhoitaja soitti Marlenen äidille, joka tuli itkien hakemaan tytärtään. "Mä tiesin että sillä oli jotain vinossa. Mut mä en uskonut. Mä tiesin sen! Se johtuu sen isästä. Sen isälläkin on jotain vinossa," äiti hoki. Terveydenhoitaja yritti rauhoittaa äitiä ja tarjoutui tulemaan mukaan saattamaan. "Joo, ja voisitsä ajaa, mä en pysty!" äiti itki. Kaikki kolme pakkautuivat autoon ja ajoivat mielisairaalan päivystykseen. Marlene oli ainoa, joka nautti matkasta. Hän oli pakomatkalla. Hän oli pääsemässä turvaan. Sairaala oli turva. Isäkin oli ollut siellä turvassa, vaikka isääkin oli ajettu takaa.

* * * *

Marlene pääsi sairaalasta kolmen kuukauden kuluttua. Seuraavana kesänä oli jälleen kuulas ilta ja oranssi auringonpaiste. Marlene oli jälleen kivunnut kukkulan laelle ajattelemaan, kuten niin monesti ennenkin. Hän näki linnun, jonka uskoi puhuneen hänelle silloin edellisenä syksynä. Hän kysyi linnulta, voisiko tämä opettaa hänet uudelleen lentämään. "Voinhan toki," lintu vastasi, "Mutta tällä kertaa sinun on otettava vauhtia ja hypättävä tyhjän päälle, koska ei tuule. Sinun pitää saada ilmaa siipiesi alle." Marlene nousi seisomaan ja alkoi räpytellä käsiään ja tunsi jälleen sippien kansvavan. Hän otti vauhtia ja hyppäsi jyrkänteen laidan yli. Hetken hän tunsi ilman siipiensä alla ja ehti ajatella, "Minä todella lennän!" ennenkuin kylmä kallio tuli vastaan ja murskasi hänet.

Marilka '98

Author's note

Minä olen aina viihtynyt yksin. Mutta en ole yrittänyt lentää, enkä ole nähnyt otuksia kotona nurkissa. Sen sijaan opiskelujeni psykiatria-jaksolla olin todistamassa erästä potilastilannetta, jossa potilas oli psykoosissa ja näki mustia olentoja, jotka tulivat pistorasiasta ja vaanivat sängyn alla ym. Tilanne tuntui minusta aika pelottavalta, joten purin sen tarinaksi. Useimmista tarinoistani poikkeavaa tässä on se, ettei loppu olekaan onnellinen. Olen yleensä onnellisten loppujen ihminen. Mutta ilmeisesti tuo psykoosi tuntui niin hurjalta, ettei sille voinut olla onnellista loppua (vaikka tiedänkin voivan olla).

Lue koko tarina / Read the whole story »

Tie

Luminen tie kaarteli hänen edessään tyhjänä lukuunottamatta pientä hädintuskin erottuvaa valkoista kissaa, joka tienlaidassa istuskellen laiskasti pesi itseään toisella etukäpälällään. Tietä reunusti molemmin puolin valkeina hohtavat jäähileen peittämät puut. Mitään erikoista ei näkynyt. Jenny tarkasteli tietä edessään. Näytti siltä, kuin kukaan ei olisi kävellyt siitä aikoihin. Ei ainakaan uuden lumipeitteen satamisen jälkeen. Tie oli pitkä. Jenny seurasi katseellaan sen loivaa kaartelua aina taivaanrantaan saakka, missä nouseva aurinko värjäsi taivaan verenpunaiseksi.

Jenny katsahti taaksepäin. Tie alkoi kuin tyhjästä, suoraan metsän laidasta, mistä Jenny hetkeä aiemmin oli sukeltanut esiin seurattuaan peuran jättämiä jälkiä. Peura oli kulkenut tietä vain pienen matkaa ja palannut sitten takaisin metsään. Mutta Jenny seisoi tien päässä lumoutuneena edessään avautuvasta maisemasta, pohtien, minne tie hnet veisi. Hetkeäkään hän ei ajatellut palata takaisin; jokin outo lumous veti häntä kohti tuntematonta päämäärää, tien toista päätä.

Varovasti Jenny astahti ensimmäisen askeleen ja pysähtyi jälleen. Hän katseli kissaa, joka oli lopettanut aamupesunsa ja katseli uteliaana Jennyä. Aivan kuin se ei olisi oikein uskonut silmiään, että joku tosiaan seisoi tiellä ja oli aikeissa kulkea sitä pitkin. Sen kellertävät vihreät silmät kiiltelivät aamun punertavassa valossa. Hetken katseltuaan se lähti yllättäen jolkottelemaan tietä pitkin, kunnes se aivan äkkiarvaamatta kääntyi metsään. Jenny seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi puiden väliin eikä sitä enää näkynyt.

Askel kerrallaan, hitaasti, varovasti Jenny kulki tietä eteenpäin. Oli kuin jokin vaisto olisi varoittanut häntä päästämästä ääntäkään. Kun lumi narahti hänen allaan, hän säikähti. Paikka oli niin hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Jenny pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään. Yksikään lintu ei laulanut sävelmäänsä. Tuuli ei humissut puiden lomassa. Kaikkialla oli vain suuri hiljaisuus. Kuin luonto olisi pidättänyt hengitystään odottaessaan jotakin suurta tapahtuvaksi. Tuntui suorastaan aavemaiselta. Tie oli autio ja ympäröivä metsä liikkumaton, hiljaa. Elämästä todistivat vain Jennyn seuraaman peuran jäljet ja muisto kissasta.

Jenny lähti jälleen kulkemaan, tällä kertaa vähän rohkeammin, päättäväisesti. Takaisin en mene, hän päätti leuka uhmakkaasti pystyssä. Täytyyhän tämän tien jonnekin viedä ja pian on täysin valoisaa. Ei tämä niin pelottavaa voi olla! Samassa jossakin risahti oksa ja Jenny pysähtyi. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kun se alkoi hakata kovemmin. Oksa risahti jälleen ja Jennyä alkoi pelottaa. Uhmakkuus katosi, kun mielikuvat susista ja karhuista ja menninkäisistä alkoivat tulvia mieleen. Jenny tunsi itsensä pieneksi ja pelokkaaksi. Mutta takaisin en palaa! hän päätti kuitenkin pontevasti ja otti jälleen kokeilevan askeleen tiellä.

Aurinko kiipesi hiljalleen taivaanrannan ylle. Tie kimalteli auringon kultaisessa valossa. Lumi narahteli Jennyn kenkien alla, kun hän jälleen päätöksensä rohkaisemana kulki hieman reippaammin eteenpäin. Jokin tuntui seuraavan häntä metsässä, sillä oksat risahtelivat silloin tällöin, aina hänen kohdallaan. Se kissa siellä vain on, Jenny päätteli ja jatkoi kulkuaan. Mikään ei oikeastaan kuitenkaan voisi olla pahempaa kuin se, mistä hän juuri oli paennut. Ei edes kuolema. Ajatus menneestä puistatti Jennyä ja hän veti takkia tiukemmin ylleen ja kaivoi taskustaan leipäpalan, jonka hän oli onnistunut muorilta nappaamaan evääksi pakomatkalle.

Jenny oli niin keskittynyt pureksimaan leipäänsä, ettei huomannut, kun musta loikkasi esiin metsöstä valkoinen kannoillaan. Kissat hiipivät Jennyn kummallekin puolelle ja tassuttelivat äänettömästi hänen vierellään. Musta kissa kulki ylväästi häntä pystyssä, vihreissä silmissään jäätävä katse. Valkoinen asteli pehmeämmin, katsellen Jennyä säälivän ymmärtäväisesti. Pitkään he kulkivat ääneti, kaikki kolme rinta rinnan, Jennyn edes huomaamatta seuralaisiaan, kunnes mustan kissan kärsivällisyys loppui.

"Noniin, Arona. Nyt minä kyllä herätän hänen huomionsa. En minä ehdi koko päivää odotella, että tuo tytönhupakko suvaitsee huomata minut. Sinä olet aivan liian hellämielinen!" musta kissa sähähti valkoiselle. "No no, Melin, älä nyt ole noin kärsimätön. Mutta. Hyvä on. Puhutaan hänelle. – Mutta anna minä! Sinä vain säikäytät hänet aivan turhaan," Aronaksi puhuteltu valkoinen kissa vastasi. Sitten se naukaisi ja jäi keskelle tietä istumaan. Meliniksi kutsuttu musta kissa istahti myös. Se heilutteli häntäänsä kärsimättömänä, kun Jenny kääntyi katsomaan, kissoja.

Jenny hämmästyi nähdessään kaksi kissaa tuijottamassa häntä odottavan näköisinä. Leipäpala putosi maahan hänen kädestään. Arona nousi nopeasti pystyyn ja noukki leivän maasta hampaillaan ja ojensi sen Jennylle. "Käydään jo asiaan," Melin mutisi hermostuneesti ja nousi jaloilleen niin uhkaavan näköisenä, että Jenny pelästyi ja perääntyi muutaman askeleen ja kompastuen jalkoihinsa mätkähti maahan istumaan. "No niin, katso nyt, mitä sait aikaan," Arona torui kumppaniaan, "mutta nytpähän on tyttönen vähän matalammalla ja on helpompi puhua hänen kanssaan."

Arona tassutteli varovasti Jennyn vierelle ja työnsi päänsä tytön syliin. Mekaanisesti Jenny alkoi silittää kissan päätä katsellen yhä hämmentyneenä vuoroin mustaa, vuoroin vierellään istuvaa valkoista kissaa. Hänen hämmästyksensä yhä kasvoi, kun yhtäkkiä huomasi valkoisen kissan puhuvan hänelle. "Hei, Jenny. Minä olen Arona ja tuo tuossa on Melin. Ei Meliniä tarvitse pelätä, ei hän ole ilkeä, vaikka onkin vähän kärsimätön ja siksi uhkaava. Me tulimme varoittamaan sinua tästä tiestä. Tämä on Pakotie. Sitä on helppo kulkea, mutta minne se päättyy? Jokaisella tien kulkijalla on oma päätepisteensä ja mitä siellä tapahtuu, ei tiedä kukaan etukäteen. Tiedän, mitä pakenet, mutta toisin kuin näyttää, tämäkin tie päättyy joskus, ja silloin joudut kohtaamaan pakosi seuraukset."

"Jos kerran tiedät, mistä pakenin, miksi varoitat? Mikään ei voi olla yhtä kamalaa, kuin se, mistä tulin! Eikä minun ole pakko kulkea tietä päähän saakka. Voinhan minä jäädä matkalle," Jenny vastasi kissalle. "Höpsö tyttö," puuttui silloin puheeseen Melin, "etkö tiedä, ettei Pakotielle voi jäädä? Se päättyy, kun sen aika on, etkä sinä voi lakata kulkemasta, ennen kuin se päättyy. Toisille se on pitempi kuin toisille, mutta aina se päättyy johonkin." "Jos nyt käännyt pois tältä tieltä Kohtaamismetsään, seuraamukset voivat olla helpommat, mutta jos jatkat matkaa, muista, että varoitimme." Ja sen sanottuaan Arona nousi ja viittasi Melinin mukaansa. He katosivat metsään yhtä vikkelästi kuin olivat tulleetkin ja jättivät Jennyn pohtimaan, oliko hän nukahtanut kesken matkan ja nähnyt vain unta.

Kokemustaan ihmetellen Jenny nousi jälleen pystyyn ja lähti kulkemaan. Hän katseli tietä eteenpäin ja tuumi, että kyllä hän sittenkin mieluummin kulkee tietä pitkin kuin metsässä. Metsässä ei milloinkaan voi tietää, mitä vastaan tulee, mutta tie oli selkeä ja helppo kulkea. Aurinko hohti jo kirkkaana taivaalla ja Jenny arveli keskipäivän jo menneen. Kuinkahan pitkän matkaa hän oli jo kulkenut? Muori poikineen tuntui jo kovin kaukaiselta, mutta ajatus puistatti häntä silti. Räkänokkaiset, pahatapaiset, ilkeät pojat, jotka kaiken päivää lojuivat sängyissään huudellen ilkeyksiä Jennylle, jonka piti palvella heitä. Laiskat, irstaat pojat, jotka nipistelivät ja pahoinpitelivät Jennyä ja olipa yksi yrittänyt hänet raiskatakin, mutta viime hetkellä Jenny oli päässyt pakoon. Ja veljeksistä pahin, vanhin poika Kloe, jolle Jenny oli luvattu vaimoksi, oli katsellut vierestä ja nauranut Jennyn pyristelylle, omaa vuoroaan odottaen. Jennyä värisytti, kun muisto edellisen päivän tapahtumista tuli kutsumatta mieleen.

Se oli ollut Jennylle viimeinen pisara ja se siivitti hänen askeleitaan lumisella tiellä. Hän ravisti mielestään kissojen varoituksen ja päätti kulkea tietä pitkin, kunnes löytäisi turvapaikan. Jossain kaukana kukkui käki. Ensimmäinen ääni, oikea ääni, jonka Jenny kuuli tuolla tiellä kulkiessaan. Jotenkin se rauhoitti hänen mieltään. Se tuntui hyvältä enteeltä. Kauempana tiellä loikki jänis valkoisessa talviturkissaan. Jenny seisahtui hetkeksi katselemaan sen laiskaa loikahtelua ennenkuin se hyppäsi takaisin metsän kätköihin ruoan hakuun. Oli kuin metsä olisi yhtäkkiä herännyt eloon. Jenny huomasi lintujenkin visertelevän jälleen. Luonto ei enää odottanut. Jotakin oli jo tapahtunut. Jenny oli tehnyt päätöksensä.

Jennystä tuntui, että hän oli kulkenut jo ikuisuuden. Aurinko alkoi laskea puiden taa ja illan hämärä laskeutui tielle. Mutta maisema pysyi yhä samana. Tie kiemurteli loputtomiin, samannäköisenä ja yhtä pitkänä kuin aamulla. Jennyn jalkoja alkoi väsyttää ja hän istahti kivelle tien reunaan miettimään. Jossakin pitäisi nukkua. Mutta lumeen nukkuminen tarkoittaisi kuolemaa. Missään ei näkynyt suojaa. Tie oli avara ja autio, metsä reunusti sitä molemmin puolin. Ei yhtään taloa, ei minkäänlaista suojapaikkaa näkynyt missään. "Mitä minä nyt teen?" Jenny nyyhkäisi. Hän alkoi etsiä katseellaan kuusta, joka tarjoaisi edes vähäisen suojan. Mutta kuusen allakin paleltuu, kun ei ole muuta kuin vähäiset vaatteensa päällään.

Samassa hän huomasi valkoisen jäniksen – kenties saman, jonka oli aiemminkin nähnyt loikkivan tiellä – viittovan käpälällään hänelle. Hmm, tuokin eläin sitten varmaan seuraavaksi puhuu minulle, Jenny puhahti muistaen "unensa" kissoista, mutta lähti kävelemään jänistä kohti. "Seuraa minua, Jenny, minä näytän sinulle paikan, jossa voit viipyä yön yli, mutta muista: sinun lähdettävä sieltä auringon luodessa ensimmäiset säteensä taivaanrantaan. Muuten en voi auttaa sinua enää toista kertaa," jänis tosiaan alkoi puhua. "Muuten, nimeni on Andromeda, sillä synnyin sen loistaessa kirkkaana taivaalla." Jenny ei edes ällistynyt. Hän arveli mielensä tekevän jälleen kepposen, mutta kohautti vain harteitaan ja vastasi: "Hyvä on, Andromeda, teen kuten sanoit, kunhan vain saan nukkua jossakin lämpimässä."

Jänis alkoi loikkia tien sivussa Jennyn kulkiessa sen vieressä. Se kääntyi metsään ja pysähtyi muutaman loikan jälkeen katsomaan, että Jenny varmasti seurasi. Peräkanaa he sitten kulkivat mutkitellen metsässä, muutaman metrin päässä tiestä, kunnes saapuivat pienen majan luokse. "Kas tässä. Ja muista, mitä sanoin aamusta!" Andromeda sanoi ja katosi metsään Jennyn ehtimättä edes kiittää. Hetken Jenny tarkasteli mökkiä ja päätti sitten mennä sisälle. Ilta alkoi jo viiletä, mutta mökin uunissa paloi iloinen tuli ja pöydällä oli kulhollinen höyryävää keittoa ja vastaleivottua leipää. Vesi herahti Jennyn kielelle. Hän ei ollut edes huomannut kuinka nälkä hänellä oli. Hän istahti pöydän ääreen syömään ja kömpi sitten pehmeään lämpimään sänkyyn. Hän toivoi heräävänsä tarpeeksi aikaisin, mutta nukahti ennenkuin ehti miettiä miten.

Hetkeä ennen aamun sarastusta Jenny heräsi naputukseen. Pieni talitiainen oli saapunut herättelemään Jennyä ennen auringonnousua. Jenny venytteli ja nousi lämpimästä vuoteesta. Tuli uunissa oli aikaa sitten sammunut ja aamun viileys oli päässyt sisölle. Jenny otti pöydältä lopun leivän mukaansa ja kiirehti ulos. Hän pohti juuri mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä löytääkseen takaisin tielle, kun talitiainen istahti hänen olkapäälleen ja kuiskasi: "Seuraa minua, niin pääset tielle." Tiainen lähti lentoon ja pyrähteli edestakaisin, jotta Jenny pysyisi vauhdissa mukana ja johdatti Jennyn takaisin tielle. Tien levittäytyessä jälleen eteensä, Jenny näki talitiaisen lentävän takaisin puiden suojaan. Kukaan ei tuntunut haluavan olla tiellä pitempään kuin oli pakko. Mutta Jenny lähti jälleen kulkemaan kohti auringonnousua lumen narskuessa kenkien alla.

Jonkin matkaa käveltyään, Jenny kuuli veden solinaa jostakin. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mistä se kuului. Hän katseli ympärilleen ja näki pienen kirkkaan puron, joka hyppelehti iloisesti tien vieressä. Jenny kumartui kauhomaan vettä käsillään. Vesi maistui makealta ja Jenny toivoi, että hänellä olisi ollut jokin pullo mukana, johon hän olisi voinut ottaa vettä mukaansa. Juotuaan hän nousi ja katseli jälleen ympärilleen. Maisema oli muuttumassa. Tietä ei enää näkynyt kovin pitkälle, vaan se kaartui mutkalle ja katosi näkyvistä. Tietä reunustava metsä muuttui tiheämmäksi ja synkemmäksi. Jennyä puistatti, mutta hän lähti jälleen astelemaan eteenpäin huomaamatta tien sivussa häntä katselevaa hiiriperhettä. Jos hän olisi nähnyt hiiret, olisi hän voinut nähdä sääliä ja myötätuntoa häntä kohtaan. Hiiret tiesivät, minne Jennyn matka vei.

Saavuttaessaan tien mutkan Jenny hidasti askeleitaan ja mietti, mitä mutkan takana mahtoi olla ja miksi tie meni yhtäkkiä piiloon oltuaan koko ajan näkyvissä. Puro solisi jälleen tien vieressä ja näytti menevän maan alle juuri mutkan kohdalla. Jenny kumartui jälleen juomaan, sillä hän näki, että pian puroa ei enää olisi. Mutka näytti jotenkin pelottavalta. Jenny kuunteli. Metsä oli jälleen hiljaa. Aamulla puhaltanut tuulikin oli jälleen lakannut. Aurinko paistoi matalalla metsän yllä, mutta Jennyn tuli yhtäkkiä kovin kylmä. Hän koetti kääriytyä paremmin takkiinsa ja kaulaliinaansa. Varovasti hän alkoi kävellä mutkaa kohti, nähdäkseen minne tie sen jälkeen jatkui. Hän pysähtyi keskelle mutkaa katsomaan.

Näky ei ollutkaan pelottava. Tie jatkui enää vain vähän matkaa ja tien päässä oli talo. Talo oli punaiseksi maalattu ja siinä oli valkoiseksi maalatut ikkunanpuitteet ja ovi. Sisältä loisti valo ja piipusta tuprusi savu. Pihalla loikoili vaalea pitkäkarvainen koira. Turva! nousi heti Jennyn mieleen ja hän alkoi juosta kohti taloa vieläkään tunnistamatta sitä. Hän kolkutti oveen ja melkein odotti iloisen pyöreäposkisen emännän tulevan avaamaan hänelle. Mutta ovelle tulikin Jennyn isä. "Isä!" Jenny kirkaisi ja kääntyi juostakseen pois, mutta isä ehti tarttua tytärtään käsivarresta kiinni, eikä Jenny enää päässyt pakoon. Vilaukselta hän ehti nähdä, kuinka valkoinen kissa – mikä sen nimi nyt olikaan – puikahti tieltä metsän siimekseen. Hän melkein kuuli, kuinka metsä huokaisi isän vetäessä hänet kovakouraisesti sisään.

Isä pudotti Jennyn nojatuoliin kuin räsynuken. "Mitä ihmettä sinä täällä teet? Sinunhan pitäisi olla muorin luona! Muori maksoi sinusta hyvät rahat, jotta naisit sen hänen poikansa, mikä sen pojan nimi nyt olikaan. Pian on varmaan muori ovella vaatimassa rahoja takaisin, kun sinä tuolla tavoin sieltä karkasit! Sietäisit hävetä. Missä piiska. Minä sinulle nartulle vielä näytän! Ensin saat piiskaa ja sitten minä henkilökohtaisesti vien sinut takaisin. Kuulitkos, mokoma nartunpenikka!" isä raivosi Jennyn hiljaa itkiessä tuolissaan. "Etkö sinä voisi vain palauttaa niitä rahoja, isä? Ne pojat ovat niin kamalia. Eilen ne yrittivät raiskatakin minut! Isä kiltti!" Jenny aneli. "Se oli varmasti sinulle aivan oikein. Enkä minä niitä rahoja palauta, minä tarvitsen niitä enemmän kuin sinua. Millä sinä luulit, että tämä talo on saatu näin hienoksi? Sinusta saamallani maksulla! Ja nyt istut siinä ja odotat," isä huusi lähtiessään ulos piiskaa etsimään.

Jenny nyyhkytti lohduttomasti. Miten isä voi olla niin julma? Vähän äidin kuoleman jälkeen hän oli myynyt Jennyn muorin vanhimmalle pojalle vaimoksi, ehdolla, että saa rahat takaisin ja että Jenny muuttaa heti muorin taloon häitä odottamaan. Ja niin Jenny oli raahattu vastoin tahtoaan muoria ja tämän kolmea irstasta poikaa palvelemaan mökkiin keskellä metsää. Kloe – poika, jolle Jenny oli luvattu – ei välittänyt tulevasta vaimostaan muuten kuin leikkikaluna, jota hän kiusasi yhtä antaumuksella kuin veljensäkin. Jenny oli kestänyt talossa joitakin kuukausia, kunnes oli raiskausyrityksen jälkeen päättänyt paeta ja onnistunutkin lähtemään pois. Nyt hän oli pakomatkansa päässä, Pakotien päässä, aloituspisteessään, isänsä kunnostetussa talossa. Tulevaisuus, joka häntä odotti oli menneisyyttäkin kauheampi. Hän ei uskaltanut edes kuvitella, mitä muorin talossa tapahtuisi, jos hänet sinne palautettaisiin.

Isä palasi takaisin piiskan kanssa. Hän pakotti Jennyn polvilleen nykäisi tältä housut alas ja kohotti piiskansa valmiina lyömään, kun ovi yhtäkkiä avattiin ja Kloe ryntäsi sisälle. "Päästä hänet!" hän karjaisi. Hölmistyneenä keskeytyksestä isä pudotti piiskan ja päästi irti Jennystä, joka nopeasti kierähti isän ulottumattomiin. Hän tuijotti suu hämmästyksestä auki Kloeta, joka seisoi puhkuen oviaukossa. "Hän on minun. Sinulla ei ole oikeutta piiskata häntä. Se on vain minun oikeuteni," hän sanoi ja hymyili vinosti niin että hänen harvat hampaansa loistivat. "Ylös siitä ja minun mukaani," hän tiuskaisi Jennylle, joka totteli pelokkaasti. Kloe tarttui Jennyä ranteesta ja raahasi hänet ulos pihamaalle, missä koira oli alkanut haukkua.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi Jennyltä vähän pehmeämmin. Jenny seisoi typertyneenä miehen yhä pidellessä hänen ranteestaan kiinni. "Ranteeseen sattuu," hän vain sai sanotuksi. Kloe irrotti otteensa ja kysyi uudelleen. "Kai, kyllä kai. Ei isä ehtinyt vielä löydä," hän sopersi. "Hyvä." Kloe alkoi töniä Jennyä liikkeelle metsää kohti. Puiden suojaan päästyään hän istutti tytön kivelle ja istui itse kannolle lähelle tätä ja alkoi puhua: "Odotin sinua koko eilisen päivän tuolla metsässä. Luulin,, että kulkisit Kohtaamispolkua pitkin, kun se kulkee pois meidän talolta. Mutta sinä olitkin tullut Pakotietä. Eräs musta kissa kertoi minulle siitä ja niinpä päätin tulla itse hakemaan sinut, kun sain kuulla, minne päätyisit. Niin oudolta kuin se sinusta ehkä kuulostaakin, aloin katua edellisen päivän tapahtumia heti, kun kuulin sinun karanneen. Päätin vapauttaa sinut velvollisuudestasi minua kohtaan. Isäsi pitäköön rahansa. Ja sinä voit jatkaa tätä Kohtaamispolkua eteenpäin niin tulet hyvään taloon. Meidän ei olisi pitänyt mennä niin pitkälle."

Kloe nousi ja katosi metsään jättäen tyrmistyneen Jennyn kivelle istumaan. Joku kuiskasi hänen korvaansa: "Oikeastaan Kloen olisi kuulunut viedä sinut takaisin mukanaan, koska olit päättänyt valita paon kohtaamisen sijaan, mutta minun kävi niin sääliksi sinua, että en voinut antaa niin tapahtua. Nouse ylös ja kulje polku loppuun kuin olisit kokoajan sillä ollutkin." Jenny käänsi päätään vain nähdäkseen valkoisen hännäntupsun viuhahtavan puiden lomaan. Jenny nousi kiveltään ja lähti kulkemaan kapeaa polkua pitkin.

Vähän matkaa kuljettuaan Jenny näki edessään kauniin vaaleansiniseksi maalatun talon, jonka pihalla teki lumitöitä komea nuori mies. Mies nosti katseensa ja nähdessään Jennyn jäi odottavana katsomaan. Jenny asteli arasti miestä kohti. "Hei Jenny. Olen Patric. Eräs valkoinen kissa kävi ilmoittamassa, että olet tulossa meille päin ja tarvitset turvallisen paikan elää. Minun luonani sinulla on varmasti hyvä olla," mies sanoi ja tarttui lempeästi Jennyä kädestä ja johdatti tämän kauniiseen valoisaan kotiinsa.

("Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.") Marilka '98

Author's note

Tämä lähti liikkeelle kuin tuo tie. Tie oli päässäni kuin taulu, joka heräsi eloon. En tiennyt minne se päättyy ennen kuin se päättyi (eikä se oikeastaan pääty kovinkaan kivasti, paremmankin lopun olisin voinut keksiä, olisihan tämä voinut olla vain fantasia, mutta tuohon aikaan kaikessa piti olla jokin syvällisempi merkitys).

Lue koko tarina / Read the whole story »

Kuka pitää sylissä

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti pilvien lomasta Viivin astellessa ripeästi koulua kohti. Ilma oli kirkas, mutta toukokuiseksi aamuksi melko kolea. Puissa oli vaaleanvihreät silmut. Viivin sydän lauloi. Oli kerhopäivä. Illalla hän menisi seurakunnan kerhoon. Ilta poissa kotoa, yhdessä ystävien kanssa. Ainoa ilta viikossa, kun Viivi pääsi pakenemaan kodin ahdistusta. Kavereiden luona ei saanut olla kuuden jälkeen illalla, ettei häiritse heidän perhettään. Ulkona leikkiminen ei tullut kuuloonkaan enää seitsemän jälkeen, "tiedä minkälaista porukkaa siellä liikkuu, käyttävät tuollaista sinisilmäistä tytönheitukkaa vain hyväkseen", oli äiti sanonut. Mutta kerhoon hän sai mennä.

Viivi muisteli kuluneita kahta vuotta, aikaa isän kuoleman jälkeen. Ennen kaikki oli ollut niin hyvin, mutta sitten isä oli kadonnut. Kolme päivää Viivi ja äiti olivat odottaneet isää kotiin, tietämättä missä hän oli. Sitten oli poliisi tullut ovelle ja kertonut, että Viivin isä oli löytynyt metsästä kuolleena, ammuttuna. Itsemurha, sanoi poliisi. Äiti sanoi, että kaikki oli sen konkurssin syytä. Mutta Viivi ei ollut edes ymmärtänyt mikä se sellainen konkurssi oikeastaan oli. Hän tiesi vain, että se oli vienyt häneltä isän ja sen mukana kaiken muunkin, vienyt ilon ja rauhan elämästä, sillä äiti oli alkanut ryypätäkin toisinaan.

Koulu tuli näkyviin. Pihalla kävi vilske, kun lauma koululaisia mekasti odottaessaan koulun alkua. Viivi työnsi mielestään ikävät ajatukset ja pakottautui hymyilemään nähdessään ystävänsä Emman ja Rosan odottamassa. Eikähän se hymyileminen niin vaikeaa koulun pihalla ollutkaan. Viivi viihtyi koulussa kavereidensa kanssa. Varsinkin kerhopäivänä. Tuntui kuin silloin koko maailma olisi ollut tavallista parempi paikka elää, jos vain sen yhden päivän viikossa. Silloin oli koulussa musiikkia, Viivin lempiainetta. Silloin Viivi sai mennä Rosan tai Emman luokse iltapäiväksi odottamaan kerhoa. Ja silloin oli kerho! Siellä olivat Sirkka ja Markus, ohjaajat, sekä liuta kavereita. Ja joskus Rosa tai Emmakin tulivat mukaan. Kerhossa oli hyvä olla.

"Hei, Viivi, tuutko sä tänään meille koulun jälkeen? Minäkin tuun kerhoon tänään," Rosa tervehti ystäväänsä. "Hei, Rosa, hei, Emma. Joo tuun mä, vaikka," Viivi vastasi. "Mun pitää mennä hammaslääkäriin heti koulun jälkeen. Mulla paikataan yks reikä," Emma valitti. "Mä en oo edes tehny tänään enkunläksyjä, oottekste?" Rosaa nauratti: "Millon sä nyt olisit enkunläksyt tehnytkään? Joo, oon mä. Sä voit kattoo multa." "Tai multa," ehätti Viivikin sanomaan. "Toivottavasti me laulettais tänään mussantunnilla sitä lauluu, sitä, mikä se nyt oli?" "Ai sitä mitä viimekski vai? Äh, se oli ihan tylsä," Emma oli huonolla tuulella. "Emma, älä viitsi olla noin ankee, se oli ihan OK laulu, ja Viivi pääsi sitäpaitsi säestämään sitä," Rosa moitti ystäväänsä. "Kohta päästään sisälle."

Kello soi. Viivi ystävineen kulki luokkaansa toisten joukossa. Päivä oli alkanut. Viivi nautti siitä joka solullaan, vaikka odottikin iltaa ja kerhoa. Kerhossa odotti syli ja kuuntelevat korvat ja myötäelävät silmät. Ja siellä opetettiin Jeesuksesta. Edellisenä kesänä Viivi oli ollut seurakunnan kesäleirillä ja tullut siellä uskoon. Hän oli oppinut rukoilemaan ja luottamaan Jeesuksen huolenpitoon. Rukous toikin Viiville lohtua arjen ankeuden keskellä ja hän sai huomata, kuinka Jumala lohdutti häntä, kun elämä tuntui raskaalta. Kuitenkin Viivi kaipasi jotakuta ihmistä, jolle kertoa vaikeuksistaan kotona. Ihmistä, joka pitäisi sylissä ja ymmärtäisi. Sirkasta ja varsinkin Markuksesta oli tullut Viivin uskottuja. Markukselle Viivi kertoi viikon aikana tapahtuneet ikävät asiat, ja Markus halasi ja piti sylissään. Kuten isä oli ennen tehnyt.

Koulupäivän päätti kaksi tuntia musiikkia. Viivi piti laulamisesta ja soittamisesta ja häntä harmitti, kun äidillä ei ollut varaa kustantaa hänelle soittotunteja. Mutta musiikinopettaja oli jo vuosia aikaisemmin vaistonnut Viivin musiikilliset taipumukset ja innostuksen ja yritti musiikintuntien aikana opettaa Viiviä soittamaan edes vähän pianoa ja kitaraa. Ja Rosan luona Viivi saattoi harjoitella oppimaansa, sillä Rosalla oli piano ja tämä kävi tunneilla ja osasi siten myös auttaa Viiviä eteenpäin. Rosalla oli muutenkin mukavaa, vaikka välillä pieni kateudenpoikanen häivähtikin Viivin mielessä, sillä Rosalla oli kaikkea sitä, mitä Viivillä ei ollut, mutta mitä hän olisi halunnut: isä, joka leikki lastensa kanssa, isosisko ja pikkuveli, koira ja kani sekä se piano. Eikä Rosan tarvinnut jakaa huonettaan äitinsä kanssa.

Tytöt istuivat Rosan huoneen lattialla tekemässä läksyjään. "Mitä tehdään, kun on saatu nää matskun läksyt tehtyä?" Rosa kysyi. "Soitetaanko Emmalle ja kysytään tulisko sekin tänne?" "Ääh, kun nyt ensin saisi nää läksyt tehtyä. Nää on niin vaikeita laskuja. Tai no, soita vaan. Eihän nää vielä huomiseks ole," Viivi ähisi kirjansa ääressä. Rosa tuli auttamaan Viiviä laskuissa ja pian ne olivatkin valmiina. "Hei tiedätkö, mun isä lupasi viedä meidät kerhoon. Tuleeks sun äiti hakemaan?" Rosa kysyi. "Joo, tulee se kai. Kyllä se ainakin sanoi. Hei kuule, tuutko sä ens kesänä leirille? Mun äiti lupas, että mä pääsen sinne!" Viivi unelmoi viikosta poissa kotoa. Ja äiti kai unelmoi viikosta ilman Viiviä luvatessaan leirin, vaikkei oikeastaan olisikaan ollut varaa siihen. "Emmä tiedä vielä, kai mä tuun. Kyllä mä ainakin haluisin, varsinkin jos sinäkin tuut."

Ovi kävi ja Rosan isä ja pikkuveli Aaron tulivat kotiin. "Hei isä, hei Aaron! Aaron, et tuu tänne, sä sotket vaan!" Rosa huuteli tulijoille. Viivi piti Aaronista, eikä ymmärtänyt aina , miksi Rosa ei antanut pikkuveljensä tulla huoneeseensa. Jos minulla olisi pikkuveli, minä ainakin antaisin, hän ajatteli. Ääneen hän kysyi Rosalta: "Mitä sotkemista täällä muka on? Meidän läksykirjat vaan. Mutta mennäänkö sitten Aaronin huoneeseen leikkimään?" "Munhan piti soittaa Emmalle," Rosa väitti vastaan. "Ei nyt enää, pianhan me lähdetään kerhoonkin. Ei kai tässä ehdi enää." Viivi halusi mieluummin tuntea perheen ympärillään, kuin huonotuulisen ystävänsä ivalliset kommentit kerhosta. Emma ei ollut siitä niin innostunut ja Viivi tiesi, että sillä tuulella, kuin Emma sinä päivänä oli ollut, hän ei malttaisi pitää ivaansa sisällään. "Okei, leikitään Aaronin kanssa sitten," Rosa myöntyi. Aaron riemastui: "Jiihaa! Eläköön Viivi!"

"Tulkaahan ottamaan vähän voileipää ennen kerhoonlähtöä," isä kehotti keittiöstä. "Mulle maksamakkaraa," huusi Aaron rynnätessään pöyttään. Viivi ja Rosa seurasivat perässä. Viivi rakasti näitä voileipähetkiä Rosan kotona. Äiti ei enää milloinkaan laittanut voileipiä, eikä heillä syöty yhdessä. Yleensä Viivi sai itse lämmittää jotain, mitä jääkaapista löysi. "Syökäähän reippaasti. Ja sitten menkää pukemaan ja lähdetään," isä antoi ohjeita, samat ohjeet kuin ennenkin, ja Viivin mielestä jotenkin niin turvalliset.

Kerho ei ollut kaukana, mutta kuitenkin liian kaukana, jotta sinne olisi voinut kävellä. Sirkka ja Markus olivat ovella vastassa toivottamassa tulijoita tervetulleiksi. He halasivat Rosaa ja Viiviä, jotka vilkuttivat Aaronille ja isälle. "Tulkaahan sisälle! Meillä onkin tänään kevätjuhlan suunnittelua. Kaikki halukkaat voivat tehdä juhlaan ohjelmaa ja koristuksia," Sirkka puuhasi. Viivin mieli vähän masentui, kun hän muisti, että pian alkaisi kesäloma kerhostakin. Vaikka olihan sentään leiri, mutta kuitenkin. Kesä oli niin pitkä. Touhukkaasti hän ryhtyi kuitenkin suunnittelemaan raamattutuokion jälkeen juhlaan ohjelmanumeroa yhdessä Rosan kanssa. Hän laulaisi Rosan säestyksellä jonkin oppimansa mukavan laulun. Vähän vatsanpohjassa kihelmöi jo ajatuskin esiintymisestä, mutta hän halusi laulaa. Nyt oli vain löydettävä sopiva laulu, jonka kumpikin osaisi hyvin.

"Mitäs se Viivi tänään tietää?" Markus tuli laulukirjoja selailevalta Viiviltä. "Emmä kerro! Se on salaisuus kevätjuhlaan!" Viivi sanoi salaperäisesti. "Tai, no kerron mä. Mun pitäis löytää joku hyvä laulu, jonka mä laulan juhlassa ja Rosa säestää," hän ei malttanut olla paljastamatta. "Etsitään yhdessä," Markus ehdotti, "minä tiedän paljon kivoja lauluja, jotka sinäkin varmaan osaat." Markus istahti Viivin viereen ja Viivi kiipesi tämän syliin. Siinä oli niin hyvä olla. Lämmin ja turvallinen syli, jossa oli saanut itkeä niin monet itkut ja nauraa monet naurut. He selasivat laulukirjoja ja Markus ehdotti välillä jotakin laulua. Rosa tuli siihen viereen katsomaan, ja välillä he lauloivat kaikki kolme jotakin hassua laulua ja nauroivat päälle. Viimein pitkän etsinnän jälkeen he löysivät sen oikean. Eivätkä yhtään liian aikaisin, sillä kerho oli jo päättymässä ja Viivin äitikin oli jo tullut hakemaan tyttöjä kotiin.

Kotimatka oli hiljainen, kukaan ei juuri puhunut. Välillä vain Viivi ja Rosa tirskuivat takapenkillä, mutta hiljenivät nopeasti nähdessään Viivin äidin katsovat heitä tiukasti peruutuspeilistä. Äidin päätä särki, eikä hän kestänyt nyt yhtään ylimääräistä ääntä. Sitäpaitsi hänen mieltään painoi eräs asia: Markus. Hän oli nähnyt Viivin monesti Markuksen sylissä ja nähnyt tämän halaavan Viiviä. Se häiritsi hänen mieltään. Mikä se Markus oikein oli miehiään, kun tuolla tavoin halaili ja piti sylissään melkein murrosikäistä tyttöä? Täytyy kysyä Viiviltä kotona Markuksesta, hän päätti. Tuollaisena tämä ei voi jatkua! Ties mitä taka-ajatuksia mokomalla miehenroikaleella oli hänen tyttärensä suhteen. Eihän hän toki enää ollut mikään malliäiti, jos nyt oli milloinkaan ollutkaan, mutta sen verran hän välitti tyttärestään, ettei antanut kenen hyvänsä miesten tätä lähennellä. Siitä oli tultava loppu!

He jättivät Rosan tämän kotiovelle ja ajoivat kotiin hiljaisuuden vallitessa. Viivi oli jo oppinut tunnistamaan, milloin äidillä oli mielessään jotain ja osasi odottaa pahinta. Mutta äiti ei alkanutkaan ryöpyttää syytöksiä eikä kieltoja, vaan kysyi vain, mitä Viivi oli tehnyt kerhossa. Hieman yllättyneenä Viivi alkoi kertoa juhlan suunnittelusta ja laulun etsinnästä ja kaikesta, mitä illalla oli tapahtunut. Hän tempautui mukaan hauskan iltansa kuvailuun niin, että ei huomannut pahaenteistä pilkahdusta äitinsä silmäkulmassa, kun äiti kysyi: "Kuka se oli se mies, jonka sylissä sä istuit, kun mä tulin?" "Ai, se on Markus, toinen niistä ohjaajista," Viivi vastasi. "Istutko sä useinkin sen sylissä tuolla? Mä oon nähny sut siinä ennenkin," äiti jatkoi kyselyään. "Aina joskus. Mä oon joskus - rukoillu sen kanssa, kun mulla on ollu paha olla," viivi vastasi jo varovammin. Hän oli jo melkein sanonut kertoneensa Markukselle kotinsa ongelmista, mutta tiesi, että siitä äiti olisi vain suuttunut. "Markus on tosi mukava ja se ymmärtää mua," Viivi jatkoi. "Hmm. Menehän laittautumaan nukkumaan siitä," äiti käski. Viivi huokaisi helpotuksesta.

"Siitä Markuksesta vielä," äiti aloitti tullessaan peittelemään. Voi ei, Viivi ajatteli, mitä se nyt vielä siitä? "Miksi sä oikein haluat istua sen sylissä ja mitä se oikein pitää siitä, että sinä siinä roikut?" äiti kysyi. "No, emmä tiedä. Siinä on vaan jotenkin niin mukavaa olla. Eikä kai Markus siitä mitään. Se on itse sanonut, että mä saan koska vaan tulla sen syliin ja kertoa sille asioitani," Viivi luuli, että hän sillä olisi rauhoittanut äidin, jos tämä kuvitteli, että Viivi häiritsi Markusta. Mutta hän erehtyikin. Äidin silmät menivät viiruiksi, kun hän sanoi: "Vai on se Markus sanonut sillä tavalla? Miksi se sua syliinsä niin kovin tahtoo?" "Ka-kai se ajattelee tai tahtoo, tai siis kai se vaan haluu auttaa, kun kun," Viivi meni aivan hämilleen, eikä tiennyt mitä sanoa. Äiti tulkitsi Viivin hämmennyksen väärin ja mutristi suutaan ja sanoi sitten: "Ettei vaan se Markus haluaisi jotain muuta? Ootkos ihan varma?" Viivin pelokkaat silmät katsoivat äitiä vastaan, eikä Viivi ymmärtänyt lainkaan, mitä äiti mahtoi tarkoittaa. Mitä muuta Markus muka voisi hänestä tahtoa?

Äiti mietti hetken ja sanoi sitten päätöksensä tehneenä: "Kuule. Mä aion ottaa yhteyttä siihen toiseen ohjaajaan, Sirkkaan ja selvittää nyt juurta jaksain. Tai siis mä aion sanoa, että tällainen peli ei vetele. Ja sinä et mene sinne kerhoon enää niin kauan kuin Markus on siell ohjaajana. Ymmärrätkö?" Viivi vain nyökkäsi vaivalloisesti. Äidin ääni kohosi hieman: "Ja onko se Markus siellä kesäleirilläkin ohjaajana?" Jälleen Viivi nyökkäsi tuskin näkyvästi. "Ja sinä yrität vielä puolustella sitä iljetystä. Tiedä vaikka nautitkin siitä, että aikuinen mies sinua hipelöi! Ja sille kesäleirille et muuten myöskään mene, jos Markus on siellä ohjaajana kerran," äiti päätti ja katsoi tiukasti tytärtään silmiin. Kyyneleen alkoivat vieriä pitkin Viivin poskia, mistä äiti sai vielä aiheen sanoa: "Vai on se mies sulle noin rakas, että oikein itket, jos et pääse sen lähenneltäväksi." Äiti nousi lähteäkseen, mutta Viivi tarttui äitiä käteen ja yritti sanoa: "Ei, äiti, ei Markus mitään ole lähennellyt, se vaan on ollut mulle…" Mutta äiti keskeytti hänet: "Irti minusta! Taidat olla likainen koko likka, se mies on jo saanut aivopestyä sut, ettei se muka ole mitään tehnyt. Mutta kyllä tästä nyt otetaan selko!"

Äiti marssi parvekkeelle hengittämään raitista ilmaa. Moisen järkytyksen jälkeen sitä tarvitsikin. Viivi jäi yksin sänkyyn itkemään. Mitä hän oli tehnyt väärin hakiessaan turvaa Markuksen sylistä. Ei Markus milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti. Hän vain ymmärsi sen, että äiti kielsi häneltä kerhon ja leirin. Ja sitä hän itki katkerasti. Hän tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyyn, ettei äiti kuulisi. Hän rukoili Jeesusta, että Hän auttaisi. Viivi tunsi jälleen olevansa Isän lohduttavassa sylissä ja nukahti siihen, luottaen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Olihan hänen elämänsä Taivaan Isän rakastavissa käsissä.

Marilka '98

Author's note

Olin nuorempana mukana seurakuntani lapsi- ja nuorisotyössä ja kaikkialla, missä on aikuisia ja haavoittuvaisia lapsia yhdessä, kohistaan siitä, onko sopivaa 11vuotiaan tytön istua aikuisen miehen sylissä lohtua hakemassa vai ei, missä menee soveliaisuuden raja. En ehkä itse enää tuolloin kivunnut kenenkään syliin, olin jo liian vanha ;) mutta oman tuolloin vaikean isäsuhteeni vuoksi olisin ehkä joskus halunnutkin. Näkökulmani asiaan - joka tämän kirjoittamisen hetkellä oli jälleen esillä voimakkaasti tiettyjen syytösten vuoksi - oli tässä yhä sen lohdutusta kaipaavan lapsen. Sen, joka ei osaa pelätä hyväksikäyttöä, vaan haluaa vain turvaa aikuiselta.

Lue koko tarina / Read the whole story »